Matti Patana: Silmäniskuja
Kansallisteatterin bloggaava ja twiittaava vahtimestari

Kertomus juristista josta tuli kardinaali ja poliitikosta josta tuli pyhimys (eli tarina kahdesta kuninkaasta ja yhdestä ruokailuvälineestä)

27.10.2017

Matti Patana on Kansallisteatterin bloggaava ja twiittaava (@vaxi_twiittaa) vahtimestari. Silmäniskuja-blogikirjoitussarjassaan Patana kirjoittaa omista havainnoistaan teatterista, taiteesta ja yhteiskunnasta — vakavasti leikkimielellä!

 

Ennen muinoin eli Brittein saarilla mies nimeltään John Morton. Kukaan ei aivan tarkkaan tiedä mistä mies tuli, mutta se tiedetään että hän harjoitti lakimiehen tointa, kunnes luki itsensä kirkonmieheksi. Fiksuna miehenä Morton huomasi, että kirkon palveluksessa vaurastui huomattavasti nopeammin kuin testamentteja laatimalla. Kaniikiksi seurakuntaan hänet nimitettiin 1458 eli ollessaan jo nelikymppinen. Siitä eteenpäin ura oli nousujohteinen. Mortonilla oli nimittäin synnynnäisen opportunistin tarkka vainu.

Englannissa elettiin valtataistelun aikaa, Ruusujen sotaa. 30 vuoden ajan Plantagenet-suvun kaksi sukuhaaraa, Yorkit ja Lancasterit, hamusivat Englannin kruunua omakseen. Ja Morton taiteili molempien sukuhaarojen välillä pelaten koko ajan voitolla olevan puolella ja päätyi voittajan leiriin. Morton ei nimittäin tyytynyt pelkkään pappeuteen vaan toimi aktiivisesti politiikassa. Aloitettuaan urakehityksen Lancaster-suvun palveluksessa, hän loikkasi York-suvun puolelle ja päätyi suurlähettilääksi Ranskan hoviin. Kuningas Edvard IV kuoli vuonna 1483 ja valtaan nousi lapsikuningas Edvard V. Mutta samana vuonna parlamentti määräsi Titulus Regiuksen, jonka perusteella Edvard V olisi syntynyt laittomassa avioliitossa (eli isäpappa oli syyllistynyt kaksinnaimiseen, Edvard IV olikin varsinainen pukki) ja määräsi kuninkaaksi Edvardin sedän Rikhardin. Kun Rikhard III kaatui Bosworthin taistelussa 1485, valtaan nousi Lancaster-suvun Henry Tudor, Henrik VII. John Morton oli tietenkin voittajan puolella. Henrik teki hänestä Canterburyn arkkipiispan ja lordikanslerin eli nimitti hänet Englannin kirkon johtoon ja oikeusministeriksi. Mortonia on hyvästä syystä nimitetty kaikkien aikojen virkojen kahmijaksi. Paavikin huomasi tämän ja ajatteli että ei lisä pahasta. Vuonna 1493 Mortonista sukeutui kardinaali.

John Mortonista on jäänyt elämään käsite nimeltä Mortonin haarukka, jolla Morton verotti rahaa kruunulle. Ruokailuväline oli verbaalista laatua. Jos kansalainen veronmaksaja oli köyhä, tuli sanoa ”Elätte niin säästäväistä elämää että Teiltä liikenee varmasti enemmän kruunullekin”. Jos kansalainen veronmaksaja oli rikas, tuli sanoa ”Kulutatte runsaasti, Teiltä liikenee varmasti enemmän kruunullekin”. (Komediasarjassa Musta Kyy esiintyy eräässä tarinassa piispa, joka harjoittaa koronkiskontaa. Hahmo taitaa olla versio Mortonista. Haarukan sijasta tämä prelaatti käyttää tulikuumaa ranstakkaa. Jos velallinen ei kykene velanmaksuun on rangaistuksena, tämän ranstakan työntäminen peräaukkoon).

Tarina jatkuu (pelkään että tästä tulee pitkä). Vuonna 1490 Mortonin palvelukseen astuu nuorukainen nimeltään Thomas More. Pitkinä talvi-iltoina piispa viihdyttää Morea kertomalla tarinoita kamalasta tyrannista nimeltään Rikhard III. Siitä miten hirveältä tämä näytti, hänellä oli kyttyräselkä, toinen käsi oli surkastunut ja naamakin toi mieleen paskahuussin portaat. Kuningas oli vallanhimossaan surmannut veljensä ja molemmat veljenpoikansa, joista toinen oli laillinen kuningas Edvard V. Lisäksi kuningas oli pettänyt uskolliset tukijansa (tässä kohden Morton on saattanut köhiä hieman vaivautuneesti ja katsekin on saattanut harhailla). Innostunut nuoriherra More sijoittaa kaiken tämän tiedon syvälle muistiinsa ja myöhemmin vartuttuaan ja voimistuttuaan (niin kuin Jukolan Timo) hän kirjoitti kirjan History of King Richard III. Tämän kirjan, joka on siis hävinneen kuninkaan joukoista voittajan puolelle loikanneen opportunistin (en löisi vetoa Mortonin taivaspaikan puolesta, niin kardinaali kuin olikin) panetteluun perustuva, pohjalta William Shakespeare kirjoitti kuuluisan draamansa Rikhard III.

Näytelmä on ehdottomasti katsomisen arvoinen, sillä se on yksi parhaista hirmuvaltiaan kuvauksista, mitä on koskaan tehty. Ja joku historiasta tuttu henkilöhän siihen kannattaa pääosaan sijoittaa; fiktiivinen tyranni on kuitenkin vain tyranninpuolikas; on paljon opettavaisempaa (hyi, mikä sana), jos tyranni on joskus ollut lihaa ja verta. Ja vielä turvallisempaa on, jos hän kuuluu valtataistelun hävinneeseen York-sukuun. Eikä ole, sanotaanko esimerkiksi valtaapitävän kuningattaren, Elisabethin isä. Ei ole myöskään terveellistä vihjaista, että lapsikuningas Edvard V oli todellisuudessa valtaapitävän kuningattaren isoisän vehkeilyjen uhri. Missään nimessä ei kannattanut edes vihjata, että todellisia vauhtiveikkoja olisivat olleet Tudor-suvun Henryt. Eli Rikhardin vallasta syössyt Henry Tudor eli kuningas Henrik VII ja hänen charmantti poikansa Henrik VIII, joka vaihtoi vaimoja samaan tahtiin kuin perinteinen suomalainen vanhapoika vaihtaa sukkiaan. Ja jonka vankoissa vallanpitäjän käsissä myös edellä mainittu sir Thomas More tapasi kohtalonsa.

Shakespearen uran alkuvaiheissa Englantia hallitsi Tudor-suvun kuningatar Elisabet I eli Rikhardin syrjäyttäneen Henry Tudorin pojantytär. Hovin armollisuus oli näytelmäkirjailijalle ja hänen teatterilleen tärkeää ja ruokkivaa kättä ei sopinut purra aikana, jolloin pää oli niinkin höllässä kuin se Tudorien aikana tuppasi olemaan.

Mitä syytöksiä Rikhardia vastaan sitten tehtiin? Ensinnäkin häntä syytettiin hänen veljensä Clarencen herttuan Georgen murhauttamisesta. Todellisuudessa herttuaa syytettiin petoksesta veljeään kuningas Edvard IV vastaan, hänet tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin Towerissa. Syyttäjänä oli kuningas itse ja vain harva vastusti teloittamista. Yksi vastustajista oli hänen veljensä Rikhard.

Häntä syytetään lapsikuningas Edvardin ja hänen veljensä Richard of Shrewsburyn murhauttamisesta. Kun Rikhard oli kaatunut Bosworthin taistelussa ja valta siirtynyt Tudoreille, Henrik VII syytti Rikhardia hirmuvallasta ja julmuudesta. Hän ei maininnut surmatuista prinsseistä tavuakaan. Syy on selvä. Prinssit olivat tuolloin vielä elossa. Prinssien äiti Elizabeth Woodville oli hyvissä väleissä Rikhardin kanssa aina tämän kuolemaan saakka. Henrik VII sen sijaan sulki vuonna 1487 Elizabeth Woodvillen luostariin koko tämän loppuelämän ajaksi. Kysymys kuuluu: Miksi prinssien äiti täytyi saada pois näkyvistä vuonna 1487? Toinen kysymys on: Miten on mahdollista että Elizabeth Woodvillen ja Rikhardin välit säilyivät, jos Rikhard murhautti Elizabeth Woodvillen pojat? Jos oletamme että Elizabeth Woodville ei ollut täysi psykopaatti?

Rikhardia ja Buckinghamin herttua Henry Staffordia syytetään oman liittolaisensa lordi William Hastingsin oikeusmurhasta ja pikaisesta teloittamisesta 13.6.1483. Oikeassa elämässä lordi Hastings oli liittoutunut kahden muun (lordi Thomas Stanleyn ja erään aiemminkin mainitun John Mortonin) kanssa salaliittoon Rikhardin murhaamiseksi. Sir Thomas Moren (lue John Mortonin) ja William Shakespearen kirjoitusten mukaan lordi Hastings teloitetaan välittömästi. Todellisuudessa teloitus tapahtui viikkoa myöhemmin eli 20.6.1483. Hirmuvaltias Rikhard piti huolta että Hastingsin leski sai valtiolle menetetyksi tuomitut tilukset takaisin ja palautti hänen lapsilleen perimysoikeuden. Stanleyn ja Mortonin Rikhard armahti kuolemalta, mikä ei ollut häneltä viisas teko sillä Rikhard hävisi Bosworthin taistelun koska Stanley siirtyi kesken kaiken Henry Tudorin joukkoihin.

Mitä Rikhardin muotopuolisuuteen tulee, niin hänen jäänteensä löytyivät Leicesteristä viitisen vuotta sitten. Luurangosta voitiin todeta, että Rikhard oli kärsinyt skolioosista, ei niin pahasta että se olisi aiheuttanut kyttyrää, mutta toinen olkapää oli toista alempana. Rikhard on siis todennäköisesti saattanut kävellä hieman vinossa. Molemmat kädet olivat terveet eli mitään surkastunutta kättä ei myöskään ollut.

Kyynikot sanovat että voittaja kirjoittaa historian. Meidän todellisuudesta vieraantuneiden romantikkojen onneksi tämä pitää paikkansa vain tovin. Historiantutkijoiden tehtävä ei nimittäin ole vain kerätä tietoa menneistä ja julkaista se vaan heidän tulee jatkuvasti myös kyseenalaistaa, kysyä ”Entä jos?” Tämä edellä ollut kirjoitus perustuu nimenomaan tähän kysymykseen. Richard Plantagenet tuskin oli mikään enkeli, harvat vallasta taistelevat aatelismiehet sellaisia ovat olleet. Mutta kun sir Thomas More kirjoitti muotokuvansa Rikhard III, hän nieli kyynisen John Mortonin puheet sellaisenaan. Häneltä puuttui kokonaan se tärkein kysymys. ”Entä jos?” Mutta kardinaalithan tunnetusti eivät valehtele ja sir Thomas oli hyvä katolilainen. Niin hyvä että menetti päänsä. Siitä myöhemmin.

William Shakespearen viimeisten näytelmien joukossa on myös kertomus kuningatar Elisabethin isästä. Näytelmää Henrik VIII on käsittääkseni vain harvoin esitetty ja keskittyy lähinnä Henrikin avioeroon kuningatar Katariina Aragonialaisesta. Rooliluettelosta löytyy myös Henrikin tuleva puoliso Anne Boleyn. Näytelmää ei pidetä Shakespearen parhaisiin kuuluvana. Miksiköhän Shakespeare ei valinnut tyrannikuvauksensa päähenkilöksi ajallisesti lähempänä ollutta Henrikiä, vaan Rikhardin? Henrik VIII oli nimittäin varsinainen Tyranni. Isolla Teellä. Olen joskus leikitellyt ajatuksella, että Shakespearen kohde olisi oikeasti ollut hänen oman kuningattarensa, Elisabethin isä. Turvallisuussyistä (ei ole helppoa olla legendaarinen näytelmäkirjailija jos pää puuttuu harteilta) Shakespeare valitsi tyranninsa kauempaa historiasta. Mutta voihan olla että kirjoittajan ajatukset lepäsivät Henrikissä, kun hän sylki myrkkyä Rikhardin päälle?

Henrik oli nimittäin myös muotopuoli. Nuoruudessaan hän oli ollut kuvauksien mukaan varsinainen hovin kaunistus (vaikka mies olikin). Toki on otettava huomioon, että hovin jäsenet harvemmin tituleeraavat kruununprinssiä esim. tittelillä koiran oksennus, mutta ilmeisesti Henrik on ollut varsin komea ilmestys nuorena miehenä. Mutta ikäännyttyään hänestä tuli elämäntapojensa ja sairauksiensa (Henrik oli kuppatautinen alkoholisti ja suursyömäri) uhrina mielenvikainen läskimooses. Olen lukenut kuvauksen, missä hovipojat ovat joutuneet pitämään Henrikiä pystyssä, kun tämä pelasi tennistä. Tästä huolimatta vastapelaaja onnistui aina (kuuliaisesti) palauttamaan pallon kuninkaalle ja tämä pystyi hirmuisen rystylyöntinsä avulla peittoamaan jopa aikansa Roger Federerit. Syötönmurrot tulivat kätevästi vastapelaajan kaksoisvirheistä.

En ryhdy tässä kertaamaan Henrikin verihuuruista kruunuilua sen kummemmin, muuten tämän raapustelun printtiversiolla voisi tapetoida kartanon. Mutta kaksi Henrikin uhreista on hyvä ottaa esiin. Hänen toinen vaimonsa Anne Boleyn. Henrik halusi useammastakin syystä eron ensimmäisestä vaimostaan Katarina Aragonialaisesta. Katolinen kirkko ei tähän taipunut. Ero tuli entistä tarpeellisemmaksi, kun Henrikin rakastajatar Anne Boleyn alkoi odottaa lasta. Avioliiton ulkopuolella syntyneellä jälkeläisellä ei nimittäin ollut oikeutta periä kruunua. Niinpä parlamentti Henrikin painostuksesta (parlamentaarikot ilmeisesti halusivat pitää päänsä, siis hartioilla) päätti, että teologisten kiistojen ratkaisijana olisi vastaisuudessa Englannin kirkon päämies, ei paavi. Paavi julisti Henrikin kirotuksi. Tätä seurasi kaksi lakimuutosta Act of Supermacy ja Treasons Act. Näiden perusteella kuninkaasta tuli Englannin kirkon päämies (tämä muuttui myöhemmin Anglikaaniseksi kirkoksi) ja kuninkaan vallan vastustaminen tuli kuolemanrangaistuksen alaiseksi rikokseksi. Tämä saattoi kattaa esimerkiksi röyhtäilyn kuninkaan ruokapöydässä. Paitsi jos kuningas röyhtäili itse. Se oli vain osoitus vallan jakamattomuudesta.

Henrik ja Anne Boleyn päätyivät siis naimisiin ja pian syntyi tytär, Elisabeth. Vaimo alkoi kuitenkin ajan kanssa ottaa Henrikiä pattiin oikein kunnolla, sillä vaikka Henrik linkosi siementään ahkerasti, Annen raskaudet päättyivät keskenmenoon tai sitten lapsi kuoli pian synnyttyään. Tyypillisenä renessanssiajan myötätuntoisena noblesse-aviomiehenä Henrik päätyi ajatukseen, että Anne joutaa mennä ja syytti vaimoaan uskottomuudesta ja valtiopetoksesta (voi olla että Anne röyhtäisi väärässä paikassa). Oikeuteen ilmestyi neljä oletettua Annen rakastajaa, joista kolme kielsi syyllisyytensä, mutta yksi kidutettuna myönsi (kolmea muuta ei voitu kiduttaa, sillä he olivat aatelismiehiä). Myös pikantteja yksityiskohtia esitettiin. Annea syytettiin insestisestä suhteesta veljeensä ja myös veljeä syytettiin valtiopetoksesta (en sano röyhtäilystä mitään). Lisäksi Henrik väitti että Annen niskassa ollut suuri luomi oli itse asiassa kolmas nänni, jolla Anne imetti paholaista. Tämä viimeinen argumentti mykisti oikeuden (ketäpä se ei mykistäisi) ja oikeus katsoi syyllisyyden toteennäytetyksi. Anne Boleynin pää lensi Towerin linnassa 19.5.1536. Henrik tanssi ilosta kun kuuli teloituksen tapahtuneen (hän oli tässä vaiheessa vielä suhteellisen hoikassa lihassa joten hovipojan apua ei tarvittu) ja meni pari päivää myöhemmin naimisiin Jane Seymourin kanssa. Sivumennen sanottuna, Henrik teloitutti myös viidennen vaimonsa Catharine Howardin.

Miten sitten kävi kardinaali Mortonin kuuliaiselle hovipojalle Thomas Morelle? Hänen urakehityksensä oli alkuun lupaava. Hänet tunnettiin rehtinä virkamiehenä, hän toimi parlamentaarikkona ja Mortonin tapaan hän toimi lordikanslerina. Kirjallisuutta harrastavat tuntevat sir Thomas Moren parhaiten hänen humaanista filosofisesta teoksestaan Utopia (1516), jossa More mm. ottaa vahvasti kantaa ihmisoikeuksien puolesta ja kritisoi kuolemanrangaistuksen käyttöä.

Mutta More oli myös hyvä katolinen (tämä on tullut jo mainittua, mitä hemmettiä se sitten tarkoittaakaan), eikä hän katsonut hyvällä silmällä Henrikin teologista jitterbugia avioeroprosessin aikana. 1520-luvulla Henrik vastusti kiivaasti protestanttisuutta, niin kiivaasti että Paavi nimitti häntä Uskon puolustajaksi. Mutta annas olla kun Henrikin promiskuiteetti pääsi voitolle uskonnollisesta vakaumuksesta. Sir Thomas joutui vakaumuksineen puolustuskannalle. Katolisena hän ei pystynyt hyväksymään kuninkaan avioeroa eikä naimakauppaa Anne Boleynin kanssa. Sir Thomas huomasi joutuneensa oikeudenkäyntikierteeseen. Älykkäänä miehenä hän pystyi helposti torjumaan tekaistut syytteet puolueettoman oikeuden edessä, joten lopulta oikeuteen määrättiin tuomareiksi hänen seuraajansa lordikanslerina, sir Thomas Audley, Henrikin kuuliainen saappaannuolija, sekä Anne Boleynin isä, veli ja vakuudeksi vielä eno. Sir Thomas Morea ei sentään syytetty minkään elämää suuremman hahmon imettämisestä, ainoastaan vallanperimysjärjestyksen kieltämisestä. Ja koska jäävit tuomarit eivät sotineet Henrikin oikeudentajua vastaan, tuomio tuli nopeasti. Sir Thomas Moren pää oli kuukauden päivät näytillä London Bridgellä. Muistuttamassa siitä, että jos turpaa ei pidetä kiinni, niin se tukitaan. Myöhemmin sir Thomas Audley oli tuomitsemassa Boleynin sukua ja julisti Henrikin ja Annen rakkauden hedelmän, Elisabethin, äpäräksi.

Henrik jatkoi hallituskauttaan juopottelun, mässäilyn ja elostelun siivittämänä. Lopulta hänen jalkojensa verenkierto ei enää kestänyt hänen kahtasataa kiloaan ja jalkoihin ilmestyi märkiviä haavoja, joiden haju tuntui Walesissa asti. Henrik mätäni kuoliaaksi 55-vuotiaana, tammikuussa 1547. Hänen ja Jane Seymourin 9-vuotias poika Edvard peri vallan. Ikävä kyllä isäpappa oli lahjoittanut pojalleen synnynnäisen kuppataudin ja Edvard VI kuoli vain 15-vuotiaana vuonna 1553. Tämä käynnisti Englannissa useita halpamaisia piirteitä sisältäneen valtataistelun (ällöttävimpänä lady Jane Greyn oikeusmurha, josta ehkä joskus myöhemmin), jonka päätteeksi valtaan nousi Henrikin ja Anne Boleynin tytär Elisabeth I. Äpäräksi julistettu pirun rintasisko.

Olen joskus miettinyt Lontoon Cheyne Walkilla katsoessani sir Thomas Moren patsasta, että kirjoittaisiko vanhempi ja viisaampi sir Thomas mahdollisesti mieluummin Henrikistä tyranninsa muotokuvan, jos saisi siihen tilaisuuden? Tulisiko kuvauksesta kenties realistisempi kuin Rikhardista, jonka oikeat piirteet ovat kuitenkin jotenkin häilyväisiä John Mortonin panettelevien kuulopuheiden jäljiltä. Katolinen kirkko suhtautui Moreen niin arvostavasti, että tämä arvoituksellinen mies julistettiin vuonna 2000 valtiomiesten ja poliitikkojen suojeluspyhimykseksi. Suomen katolinen ulkoministeri voikin kääntyä sir Thomasin puoleen, joka kerta kun takin liitokset uhkaavat revetä sen jatkuvassa kääntelyssä.

Mitä William Shakespeareen tulee, niin Rikhardista kirjoittaessaan hän rakensi pätevän tyrannin muotokuvan. Henrikistä hän teki ilmeisesti sovinnaisen tulkinnan (en ole nähnyt enkä lukenut, eikä ole käsittääkseni kovin moni muukaan). Shakespearen on täytynyt tietää millainen törkimys Henrik oli, mutta hänen uransa alkuvaiheessa valtaa piti Elisabeth, Henrikin tytär, joka valtaansa pönkittäessään osoitti usean kerran, että hullun Henrikin keinot olivat tarpeen vaatiessa edelleen käyttökelpoisia. Toisin sanoen: päät olivat edelleen löyhässä hartioilla. Shakespeare olisi tietenkin voinut olla rohkeampi. Mutta ei hän olisi pystynyt niitä kaikkia klassikkoja ilman päätään kirjoittamaan.

Jaa artikkeli:

Vastaa

Sähköpostiosoitetta ei julkaista
Pakolliset kentät on merkitty *

 

Ajankohtaista