Juha-Pekka Hotinen
Dramaturgi

Demokratiaa ken pelkäisi?

22.05.2017

Demokratia on kriisissä, nyt sanotaan. Kirjailijat – ja muut taiteilijat – ovat heränneet. Lähivuosina tulemme näkemään monia näytelmiä, lukemaan romaaneja ja kokemaan teoksia, jotka käsittelevät tätä. Vai tulemmeko?

Mistä on kysymys?

Huoli demokratian ominaislaadusta ja toimintakyvystä alkoi herätä pikku hiljaa vuosia sitten, kun oikeistolaistumisen aallot ja nationalismin virtaukset pyyhkivät Euroopan yli. Huoli syveni peloksi, kun USA:n presidentinvaalit ja Britannian Brexit-vaalit muuttuivat protesteiksi aiempia pyrkimyksiä vastaan.

Olennaisinta tässä tuntuu olevan, että huoli ja pelko ovat tunteita, kokemuksia. Mutta pitemmälle katsoen: onko demokratiakin siis perimmältään tunne? Entäpä jos se ei ytimeltään olekaan periaate, järjestelmä tai rakenne vaan kokemus?

Tähän viittaavat monet asiat. Lyhyimmillään ja samalla paljastavimmillaan demokratian ns. kriisi kuvataan – perusteluhan tuollainen muotoilu ei oikeastaan ole – sanoen, että asiat menevät huonoon tai väärään suuntaan.  Ennen Hollannin tai Ranskan vaaleja monet – minäkin, totta kai – jännittivät, osaavatko ne ihmiset siellä nyt äänestää oikein. Ja huhhuh, osaavathan ne sentään! Melkein koko Eurooppa huokaisi helpotuksesta. Pelon laukeamisen kokemus kiirii vieläkin ympäri maanosaa, heti puhutaan eurooppalaisesta käänteestä.

Asiat siis kulkevatkin äkkiä taas oikeaan tai ainakin parempaan suuntaan? Onko demokratian kriisi siis ohi?

Ehkäpä mitään kriisiä ei koskaan ollutkaan, oli vain huolta ja pelkoa. Tai kenties varsinainen kriisi muhiikin vähän toisaalla, syvemmällä: taipumuksessa pitää demokratiaa kokemuksena, joko myönteisenä silloin kun demokratiaa käytetään oikein ja kielteisenä silloin kun sitä käytetään väärin. Tästä ei ole pitkä matka siihen, että demokratian ideaa voidaan vähän taivutella ja muokata. Se voidaan kerrassaan hylätä, jos jotkut tai joku saa asiat muulla tavoin paremmalle tolalle; viis demokratiasta, jos asiat viimeinkin kulkevat oikeaan suuntaan. Venäjä ja Turkki: siellä riittävän monet kokevat, että vahvat johtajat saavat asiat oikealle tolalle.

Mutta valistunut, kriisitietoinen kansalainen ei tyydy tähän. Jos demokratia ei ole kriisissä, jokin muu on, jos asiat kulkevat huonoon suuntaan eli muualle kuin hän tahtoisi. Kansalainen järkeilee, että demokratiaan kuuluu kaksi tekijää, valta ja kansa. Jos valta – eli tapa käyttää sitä – ei olekaan ongelmissa, kriisissä onkin kansa. Pitäisikö valta ottaa pois kansalta kuin karkkipussi lapselta, joka ei osaa annostella ahmimistaan?

Totta kai demokratiat – niitähän on yhtä paljon kuin tilanteita joissa niitä sovelletaan – ovat alttiita ulkopuoliselle häirinnälle, manipuloinnille, vilpille ja vaikka mille. Mutta tämä on itsestään selvää, nämä puutteet tai haasteet kuuluvat sisäänrakennettuina demokratioiden ideaan, joka nojaa avoimuuteen ja vapauteen.

Demokratia on ytimeltään kokemus siinäkin mielessä, että kansalaiselle tarjottu demokratian ele eli äänestäminen pyrkii tarjoamaan kuulluksi tulemisen ja vaikuttamisen tunteen. Tämän huomasin jälleen taannoisissa kunnallisvaaleissa. Lähtökohtaisesti ärsytti se, että pääkaupungin kehittämiseen liittyviä suuria linjauksia peitettiin kaksinapaiseksi rakennettuun henkilövaaliin (kiitos vain, ns. vapaa lehdistö). Sekin tekopyhyys kävi kovasti kaaliin, että kokoomus tekeytyi vihreiksi ja vihreät demareiksi.

Tarvitsenko kokemusta siitä, että pääsen päättämään, kumpi pilaa eli rakentaa täyteen Helsingin rannat, Jan vai Anni?

Olin päättänyt ja vielä koppiin mennessäni suunnittelin, että äänestän Jari Aarniota. Hän on sentään oikea rosvo eikä mikään näpertelijä. Hän ei myöskään arkaile liikkua lain molemmilla puolilla, monipuolista asiantuntemusta siis. Hän pitää Helsingin alamaailman herran nuhteessa ja tästä korvauksena laittaa sivuun vähän hyvän miehen lisää, joka kuitenkin on paljon vähemmän kuin optiopoikien rakenteellinen korruptio.  Luulin kuulleeni jostakin hänen sellinsä numeron ja ajattelin vetäistä sen lappuuni.

Mutta kynä pysähtyi ilmassa, jokin minussa heräsi: kriisitietoisuus! En pystynyt ottamaan vaaleja eli demokratiaa vakavasti, olin siis kriisissä. Kahdella kädellä pakottaen sain kynän viimein raapustamaan lomakkeeseen jonkin edessäni killuneista numeroista.

Tätäkin paikallisempaa demokratiaa harjoitetaan työpaikoilla. Olen kuullut huhuja, että eräissäkin muutaman hengen työporukoissa hommat saadaan tukkoon soveltamalla sekä suoraa että edustuksellista demokratiaa sisäkkäin ja vielä lisäksi kaipaamalla vahvaa esimiestä.

Todellisuudessa ei siis kaivata itsenäisyyttä eikä edes selkeyttä, vaikka näin väitetään, vaan turvallisuutta. Turvallisuuden tunne on tietenkin inhimillinen tarve, mutta liiallisena ja työpaikoilla sovellettuna se hajottaa toiminnan fokuksen, tarkoituksen. Työn tuloksista tulee toissijaisia, työpaikasta tulee ihmisten säilytyspaikka, jonkinlainen aikuisten päiväkoti tai keskinkertaisuuksien keskitysleiri.

Ja asiaan tietysti kuuluu että tällainen sotkuinen ns. hallinnonuudistus rakennetaan sellaisessa vaiheessa, jossa toisin ajattelevat ovat poissa ja hankkeen vetäjä johdattaa keskustelua siihen suuntaan, että esimiestä tarvitaan ja hän voisi istuttaa itsensä tuohon tehtävään. Kirsikka kakun päälle rakentuu siten, että puhutaan asioista ”ilman ihmisiä”, vaikka ihmisiä ei voi vaihtaa. Epäselvää on, ovatko nämä huhut tosiaankin todellisuutta vai työpaikkakomedian jaksoja.

Ainakin Matti Virtasen Tehtaasta studioon –tutkimuksista lähtien (1987) on Suomessa keskusteltu työn ja työpaikkojen muutoksista. Nykypäivän työpaikkademokratiaa on, että kunnolla koulutetut eli tehtäviinsä pätevät ammattilaiset johtavat itse itseään. Esimiehiä tarvitaan sitä enemmän, mitä vähemmän työn tekijät kykenevät tähän itseohjautuvuuteen. Valtaa ja vastuuta eli itsenäisyyttä ei kenenkään pitäisikään saada edellytyksiään enempää, mutta jos edellytykset täyttyvät, kuvion pitäisi olla aika selkeä: tontti eli tavoitteet ja tehtävät, resurssit, välineet, tulos tai ulos, ja kimppakiva jossakin muualla kuin töissä.

Niin, tosiaankin – töissä ei tarvitse olla epämukavaa, mutta töissä olemisen ei myöskään tarvitse perustua yhtäältä alamaisuuteen eli esimiesrakenteisiin eikä toisaalta yhteisöllisyyteen. Yhteisön kaipuu on todella huvittavaa nostalgiaa etenkin niissä nykyisissä työsuhteissa, joissa työ on irtoamassa ajan ja paikan kahleista. Mitä siis on työ? Ollaanko tekemässä jotakin vai harjoittamassa uskontoa?

Hiljattain edesmennyt Mauno Koivisto oli rohkea mies, joka osoitti esimerkkiä siirtymisessä vahvan johtajan ajasta kohti parlamentaarista demokratiaa. Heikko kansa oli ehkä tarvinnut yksinvaltiaitaan, mutta 1980-luvulle tultaessa kansa oli vahvistunut. Koivisto fundeerasi ja teki irtiottoja: YYA-sopimus ja Pariisin rauhansopimuksen rajoitukset joutivat mennä, EU jouti tulla.

Mutta joskus tuntuu, että geopolitiikan raikas uudelleenajattelu pysähtyi Koivistoon. Olen itse joskus kysynyt, voisiko Euroopan geopolitiikan järjestää radikaalisti uudelleen; voisiko Suomi esimerkiksi olla sekä EU:n jäsen ja että Venäjän osavaltio, samanaikaisesti? Toisin sanoen, voisiko geopolitiikassa siirtyä joko-tai –ajattelusta sekä-että –ajatteluun, joka on jo meille tuttua monilta muilta elämänalueilta? Tällaiset muutokset taatusti purkaisivat vanhoja vastakkainasetteluja ja rikastuttaisivat demokratian ilosanomaa. Tällaiset hyödylliset päällekkäisyydet eivät olisi tulleet mieleen kylmän sodan ja poissulkevuuden aikakaudella. Mutta nyt niiden voisi toivoa olevan yhtä luontevia kuin se että ihmisellä on kaikkien kilpailevien kauppaketjujen etukortit kukkarossaan.

Tiedän, tiedän. Tällaiset ehdotukset eivät ole tästä maailmasta, sanotaan. Niinpä! Ne ovat jostakin toisesta maailmasta, ehkäpä paremmasta, tai fiktiivisestä. Pitäisikin ehkä kirjoittaa näytelmä, jossa tuollainen uusi geopoliittinen kartta olisi hahmoteltu.

Entäpä tämä: pitäisikö kansanvaltaa kehittää siihen suuntaan, että siirryttäisiin edustuksellisuudesta rekrytointiprosesseihin? Eli pitäisikö vaalit korvata mielipidetiedusteluilla?

Vaalit ovat kiinnostavia lähinnä happeningina ja toisaalta varmistuksena: ne vahvistavat ja korjaavat mielipidetiedusteluja. Mutta riittäisivätkö mielipidetiedustelut, jättäisimmekö vaalit väliin? Nykyisin tiedusteluja tehdään varsin tiheästi, kattavasti ja luotettavasti. Ne siis näyttävät kansan mielipidejakauman eli tahdon. Tiedustelut ovat kiinnostavia myös sosiologiselta kannalta, koska ne näyttävät asenne-, arvo-, ja elämäntapamuutosten suuntia ohi kirjaimellisten poliittisten kysymysten.

Aivan, tiedustelut ovat joskus erehtyneet. Mutta vaalitkin erehtyvät joskus kuten on nähty, ja pahasti. Ja mielipidetiedustelut paranevat koko ajan, kun menetelmät kehittyvät ja kun pystytään paremmin kontrolloimaan, etteivät tiedustelut enää ole ideologisia tilaustöitä. Myös sen me jo tiedämme, että osa vastaajista ei vastaa tiedusteluihin rehellisesti. Mutta miten vaalit muka poikkeavat tästä? Mitä takeita meillä on siitä, että äänestäjä antaa äänensä rehellisesti, vakavasti ja hyvin perustein?

Eli uusi demokratia: ei enää vaaleja! Ei kunnallis-, ei eduskunta-, ei presidentin- eikä EU-vaaleja, ei kirkollisvaaleja, ei mitään. Niiden sijaan mielipidetiedustelut riittävillä otannoilla, ja päättäjien valinta yhteiskunnallisiin tehtäviin tiedustelujen perusteella. Normaalit haut ja rekrytointiprosessit pätevine soveltuvuustesteineen (jos sellaisia on olemassa). Tämän systeemin nimi voisi olla vaikka instrumentaalinen demokratia. Kaiken lisäksi tämä uusi menetelmä tulisi julkiselle vallalle edulliseksi, koska tiedusteluja rahoittavat muut.

Tällaisten pyrkimysten tiellä on historian ja sovinnaisuuksien lisäksi yksi tärkeä asia: siitä puuttuu kokemus kuulluksi tulemisesta, osallisuudesta. Vaikka yli 2000 kansalaiselta kysyttiin mielipidettä, ja vaikka moneltakin minun kaltaiseltani kysyttiin, juuri minulta ei tällä kertaa kysytty mitään. Apua, pelottaa: eikö minun mielipidettäni tarvitakaan, olenko yhteiskunnan kannalta edes olemassa? Vaatiikin kosolti kypsää mieltä ja suhteellisuudentajua hyväksyä tämä, ja uskoa silti tiedustelun luotettavuuteen.

Mutta jos minulta joskus kysytään, mille perustalle mielipiteeni rakennan? Näyttää vahvasti siltä, että niin minä kuin muutkin sijoitumme eri kohtiin sillä janalla, joka kuvaa ihmiskäsitystämme tai moraalista perustaamme. Tunnemmeko viime kädessä myötätuntoa itsemme kaltaisia vai toisenkaltaisia kohtaan? Eläydynkö tai samastunko koulutettuun keskiluokkaan, lauttasaarelaisiin, heteromiehiin, taiteilijoihin — vai köyhiin, syrjäytyneisiin, saamelaisiin, muslimeihin, transuihin  tai maanviljelijöihin? Kummallako perusteella äänestän tai lausun mielipiteeni?

Itsekeskeisyys ei tässä katsannossa mitenkään ole yksilönvapauden korostajien, porvariston tai nimbyjen yksinoikeus. Suvakkien kannanmuodostus tai hipsterietiketti on aivan yhtä poissulkeva kuin punaniskapersun jyrkkä torjunta. Tämä hienostuneempi ulossulkeminen vain tapahtuu eri tavoin, usein ironian tai ylenkatseen keinoin.

Tässä onkin demokratian paradoksi: kenties minulle olisikin hyväksi, että minulta ei kysytä mitään.

Jaa artikkeli:

Vastaa

Sähköpostiosoitetta ei julkaista
Pakolliset kentät on merkitty *

 

Ajankohtaista

  • Kiertuenäyttämö
    Parhaillaan valtion koulukodeissa hiotaan yhteistyötä, joka konkreettisesti käynnistyy vuoden 2018 alussa Kiertuenäyttämön puitteissa toteutettavana teatterihankkeena. Teatteriprojekti Rikos ja ran...
  • Koivu ja Tähti
    Suna Vuori   ̶  Minä osaan löytää kotiin. Pitkältäkin matkalta. ̶  Minä osaan juoda vettä, suoraan sateesta. ̶  Minä osaan soittaa klaveeria. Pajari opetti. ̶  Minä saan linnun lennosta....
  • Näyttelijä Kauko Helovirta Julius Särkelän roolissa. Edvin Laineen ohjaama Ilmari Turjan näytelmä Särkelä itte sai ensi-iltansa 6.10.1989. Kauko Helovirta oli syntynyt 21.10.1924.#arkistonaarteita #kansallisteatteri #näyttelijä #teatteri #muistoja

  • Toinen koti
    Kansallisteatterin Omapohjassa kantaesitetään marraskuussa Kiertuenäyttämön Toinen koti, joka kysyy, mikä on koti ja mitä kotoutuminen. Dokumentaarisessa teatteriesityksessä kohtaavat pakolaisina Suom...
  • BLOGI • 10.10.2017
    Kansallisteatterin kirjasarja
    Paperille painetuista kirjoista on tulossa jätettä. Kuolinpesien arvokirjastot eivät enää automaattisesti kelpaa antikvariaateille. Kirjastot suhtautuvat jokseenkin nirsosti peräti vuosikymmenten aika...
  • Alakoululaisten teatterileiri huipentui Kaleva-aiheisen kohtauksen esitykseen, jota omaiset pääsivät katsomaan. On ollut mahtava viikko! @kansallisteatteri_ytya #teatteri #kansallisteatteri #lapset #teatterikasvatus #kalevala #ytyä #nuornavitsaväännettävä

  • UUTINEN • 13.9.2017
    Suuren näyttämön kattofresco
    Taidekierrot jatkuvat jälleen torstaina 14.9. klo 16.30-18.30. Syksyn toinen kierto järjestetään maanantaina 20.11. samaan kellonaikaan. Kansallisteatterin seinät huokuvat suomalaisen teatterin hi...
  • Katri Kivilaakso
    Zacharias (t. Zachris, Sakari) Topelius (1818−1898) on yksi niistä kansallisista merkkihenkilöistä, jotka antoivat suomalaisuudelle sisällön. "Topelius hahmotti ratkaisevasti Suomen kansan identiteeti...
  • Viimeistelyä vaille valmis Hullupupu ???????????? #kansallisteatteri #masennuskomedia #marirantasila : @tarpeisto_kansallisteatteri

  • Koivu ja Tähti
    Kansallisteatterin Suuren näyttämön syksyn aloittaa Pirkko Saision Kansallisteatterille kirjoittama juhlanäytelmä Koivu ja Tähti. Laura Jäntin ohjaama teos jatkaa siitä, mihin Sakari Topeliuksen klass...
  • Risto Pulkkinen
    Suomalaisella on uralilainen sielu; toisin sanoen kuulumme samaan muinaiseen kantauralilaiseen kulttuuriyhteyteen laajalla alueella Euraasiassa elävien uralilaisten kansojen (suomalais-ugrilaiset ja s...
  • Stina ja Ylva Ekblad pyörähtävät tänään Pienelle näyttämölle ️️️️️ Tervetuloa vierailulle #langerhanskaöarna @klockriketeatern