 |
||
Alcestella on ongelma. Hän on totuudenpuhuja, jolle ihmisten mielistely, vilppi ja liehakointiin verhottu kiipiminen sosiaalisen arvoasteikon askelmilla ovat äärimmäisen vastenmielisiä. Alceste on kuitenkin rakastunut seurapiireissä viihtyvään Célimèneen, eikä hän ole ainoa mies, joka piirittää tätä nuorta naista. Seurapiirielämä juonitteluineen ja petoksineen näyttäytyy katkerana erakkomaiselle totuudenpuhujalle, joka kuitenkin yrittää löytää sijansa maailmassa. Valheella on tunnetusti lyhyet jäljet, mutta kuinka pitkälle voi mennä totuuden nimessä? Molièren (1622–1673) Ihmisvihaajassa kuvaama seurapiirielämän valheellisuus on paitsi terävää aikalaiskritiikkiä, myös humoristinen tutkielma siitä, kuinka yleisesti hyväksytyt valheet muuttuvat totuuksiksi. Tämä jos mikä on läsnä myös meidän aikamme moraalissa, jossa tekopyhyys ja ennakkoluulot voivat yhtä hyvin kuin ennenkin, ja poliittisen korrektiuden vaatimukset kaikkien tasapuolisesta kunnioittamisesta niin helposti muuttuvat irvikuvikseen. Kenties tietoyhteiskunnassamme totuuksina esitetyt valheet ovat läsnä laajemmassa mitassa kuin Molière olisi osannut kuvitella. Molière joutui omakohtaisesti kokemaan, mistä oli sopivaa puhua. Näytelmäkirjailijan aiemmat teokset olivat jo herättäneet pahaa verta, mutta suurimmaksi skandaaliksi nousi Tartuffe (1664). Ihmisvihaajan ensi-ilta oli vuonna 1666, kun Tartuffen skandaali oli tuoreessa muistissa ja kirjailijan maine jo kärsinyt. Ihmisvihaajassa Molière puhuukin suulla soukemmalla, mutta näytelmän ovela aiheenvalinta puhuu puolestaan. Alcesten tragikoomisuudessa kiteytyy totuudenpuhujan osa, joka epäilemättä kuvastelee myös suuren näytelmäkirjailijan sisimpiä tuntoja. Reita Lounatvuoren tuoreessa suomennoksessa Molièren ilmaisuvoimainen kieli on tuotu tähän päivään alkuperäisteoksen runollisuutta unohtamatta.
|
||
Takaisin
