Kova sydän jättää pitkät jäljet

17.10.2017

Suna Vuori

 

̶  Minä osaan löytää kotiin. Pitkältäkin matkalta.
̶  Minä osaan juoda vettä, suoraan sateesta.
̶  Minä osaan soittaa klaveeria. Pajari opetti.
̶  Minä saan linnun lennosta. Kivellä.
̶  Minä osaan ranskaa, vähän.
̶  Minä osaan tehdä juurista keittoa.
̶  Minä osaan pitää tä
hteä olkapäällä. Ja sitähän sinä etsit, kaunis poika.
̶  Minä osaan lukea ja piirtää sen talon, josta minut vietiin.
̶  Minä osaan unohtaa. Ja olla unohtamatta.

 

Pirkko Saision uudessa, Suomen satavuotisjuhlanäytelmäksi Kansallisteatteriin tilatussa draamassa Koivu ja Tähti – tai saagassa – on kerroksia kuin vanhassa koivussa vuosirenkaita.

Niiden käsittely ei välttämättä onnistu yhdellä savotalla. Itse olen lukenut tekstin sekä nähnyt esityksen kahdesti, ja edelleen riittää viipaloitavaa.

Näytelmässä limittyvät myyttinen luonto ja kollektiivinen alitajunta, samoin kuin kaikesta luonnollisesta vieraantuneiden modernien mobiilieläjien yritykset järkeistää sitä. Lisäksi näyttämölle kasautuu lähestyvien katastrofien enteitä samoin kuin rykelmä monisukupolviseen perhetarinaan upotettuja, karuun historiaan sijoittuvia kohtauksia useamman sadan vuoden ajalta.

Kaikkea kehystää Topeliuksen tarina kotiaan etsivistä lapsista. Tai pikemminkin Saision tarina siitä, mitä tapahtuu sen jälkeen kun Topeliuksen kirjoittama, orjaksi ryöstetty poika ja Saision luoma, metsään jätetty sisko löytävät tiensä takaisin kotiin…

Moniaineksisuuteen tottuminen ottaa aikansa, etenkin esitystä ensi kertaa seuratessa. Ei-realististen elementtien, kuten puhuvien puiden tai eläinten hyväksyminen osaksi kerrontaa edellyttää taiteessakin ikään kuin erillistä sopimusta (aikuisen) katsojan kanssa; ja Koivu ja tähti on peräti useamman erillissopimuksen paketti.

Ainesten runsauteen ja tiheyteen nähden näyttämöllä on kuitenkin ihmeen paljon ilmaa. Parhaimmillaan kokonaisuus soi ja hengittää, ja tekstikin kuulostaa, ainakin luettuna, Kantelettarelta, Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmiltä tai paikoin Paavo Haavikolta.

 

̶  Laitat jänikselle paulan ja peität paulan lumella. Valehtelet. Laitat hauelle syötin, ja sisällä koukku. Valehtelet. Väität yötä päiväksi, kun sytytät kalalle tuulasvalon. Päivää syytät yöksi, kun panet nälkäisen lapsen nukkumaan. Valetta, kaikki on valetta! Elämät ja kuolemat pyörivät sisäkkäin, kun lohi nappaa neidonkorennon ja karhu nappaa lohen ja ihminen nappaa karhun ja syö. Pyytää anteeksi, että tappoi, ei tarkoita mitään. Elämät pyörivät sisäkkäin kuin Eliaan vaunut ja sen pyörät. Kuolemaa ei tule, vaikka ei olisi kiveä kiven päällä. Minä lähden metsään, elän valheella ja mustikoilla enkä kumarra ketään!

 

Kun lämmin alkaa esityksen edetessä muuttua kylmääväksi ja juureva irralliseksi, ja teoksen painopiste siirtyy nykyihmisen problematiikkaa puivan rapujuhlajengin kautta globaalin mittakaavan ongelmiin, tulee alun ikuisuuteen katsovan ja menneisyyttämme uudelleen kirjoittavan mitan metaforista poljentoa vähän yllättävästikin ikävä.

Yllättävää se on siksi, että hupaisien mutta ilottomien juhlijoiden koulutettu, mukavasti toimeentuleva ja moraalisesti omahyväinen punavihreä kupla on se, mistä näytelmän kirjoittaminen on lähtenyt liikkeelle ja jonka samassa kuplassa samoja liemiä imeskelevä katsoja etukäteen saattoi kuvitella pitelevän peiliä edessään.

Itse en kuitenkaan tunnista näitä hahmoja, enkä oikeastaan ymmärrä miksi he kokoontuisivat yhdessä yhtään minnekään.

Tämän joukon voikin tulkita monella tavalla: esimerkiksi saman yksilön eri puolina, erilaisina maailmankatsomuksina, nyt käytävän yhteiskunnallisen keskustelun ääninä tai hyvinvoivana ja näennäisen harmittomana hirviönä, erilaisten ajattelu- ja toimintatapojen monipäisenä hydrana, joka ei tunnista omia traumojaan eikä näe aiheuttamaansa tuhoa.

Kuvaavaa on, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan, että yhdelläkään näistä nykyajan henkilöistä ei ole lapsia. Historiakohtauksissa lapset taas joko kielletään tai niistä luovutaan. Ihmiset elävät ainoastaan itselleen, eikä heidän jälkeensä jää muuta kuin lopullisen katastrofin mahdollisuus.

 

Näytelmässä nykyhetkeä kommentoivat kohtaukset ovat paljosta puheesta huolimatta likimain onttoja. Toimintaa on paljon, ymmärrystä hyvin vähän, suuntia ei senkään vertaa.

Menneeseen ja ikuiseen sijoittuvissa kohtauksissa taas kielen kauneus korostaa hahmojen tylyyttä ja tyhjyyttä.

 

KRISTOFFER
Iltaa taloon.

ÄITI
Sitä voidaan antaa, muuta ei. Ei ole ku pettua, vaikka tarkastaisitte. Ja sitä ei anneta.

KRISTOFFER
Eik
ö äiti tunne minua?

ÄITI
En minä äiti ole ollu vuosiin. Äitihän on semmoinen, jolla on lapsi.

KRISTOFFER
Jos minä olen se lapsi?

ÄITI
Rupea jos haluat. Mutta ei täällä mitään ole jaossa.
Ennen ikirouta itkuksi sulaa, ennen kuin minä äidiksi rupean. Enää.

 

Kova sydän jättää pitkät jäljet.

Näytelmän äidit ovatkin kuin kaikkien satujen kaikki noita-akat yhdellä kertaa.

Humalahuuruisessa painajaisessa esityksen toisella puoliskolla Hagar muuttuu tiukasta ja kaikenlaisen läheisyyden torjuvasta alfanaaraasta äitiään etsiväksi pikkutytöksi. Isänmaa voi olla lapsilleen kova, mutta äidinmaa se vasta pakottaakin pärjäämään – ellei palelluta silmujaan jo ennen sitä.

Hirtehinen huumori, jota omaan silmääni on ennen kaikkea karrikoiduissa historiakohtauksissa, tekee kokonaisuudelle hyvää.

 

 ̶  Niin ni. Niin ni kun tulin Kristofferille vaimoksi tänne, kotoa läksin, omasta kodista ja sitten tänne. Ni, niin ni täällä oli kovasti erilaiset tavat. Että milloin syödään ja kuka ja mitä. Ja pannaan maata ja noustaan taas ylös, ni…kaikkeen yritin laittaa itteni mukaan. Niin ni, siinä sitte…kun sinä kaiken tiesit ja osasit, ni…tuli tönittyä, kyllä mä sen myönnän. Ja sanottua kanssa, ni…kerjäläisistäkin…ja muuta.
̶  Sinä et sille naiselle velliä antanu, vaikka likka sillä mukana. Ja likka itki, nälkäänsä itki.
̶  Meillä isä tarkkana, minun kodissa…en osannu harkita…en ehtiny.
̶  Leivän otit kädestäni, kun olin sitä ojentamassa.
̶  …kun juuri se, että en ehtiny siinä kohtaa harkitseen sen paremmin, kun…
̶  Ja piikaa tukasta, eri päivänä kyllä. Mutta aikuista ihmistä
!
̶  Meillä isä kattonu, että kuka aikuinen, kuka keskenkasvuinen vielä.
̶  Minulla mustelma monta päivää, olkapäässä kerran.
̶  Sitä pahoittelin kyllä. Ja vahinkokin se oli.

 

Vaikka näytelmä ei psykologisoi eikä tarjoa katsojalle helppoja samastumiskokemuksia, tekstiä lukiessa myyttiset, folkloristiset ja psykoanalyyttiset kohtaukset korostuvat, samoin emotionaalisen perinnön paino, kieltämisen, torjumisen ja puhumattomuuden ulottuvuudet.

Mielessä käy, voisiko Koivua ja tähteä kenties pitää feministisenä historiantulkintana, punavihreänä aikalaisanalyysinä tai toivonsa menettäneen idealistin ennusteena? Ehkä se on tätä kaikkea yhtä aikaa.

Esitystä katsoessa huomion vievät silti paljolti muut asiat: limittyvät aikatasot ja päälle vyöryvät juonenkäänteet, Kansallisteatterin pelottomasti haasteisiin suhtautuva näyttelijäensemble ja Laura Jäntin varmaliikkeinen ohjaus, Kati Lukan kaunis ja toimiva lavastus, Mårten Reinanin satumetsävalot, Tarja Simonen huikeat puupuvut sekä Markus Fageruddin ikuisuuteen kurottuva äänimaisema, esimerkiksi.

Katsoja, joka pinnistelee kyetäkseen vastaanottamaan ja tulkitsemaan kaiken tämän sekä moniaineksisen ja -ulotteisen tekstin yhdellä kertaa, on vaativan urakan edessä.

Ehkä paras lukuohje olisikin rentoutua, pitää aistit avoimina ja antaa taiteen huuhtoa tajuntaan se, mille juuri sillä hetkellä on tilausta.

Jaa artikkeli:

Vastaa

Sähköpostiosoitetta ei julkaista
Pakolliset kentät on merkitty *

 

Ajankohtaista