Saana Lavaste
Teatteriohjaaja, ohjaajantaiteen professori

Kumpi kiinnostaa näyttämöllä: sota vai rauha?

24.03.2016

Valitsetko teatteriin tai elokuviin mennessäsi mieluummin teoksen, joka kertoo sodasta vai rauhasta? Taiteilijana, teoksen aihetta miettiessäsi, kiinnostaako enemmän sota vai rauha?

Välitön vastaus tuntuu olevan: sota. Jos draamaa ajattelee ristiriitojen ja konfliktien taiteena, niin sota on kieltämättä äärimmäisten ristiriitojen maisema.

Itse havahduin tähän asiaan käänteisesti, ohjatessani näytelmätekstiä, jossa ei ole sotaa – ei oikeastaan edes mainittavia ristiriitoja. Tämä teksti kertoo pitkästä, onnellisesta parisuhteesta ja kahdesta vanhenevasta naisesta, jotka tykkäävät leikkiä. Pipsa Longan dramatisoima näytelmä Tove Janssonin kirjasta Reilua peliä (1989) sai nimekseen Kaksi naista ja meri. Työskennellessäni sen kanssa Lahden kaupunginteatterissa talvella 2014—2015 tulin tietoiseksi kolmesta asiasta. Ensinnäkin omasta epäilyksestäni: voiko näytelmäteksti, jossa ei ole ristiriitoja, olla kiinnostava näyttämöllä? Toiseksi: miten kertakaikkisen virkistävää — ja poikkeuksellista! — on työskennellä näyttämöllä sellaisen maailmankuvan kanssa, jonka ytimessä ovat rauha, rakkaus ja leikki. Kolmanneksi: tarkka havainto toimii näyttämöllä vähintään yhtä hyvin kuin ristiriita.

Olemme niin tottuneita konfliktiin ja ristiriitaan draamassa, että saatamme jopa olla epätarkkoja havaintojemme suhteen. Tiedättehän: ohjaamme, näyttelemme, kirjoitamme sinne päin. Nyt siellä on konflikti, nyt se siis toimii. Jos näyttämöllisen intensiteetin ratkaisevaa konfliktia ei ole, meidän täytyy todella keskittyä. Mitä katsoja seuraa näyttämöllä, mistä kerromme? Meidän täytyy virittää havainnointikykymme tekijöinä ja katsojina aivan toiselle, paljon hienoviritteisemmälle taajuudelle.

Jos voimakas ristiriita tai sota on draaman väripaletin musta ja toisaalta voimakas intohimo, rakkaus mustasukkaisuuksineen ja lemmentuskineen on punainen, niin jos nämä kaksi jäävät pois, esiin nousee lukematon määrä sävyjä, jotka eivät usein pääse ollenkaan näkyviin. Ei ole sattumaa, että puhun väreistä ajatellessani Tove Janssonin maailmaa. Kuvataiteilijana hän kirjoittaa samalla hienovaraisuudella kuin piirtää tai maalaa. Janssonin kuva ja sanat välttävät väittämistä, ne maalaavat kuvan, josta katsoja tai lukija on vapaa tulemaan osalliseksi.

Olen aina ajatellut, että teatterintekijänä ongelmani on että ”ymmärrän kaikkia”. Että minun on vaikea muotoilla kärkeviä väitteitä, jotka piirtävät hyvän ja pahan välisen rajan ja rakentavat ristiriidan, jännitteen. Ehkä siksikin sieluni lepäsi Janssonin maailmassa. Hän on ihminen, joka on elänyt sota-ajan, mutta ei silti kirjoita siitä. Hän yksinkertaisesti jättää sodan huomiotta ja keskittyy aivan muihin asioihin. Elämän tarkoitukseen, leikkiin, rakkauteen. Ristiriita on olemassa, mutta se liittyy ihmisen sisäiseen maailmaan, merkityksen pohdintaan ja etsintään.

Japanilainen elokuvaohjaaja Hirokatzu Koreeda on tässä mielessä Janssonin hengenheimolainen. Kävin juuri katsomassa hänen uuden elokuvansa Siskokset. Katsoessani elokuvaa havahduin siihen, että en seurannut henkilöiden välisiä tai edes henkilöiden ja maailman välisiä ristiriitoja, vaan maailman ja ihmismielen alati vaihtuvia värisävyjä. Koreedasta on sanottu, että hän valitsee elokuvissaan johdonmukaisesti tavallisen ja arkisen spektaakkelin sijaan.

Elokuvat ja teatteriesitykset, jotka nostavat esiin arkisen ja tavallisen, tekevät meidän kaikkien elämästä merkityksellisempiä. Havahdumme arkemme kauneuteen, elämämme puolipilvisiin torstaipäiviin, kertakäyttökuppeihin ja satunnaisiin lätäköihin. Päinvastoin kuin elokuvat ja teatteriesitykset, joiden räiskeen, kiihkon ja räjähdyksien jälkeen toteamme oman elämämme olevan täysin tyhjää ja merkityksetöntä, sanalla sanoen arkisen tylsää.

Leo Tolstoi sanoo Anna Kareninan avauslauseessa: kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Tolstoi siis antaa ymmärtää, että ristiriidattomuus on bulkkia, tylsää, aina samanlaista. Olen tästä täysin eri mieltä Tolstoin kanssa. Tekisi mieleni jopa sanoa, että näyttämöllä tai elokuvakankaalla kärsivät, maailmantuskaa tai rakkauden surua potevat ihmiset ovat toistensa kaltaisia, mutta jokainen onnellinen ja tasapainoinen hahmo on onnellinen omalla erityisellä tavallaan. Ehkä meidän maailmanaikanamme optimismi vaatii enemmän älykkyyttä ja luovuutta kuin pessimismi? Ehkä rauha ja siitä kertominen vaatii suurempaa rohkeutta – ainakin suurempaa ajattelun integriteettiä – kuin konfliktin tai sodan kuvaaminen.

Jaa artikkeli:

Vastaa

Sähköpostiosoitetta ei julkaista
Pakolliset kentät on merkitty *

 

Ajankohtaista