Arktinen hysteria puhututtaa

28.03.2017

Marko Tapion mestarillinen klassikko Arktinen hysteria on nostanut keskustelun, joka liittyy Tapion käsikirjoitusten tunnettuuteen ja Kansallisteatterin viestintään.

Viikonvaihteessa Marko Vesterbacka avasi puheenvuorollaan keskustelun, jonka ytimessä on Arktisen hysterian markkinointiviestintä. Kirjoituksessaan Vesterbacka ottaa kantaa siihen, etteivät Tapion käsikirjoitusluonnokset ole olleet entuudestaan täysin tuntemattomia.

Suomen Kuvalehden bloggari Karo Hämäläinen otti blogikirjoituksessaan avaukseen osaltaan kantaa, mitä teatterintekijät Juha-Pekka Hotinen ja Atro Kahiluoto ovat tuoreeltaan kommentoineet. Lue Hotisen ja Kahiluodon kommentti kokonaisuudessaan ja sukella syvemmälle kiintoisaan keskusteluun.

 

KOMMENTTI DRAMATISOINNIN TEKIJÖILTÄ

Hienoa, että Marko Vesterbacka – selvästikin teokseen syvällisesti perehtyneenä – piti esityksestä.  Ja hyvä, että Marko Tapion pääteos saa ansaitsemaansa huomiota ja toivottavasti arvostustakin.

Kysymyksiin Marko Tapion Arktisen hysterian 3. ja 4. osan suunnitelmista ja luonnoksista: katse voidaan kohdistaa joko sen pohtimiseen, ovatko nuo materiaalit ennestään julkaisemattomia, ennestään tuntemattomia vai unohtuneita. Toisaalta, voimme myös pohtia, millainen on ollut niiden arvostus, mikä arvo niille on annettu.

Meille on vuosien myötä ja eri lähteisiin tutustumalla syntynyt vahva vaikutelma, että nuo materiaalit ovat kaikkea tätä: sekä ennestään tuntemattomia, ennestään julkaisemattomia että unohtuneita. Varmasti mainitut henkilöt ovat tunteneet materiaalia, mutta aikaa myöten alkoi näyttää siltä, että materiaali on koostunut SKS:n arkistoon eri teitä pitkin: ainakin kirjailijan leskeltä Tuulikki Valkoselta, kirjailijan veljiltä ja kustantamosta, mahdollisesti muualtakin.

Ehkäpä kukaan ei ole tuntenut materiaalia kokonaisuudessaan? Materiaali on julkaisematonta, koska ylimalkaisia viittauksia tai edes Anne Friedin esseessään 1977/1989 referoimia ja siteeraamia otteita ei voi pitää julkaisemisena vaan viittaamisena.

Pari esimerkkiä siitä, millaisista asioista tämä käsityksemme syntyi.

Kopioimme syksyllä 2009 3. osan käsikirjoitukseksi tulkitsemamme liuskat myös kirjailijan leskelle ja pojalle, koska heidän meille kertomansa mukaan 3. osan käsikirjoitusta ei ole olemassa, on korkeintaan lyhyitä katkelmia ja alustavia luonnoksia. Myöhemmin Tuulikki Valkonen tosin totesi, että materiaali on hänelle tuttua.

Anne Fried käsitteli esseessään samaa materiaalia – vai onko se sama materiaali? Liuskamäärä on eri, kansilehti samoin. Lisäksi Fried kirjoitti ykskantaan, että ”suunnitelmia viimeistä (so. neljättä) osaa varten ei ole kirjoitettu.” Tämä on hämmentävää meille, jotka olemme omin käsin käännelleet noita suunnitelmia. Vai onko niin, että Fried ei pitänyt esim. muistiinpanoa neljänteen osaan sisältyvästä rakkausromaanista (jolla oli työnimikin), varsinaisesti suunnitelmana?

Tietääksemme muutkaan Vesterbackan mainitsemat lähteet kuten Harri Tapper tai Timo Hännikäinen eivät käsittele arkistossa olevaa materiaalia lyhyitä viittauksia enempää. Kattavin akateeminen käsittely Arktisesta hysteriasta on ilmeisesti Matti Kuhnan väitöskirjassa Kahden maailman välissä (2004).

Jos nämä kirjoittajat ovat tunteneet materiaalin, miksi he eivät esittele ja käsittele sitä seikkaperäisesti? Onko niin, että he eivät ole nähneet sillä enempää merkitystä? Ja onko kyse siitä, että koska olemme tulkinneet muiden vähätelleen arkistoaineiston painoarvoa, olemme innostuksissamme ylikorostaneet sen merkitystä?

Meistä näyttää siltä, että mainitut tahot ovat pikemminkin tienneet materiaalin olemassaolon kuin tunteneet sen, ja tuskin kukaan on suonut sille käsikirjoituksen arvoa ja statusta. Kenties tämän vähättelemisen seurauksena tuo tärkeä lisäaines romaanin kokonaisuuteen on unohtunut niiltäkin, jotka ovat sitä tunteneet. Ja samoista syistä tuo materiaali on jäänyt suurelle yleisölle tykkänään tuntemattomaksi.

Marko Vesterbackan epäilyyn vastaamme, että emme missään tapauksessa ole tietoisesti vedättäneet eli antaneet tahallaan väärää tietoa. Olemme tehneet päätelmät aineiston tunnettuudesta ja arvostuksesta edellä lyhyesti kuvattujen havaintojemme perusteella. Jos syntynyt kuva on virheellinen, vastuu on yksin meidän.

Varminta meiltä olisi ollut tyytyä toteamaan, että materiaali on ennestään julkaisematonta. Sitä se on edelleen: Anne Friedin siteeraukset tai teatteriesitys eivät nimittäin ole varsinainen julkaisu. Tässä onkin yksi tähtäimemme: olisi kovin kannatettavaa, että jokin kustantamo julkaisisi — jos perikunta niin soisi — vihdoin jälkeenjääneet suunnitelmat ja paperit vaikkapa omana niteenään, kriittisin kommentein varustettuna. Kun on kyse kirjailijasta, jonka työ on melkeinpä kansallisomaisuutta, kirjallinen yhteisö ja lukijat ansaitsivat päästä nauttimaan ja arvioimaan tätä romaanin lisäainesta.

Pahoittelemme Marko Vesterbackan – ja mahdollisten muiden samoin kokeneiden katsojien – katsomiskokemukseen syntynyttä häiriötä.

Kansallisteatteri on rakentanut markkinoinnin meidän antamiemme tietojen varaan. Esityksen markkinointi ei meidän mielestämme – edellä olevaan viitaten – ole antanut asiasta virheellistä kuvaa.

Ja yhtä kaikki: tärkeintä on Marko Tapion hieno pääteos, ja toiseksi tärkeintä teatteriesitys, joka vähintäänkin muistuttaa suurelle yleisölle teoksen olemassaolosta.

 

Juha-Pekka Hotinen, Atro Kahiluoto

Jaa artikkeli:

Vastaa

Sähköpostiosoitetta ei julkaista
Pakolliset kentät on merkitty *

 

Ajankohtaista