Cécile Orblinin Minna Canth pulppuilee myönteistä energiaa ja intuitiivista intelligenssiä.

Kansallisteatterin Canth – Rakkaudenosoitus kauas kulkeneelta vaeltajalta

20.12.2016

Suna Vuori

 

Seppo Parkkisen näytelmä Canth – Kertomus uuden ajan ihmisistä alkaa sanalla ’teatteri’.

Se ei tietenkään ole sattumaa.

Kansallisteatterissa tehdään nyt näyttämötaidetta paitsi fyysisesti myös kerronnan tasolla. Alkuun ollaan uuden näytelmän lukuharjoituksissa, yhtä aikaa tänään ja vuonna 1879, myöhemmin monien Minna Canthin (1844–1897)  draamojen kulisseissa ja kohtauksissa, sekä valmiissa että vielä muotoaan etsivissä.

Tekijät ovat valinneet Canthin mittavasta elämäntyöstä nimenomaan näyttämölle kirjoitetut teokset, joiden moderniutta sekä toisaalta ajattomuutta ja universaaliutta kokonaisuus pyrkii valottamaan eri kulmista, monin eri äänin.

Näytelmän lopussa suuri venäläinen näyttelijätär Vera Komissarzevskaja selittää Canthin aikalaista Anton Tšehovia suomalaiselle kollegalleen Ida Aalbergille:

Ei toimintaa…juonta…Vaan kestoa, suhteita…maisema… jossa ääniä, ei yhtä ääntä…

Tätä lienee ajatellut myös kirjailija Parkkinen.

Käsikirjoituksensa saatteessa hän ohjeistaa edelleen: ”Aika on kronologinen. Mutta henkilöt voivat keskustella ajan ja paikan yli.”

Niin Canthissakin tapahtuu – ja sikäli kuin tiedämme, se on mahdollista ainoastaan fiktiossa.

Teatterissa tällaiset rajanylitykset kaiken lisäksi todentuvat tässä ja nyt, elävän yleisön silmien edessä, esityksestä toiseen yhä uudelleen. Katsoja ymmärtää aikamatkat, metamorfoosit ja sepitteet osaksi sopimusta silloinkin, kun  tapahtumat tuntuvat tosilta, raastavat sielua ja joskus jopa muuttavat meitä ihmisinä.

 

Muutoksen tekijänä Minna Canth onnistui.

Tunteiden totuutta tavoittelevilla, realistiseen ihmiskuvaukseen pyrkivillä näytelmillään ja muilla kirjoituksillaan hän vaikutti paitsi aikalaistensa asenteisiin ja näkökulmiin myös lainsäädäntöön.

1800-luvun jälkimmäistä puoliskoa polttelivat naiskysymys, kielikysymys ja debatti tasa-arvoisista liitoista. Canth-näytelmässä pohditaan, mitä saa sanoa, kuka saa sanoa, kuka mitäkin kuuntelee ja kuulee.

Vaikka esitys olettaa katsojaltaan kohtalaisen paljon esimerkiksi kulttuurihistorian ja aikansa keskeisen henkilögallerian tuntemusta – tai ainakin antaa enemmän sellaiselle, jolla on edes jonkinasteiset taustatiedot –tapahtumia pystyy seuraamaan myös puhtaasti nyky-Suomen näkökulmasta. Miten samoja asioita me puimmekaan, niin nyt kuin 150 vuotta sitten.

Tämä tosiasia voisi vetää mielen matalaksi, mutta Canth on tulvillaan toivoa ja uskoa. Maailma muuttuu, kun muutetaan!

 

”Kyllä näytelmätaide sentään on ihana taide”, toteaa jäähyväiskirjeessään näyttelijä Niilo Sala (Jussi Lehtonen), yksi draaman keskeisistä hahmoista.

Sala oli Kansallisteatteria edeltäneen Suomalaisen teatterin perustajan, Kaarlo Bergbomin (Jukka Puotila) salarakas, josta kaavailtiin tämän työlle jatkajaa. Historia tietää, että toisin kävi.

Keskeistä roolia uudessa näytelmässä esittää myös lahjakas, määrätietoinen eikä oikeastaan lainkaan diiva näyttelijätär Ida Aalberg (Kristiina Halttu).

Nämä näytelmän alaotsikon mukaiset uuden ajan ihmiset saavat myös uudenlaisen, tunnetuimmasta historiasta poikkeavan tulkinnan, mikä on erittäin kiinnostavaa. Esitystä katsoessa tulee silti toivoneeksi, että kirjailija olisi ratkaissut heidän osuutensa kokonaisuudessa toisin. Nyt sivuhahmot vievät tilaa päähenkilöltä, jonka mielen ja energian ulottuvuuksiin perehtyisi katsomossa kernaasti paljon perusteellisemminkin.

Tämä Minna jättää meidät nälkäisiksi.

 

Sekä Seppo Parkkisen näytelmää että Kaisa Korhosen ohjausta kuvaa lause, joka kuullaan näytelmässä Minna Canthin itsensä suusta: ”Kaikki riippuu siitä kuinka päähenkilö esitetään.”

Kansallisteatterin Canthissa päähenkilö esitetään  parhaimmillaan ikimuistoisesti.

Näyttämöllä pyrähtelee pulppuilevan hurmaava nuori Minna täynnä myönteistä energiaa ja intuitiivista intelligenssiä. Cécile Orblinin raikas, yhtä aikaa kiihkeä ja järkähtämätön, vilpitön ja vitaalinen roolityö kannattelee esitystä pitkään. Silloin kun tämä saa tilaa, kokonaisuus sykkii ja hengittää.

Hahmossa on paljon samaa kuin kolmikon Parkkinen-Korhonen-Orblin edellisessä yhteisessä työssä, kirjailija Märta Tikkasen elämästä kertoneessa Vuosisadan rakkaustarinat –esityksessä Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kolme vuotta sitten.

Nytkään ei pyritä näköiskuvaan vaan pikemminkin ekspressionistiseen ehdotukseen, mihin osa yleisöstä tuntuu kuitenkin pettyvän. Missä on seitsemän lapsen yksinhuoltaja ja ankara matroona, missä riuska kuopiolainen kauppias, joka työnsi vähättelijöilleen luun kurkkuun?

Vastataan: muissa teoksissa, toisten kirjoittamissa historioissa.

Omaehtoisesti tulkitun, magneettisen hahmon luomiseen liittyy kuitenkin ongelma: kaikki riippuu hänestä. Katsomossa on vaikea välttyä pettymykseltä silloin, kun Minna Canth ei ole pääosassa – vaikka kaikki muu esitettäisiin miten hyvin tahansa. Tästä syystä esimerkiksi kohtaukset Pariisissa ja Pietarissa eivät tunnu kuuluvan tarinaan ollenkaan, vaikka ne ilmentävät paitsi Canthin kosmopoliittisuutta ja ajan henkeä myös muiden henkilöiden mielenmaisemia samoin kuin kaikuja oman aikamme poliittisista voimasuhteista ja aatteellisista vaikutteista.

Loppua kohden kirjailija jää yhä useammin oman elämänsä sivustaseuraajaksi, niin kuin tosiasiassa myös tapahtui. Hän ei enää ohjaa tapahtumia. Näyttämöllä kirjoittamista ilmentävä urkuharmoni hiljenee.

 

Kirjallisuudentutkija Minna Maijalan mukaan Minna Canth kärsi elämänsä loppupuolella eniten niin kirjoittamisen kuin sosiaalisen vuorovaikutuksenkin puutteesta. Lääkärin määräyksestä hän vietti viimeiset kuukautensa vuodelevossa, monien vaivojen piinaamana ja fyysisestikin eristettynä. Kun hänen elämänvoimansa esityksessä lakastuu, jännite heikkenee.

Sekä ohjaaja että kirjailija ovat kertoneet innoittuneensa Maijalan näkemyksistä, jotka poikkeavat monista aikaisemmista Canth-muotokuvista.

Maijalan mukaan ”yksityinen Minna oli vaatimaton, ajoittain vetäytyväkin, melankolinen, innostuva, lämmin ja vieraanvarainen.”

Canthin aikalaisen, kirjailija Juhani Ahon mukaan tämä oli omimmillaan Kuopiossa, omassa salongissaan ja keinutuolissaan Kanttilassa. Helsingissä käydessään, ihailevan väkijoukon keskelläkin, tämä ”sanoi tuskin sanaakaan, oli ujo ja miltei saamaton, ei ollenkaan se sukkelasanainen, leimahteleva ja nerokas nainen, joka hän oli kotonaan.”

Kuvausten perusteella näkyviin piirtyy ihminen, joka oli paitsi monin tavoin poikkeuksellinen myös ristiriitainen.

Tämän särmikkyyden kaikkine ei-niin-ihailtavinekin piirteineen olisi suonut näkevänsä selvemmin myös  teatterissa. Sen sijaan on mainituista ominaisuuksista on näytelmään ja esitykseen valittu ennen muuta innostuva ja lämmin, leimahteleva ja nerokas – idealisoitu ja nuoruutensa kukoistukseen valettu Minna Canth.

 

1800-luvun Suomessa, jossa ”näyttelijättären ura on lyhyt, sitten tulee avioliitto”, ja kirjailijoita odottaa ”hulluinhuone taikka hauta” naispuolinen auteur Minna Canth herätti voimakkaita reaktioita puolesta ja vastaan.

Niin on tehnyt myös ohjaaja Kaisa Korhonen.

Aloitettuaan uransa Ylioppilasteatterin johtajana, legendaarisen Lapualaisoopperan Lyytinä, yhtenä KOM-teatterin perustajista sekä poliittisen laululiikkeen keulakuvista hän on saanut varmasti enemmän kuin oman osansa ulkopuolelta lyödyistä leimoista ja monelta osin lähtemättömistä stigmoista.

Niiden kanssa on opittava elämään jokaisen, joka tallaa itse omat polkunsa.

Katsonkin Kansallisteatterissa nyt nähtävää esitystä kauas kulkeneen vaeltajan rakkaudenosoituksena, jonka hurmion alla kulkee voimakas melankolinen pohjavire.

Se on oodi Minna Canthille ja hänen tuotannolleen, sekä ylistyslaulu palaville aatteille ja ihanteille, jotka niin Canthin kuin Korhosenkin kohdalla ilmenevät eritoten sosiaalisena omatuntona ja heikompien puolustamisena.

Se on myös hellä teko teatterille ja taiteelle, historialle ja sen jatkuvalle ulkopuolelta näkemiselle sekä uudelleen kirjoittamiselle, toistolle ja muutoksille, naiskysymykselle ja naisten kysymyksille.

Esitystä on vaikea seurata ajattelematta, että samalla kun juhlii näyttämötaidetta ja inhimillisiä muutosvoimia se saattaa olla myös yhden suuren teatterintekijäsukupolven testamentti.

Esityksen lähestyessä loppuaan lavalla nähdään – venäjäksi, ilman Minna Canthia – Ninan traaginen loppumonologi Tšehovin Lokki-näytelmästä.

Olen jo oikea näyttelijätär, minä näyttelen nautinnolla, riemulla, humallun näyttämöllä ja tunnen olevani ihana…

Ensi-illan loppukiitoksissa, Kaisa Korhosen liehuttaessa kukkakimppuaan hivenen haikean näköisenä, kenties  väsyneenäkin näyttelijäensemblensa keskellä, katsojan silmien eteen laskostui monta aikaa, aatetta ja taiteilijaeetosta yhdellä kertaa.

Kansallisteatterin suuren näyttämön ohjaajana nyt 75-vuotiaana debytoineen Korhosen sekä katsomossa istuneen Ralf Långbackan jälkeen yksi suomalaiselle teatterille sanomattoman paljon merkinnyt ohjaajasukupolvi muuttuu vähitellen osaksi historiaa. Tarinaa, jota tulkitsevat jotkut muut jonain toisena aikana.

Korhoselle tämä ohjaus on joka tapauksessa ollut pitkään hellitty haave. Ei liene väärin olettaa, että Minna Canth olisi ylpeä hänestä – ja näin nähtynä varmasti myös itsestään.

 

Kirjoittaja on viestintäyrittäjä, joka toimi pitkään Helsingin Sanomien teatteritoimittajana.

Jaa artikkeli:
  • anne
    | 26.01.2017 13:55

    Kuinka ihmeessä täältä löytää päivät milloin tätä esitetään?

Vastaa

Sähköpostiosoitetta ei julkaista
Pakolliset kentät on merkitty *

 

Ajankohtaista

  • Kiertuenäyttämö
    Parhaillaan valtion koulukodeissa hiotaan yhteistyötä, joka konkreettisesti käynnistyy vuoden 2018 alussa Kiertuenäyttämön puitteissa toteutettavana teatterihankkeena. Teatteriprojekti Rikos ja ran...
  • Koivu ja Tähti
    Suna Vuori   ̶  Minä osaan löytää kotiin. Pitkältäkin matkalta. ̶  Minä osaan juoda vettä, suoraan sateesta. ̶  Minä osaan soittaa klaveeria. Pajari opetti. ̶  Minä saan linnun lennosta....
  • Näyttelijä Kauko Helovirta Julius Särkelän roolissa. Edvin Laineen ohjaama Ilmari Turjan näytelmä Särkelä itte sai ensi-iltansa 6.10.1989. Kauko Helovirta oli syntynyt 21.10.1924.#arkistonaarteita #kansallisteatteri #näyttelijä #teatteri #muistoja

  • Toinen koti
    Kansallisteatterin Omapohjassa kantaesitetään marraskuussa Kiertuenäyttämön Toinen koti, joka kysyy, mikä on koti ja mitä kotoutuminen. Dokumentaarisessa teatteriesityksessä kohtaavat pakolaisina Suom...
  • BLOGI • 10.10.2017
    Kansallisteatterin kirjasarja
    Paperille painetuista kirjoista on tulossa jätettä. Kuolinpesien arvokirjastot eivät enää automaattisesti kelpaa antikvariaateille. Kirjastot suhtautuvat jokseenkin nirsosti peräti vuosikymmenten aika...
  • Alakoululaisten teatterileiri huipentui Kaleva-aiheisen kohtauksen esitykseen, jota omaiset pääsivät katsomaan. On ollut mahtava viikko! @kansallisteatteri_ytya #teatteri #kansallisteatteri #lapset #teatterikasvatus #kalevala #ytyä #nuornavitsaväännettävä

  • UUTINEN • 13.9.2017
    Suuren näyttämön kattofresco
    Taidekierrot jatkuvat jälleen torstaina 14.9. klo 16.30-18.30. Syksyn toinen kierto järjestetään maanantaina 20.11. samaan kellonaikaan. Kansallisteatterin seinät huokuvat suomalaisen teatterin hi...
  • Katri Kivilaakso
    Zacharias (t. Zachris, Sakari) Topelius (1818−1898) on yksi niistä kansallisista merkkihenkilöistä, jotka antoivat suomalaisuudelle sisällön. "Topelius hahmotti ratkaisevasti Suomen kansan identiteeti...
  • Viimeistelyä vaille valmis Hullupupu ???????????? #kansallisteatteri #masennuskomedia #marirantasila : @tarpeisto_kansallisteatteri

  • Koivu ja Tähti
    Kansallisteatterin Suuren näyttämön syksyn aloittaa Pirkko Saision Kansallisteatterille kirjoittama juhlanäytelmä Koivu ja Tähti. Laura Jäntin ohjaama teos jatkaa siitä, mihin Sakari Topeliuksen klass...
  • Risto Pulkkinen
    Suomalaisella on uralilainen sielu; toisin sanoen kuulumme samaan muinaiseen kantauralilaiseen kulttuuriyhteyteen laajalla alueella Euraasiassa elävien uralilaisten kansojen (suomalais-ugrilaiset ja s...
  • Stina ja Ylva Ekblad pyörähtävät tänään Pienelle näyttämölle ️️️️️ Tervetuloa vierailulle #langerhanskaöarna @klockriketeatern