Paavo Westerberg
Kansallisteatterin kotikirjailija

Mahdollisia repliikkejä, mahdollisista kohtauksista

2.12.2015

NÄKYMÄTÖN SEINÄ

– No nii rakas. Tässä ole hyvä. Mitäs täällä tapahtuu?

– Ei mitään.  Susta puhuttiin vaan, että et oo kuulemma saanu kirjotettua. Että oot vaan kattonu kahvivideoita? Näin mun rakas äitipuoleni tossa äsken meitä valisti. Eiks se näin ollu Helena?

– No ku mulla meni tää sormi, niin emmä oikeen oo pystyny. ( Näyttää sormeaan, jossa on paksu valkoinen tuppo. )  Mä putsasin sitä kahvimyllyä ja rumpsis.  Hirvee ääni kuulu.  Älkää huoliko se mylly on pesty sen jälkeen, vaik kyl se meni tosiaan aika veriseks.

– Antilla on kolmen viikon päästä deadline, eli pitäs olla näytelmä aika lailla valmis.

– Kai mulla nyt on oikeus edes yhteen harrastukseen joka ei jumalauta liity mun työhön! Mä käyn hakemassa itelleni nyt sen kahvin.

– Sulta kuulemma tulee Anna tällä hetkellä tekstiä ihan solkenaan. Näin mä oon ymmärtäny?

– No ei nyt mitenkään solkenaan. Mutta jotain tässä yritetään.

– Se sun edellinen esitys oli Anna tosi hieno. Siinä rikottiin neljättä seinää mun mielestä jotenki uudella tavalla.

– Teatterilaiset aina murehtii noista seinistä. Leffaa ku tehään nii ei tommosii tarvii miettii yhtään.  Eikä näyttelijän nyt muutenkaan, tulet vaan lavalle sanot repliikit kuuluvaan ääneen etkä törmää huonekaluihin ja kun oot sanonu asias meet pois. Eikö?

– Sanna on lavastaja.

– No mut Sanna. Kerro mulle. Miks sitä neljättä seinää ylipäätään pitää rikkoa?

– Jos me nyt oltas teatterissa ja meillä olis vaikka tämmönen kahvipöytäkohtaus siinä niin perinteisestihän me pyrittäs rakentamaan se niin et ne henkilöt ei olis tietosii siitä että katsomossa on ihmisii kattomassa. Et tohon meidän ja katsojien väliin tulis niinku semmonen näkymätön seinä.

– Tai sitte. Sitte me rikottas se seinä.

– Me muistutettas katsojaa, että kyse on teatterista.

– Ja onhan sitä elokuviaki, jossa se seinä rikotaan.  Allenilla ainaki on. Ja Bergmanilla.

– Se on hieno tää Allenin leffa missä se leffaohjaaja sokeutuu just ennen kuvausten alkua. Vai mitä Antti?

 

OLIS IHANAA VAAN AJAA MOOTTORIPYÖRÄLLÄ PITKIN JOTAIN ESPANJAA

– Mitkä asiat meille oikeesti merkitsee? Mikä meistä oikeesti tekee onnelliset?  Kyl mun täytyy sanoo et viimeaikoina nii- kyl mun niinku isoimmat kokemukset liittyy jotenki luontoon tai sit läheisiin. Lasten kanssa, tai sit niinku- Must tuntuu et kaikist meist on tullu vaan semmosii dopamiinirottia, roikutaan jossain netissä ja facessa.

Meidän aivojen harmaasolut, harmaasolualue on taiteilijoille hiton tärkee, me ollaan jotain vitun distraktio-addikteja kaikki. Ja jos nyt totta puhutaan, niin tää mun sormi.  Mä työnsin tän tahallani siihen kahvimyllyyn. Näin pohjalla mä olen.

– Aivan Antti.  Mä oon pahoillani, mä joudun hoitaa nopee tästä yhden jutun.

– Joo. Ei mitään. Mitä sulla siellä on, jos saa kysyä?

– Mul on itseasiassa. No tää on oikeestaan vähän kiusallista. Mä oon tämmösessä huutokaupas tääl netissä, sori mut tää on tämmönen mitä mä oon kytänny, ja nyt jos tää menee ohi nii- mä oon itse asiassa ostamassa moottoripyörää.

– Okei. Mimmosta pyörää?  Eikä.  Näytäs. Mikäs malli tää on?  Ai jumalaut ku on hieno. Pirulauta.  Ai että olis ihanaa vaan ajaa jollain tommosella HooDeella pitkin jotain vaikka Espanjaa. Vois olla vapaa.

 

HENKISIÄ RUUMIINAVAUKSIA MEISTÄ ITSESTÄMME

– Ihmisellä pitää olla vapaus.  Eikä taiteen nimissä voi viedä toisten vapautta.  Taiteen nimissä voi laajentaa ehkä omaa vapauttaan, mutta hinta ei saa olla se, että toisen vapaus riistetään.

– Miten sä voit sanoa noin, ku sä et ole edes nähny koko juttua vielä?

– No mä nyt oletan, että.  Sä soitit ja halusit tavata. Et sä yleensä ikinä soita.

– Mä ajattelin vaan, että se olis reilua, reilua sua kohtaan. Nii. Sua kohtaan.

– Reilua mua kohtaan?  Sä oot taiteilija jumalauta.

– Mun mielestä voi olla sekä taiteilija, että reilu.

– Niinkö sä meinaat?

– Niin no. Mä ajattelin, että olis vähintäänki reilua, että me puhutaan tästä.

– Ja mä ajattelin, että sä ehkä haluut lukee tän.  Voit sitte ite päättää, että mitä mieltä sä tästä jutusta olet. ( Antaa paksun käsikirjoituksen. )

– ( Lukee käsikirjoituksen kannesta. ) ” Helvetti. Näyttämöllinen tutkielma eräästä perheestä. ”

– Se on osa trilogiaa. Dantelta.

– Ja lapsuusosan nimeks päätit sitte laittaa ”Helvetti”?

– Se on ironiaa.

– Mä luulen, että mä ymmärsin sen.

– En mä sitä tarkottanu, että sä et ymmärtäis.  En mä sitä tarkottanu.

– Oliks sun lapsuus sitte jotenki helvettiä?

– No ei. Mullahan oli ihana lapsuus. Ei toi teksti kerro meidän perheestä.

– Mistä se sitte kertoo?

– No tätä mä just pelkäsin.  Sä oot kuitenki sit loukkaantunu jostaki.  Sä oot loukkaantunu, vaikka sä et ole nähny tai edes lukenu koko juttua vielä.

– Mä nyt vaan ajattelin, että olis reilua, että sä kerrot mulle mistä se sitte kertoo, kun siinä nyt mitä olen kuullu ja olen ymmärtäny on veli, joka on iitee-alalla-

– Ensinnäki ne on kaikki eläinhahmoja!

– Olkoon vaan.  Mutta eiks tää velihahmo ole siinä joku susi, näin mä ymmärsin sen puffin vai mikä se oli arvostelun perusteella.  Eiks se nyt ole päivänselvää, jos siinä on velisusi, joka on iitee-alalla kuten sun veljes, nii oikeesti Anna, kamoon?

– Nyt sä olet julma. Sä tiedät tasan tarkkaan miten nää menee.

– En mä tiedä miten nää menee.  Sä pyysit mut, sä halusit, että me reiluuden hengessä, että me reiluuden hengessä puhutaan, puhutaan tästä.

– Ehkä on parempi puhua sitte ku sä oot lukenu ton tekstin.

– Se on ihan hienoo, että sä purat.  Se on ihan hienoo, että teidän sukupolvi purkaa, mutta mihin te aattelitte jättää sit ton kaiken purkujätteen.  Toisten pihamaalle vai?

– Ehkä sunki olis hyvä joskus purkaa.

– Sä otat ton teatterin niin tosissas.

– Sä otat ton elämän niin tosissas. Miten sä voit puhua jostain sukupolvesta yhden näytelmän perusteella, jota sä et ole edes lukenu.

– Mä luin sen arvostelun.

– Kiinnostaako sua yhtään mun näkemys? Ensinnäki. Mun mielestä se näytelmä ei arvostele teidän sukupolvea.

– Äläkä ymmärrä väärin. Mua ei haittaa yhtään, että arvostellaan.

– Ja toiseks. Se näytelmä ei kerro mun veljestä eikä mun perheestä, vaan musta.

– Mä ymmärsin, että sun puoliso on myös melko loukkaantunu.

– Siitäkö sä nyt haluat puhua.

– Ja toi nimillä pelaaminen, se että siellä on ikäänku oikeita henkilöitä seassa, se on vaan kosiskelua, tai yleisön aliarviointia.  Miksi siellä vilahtaa jotain olemassaolevia poliitikkoja ja liike-elämän edustajia tai taiteilijoita. Ei ketään kiinnosta ketä ne on oikeesti pannu.

– Se on välttämätöntä.  Ei ketään nykyään kiinnosta sun satuilut.  Niitä kiinnostaa vaan, jos sä satuilet jostain mitä on oikeesti tapahtunu.

– Ei me haluta tietää kenenkään oikeista ongelmista.  Me halutaan nähdä ongelmatki semmosen facebook-ironian läpi, että kylläpä kävi ikävästi ajoin ojaan ja paskansin housuun, eikä siinä vielä kaikki.  Tää on tää aika ku kaikki on oman elämänsä näytelmäkirjailijoita.

– Älä nyt esitä jotain somevastustajaa siinä.

– Mä en esitä mitään.  Mulle on yks paskan hailee mitä muut musta ajattelee.

– Onko?  Miksi sä sitte hermostut jostain fiktiivisestä eläinhahmonäytelmästä, jonka sun tyttäres on kirjottanu.

– En mä siitä hermostunu. Mä vaan mietin sua ja sun elämää.  Ja Teemua. Ja sun veljeä. Ne ei oo taidealalla.

– Älä valehtele. Sä oot loukkaantunu mulle. Nii, mulle. Ja sä saat olla. Sä saat olla. Mä ymmärrän, että sä olet.

– Mä voin rakastaa sua, ja rakastankin.  Mä voin rakastaa sua, vaikka mä en pitäis kaikesta sun taiteessa.

– Mä en ole täällä pyytämässä sulta lupaa mihinkään.

– Tää työ on leikkiä.  Tän pitäs olla.

– Isä. Mä en edelleenkään tullu tänne pyytämään lupaa sulta mihinkään.

– Mä vaan joskus mietin, että miten tää lähimmäisten käyttäminen materiaalina.  Onko taideteos vapaa siitä moraalista, joka meidät muuten ympäröi?  Oikeuttaako taide meidät tekemään henkisiä ruumiinavauksia lähimmäisistämme ja julkistaa ne?

– Mä ajattelen, että ne on ruumiinavauksia vaan meistä itsestämme.

– Mutta mikä on se todellinen motiivi Anna?  Mä mietin sitä myös omalta kohdaltani Anna. Myös omalta kohdaltani. Jokainen ihminen tarvitsee salaisuuksia.

– Pidätkö sä mua oikeesti niin tyhmänä, että sä kuvittelet, että mä en olis tietonen siitä mitä mä teen.  Enkä mä mitään salaisuuksia-

– En tietenkään pidä sua tyhmänä.  Mä vaan ihmettelen tota sun tunnetilaa.

– Kuvitteletsä, että mua kiinnostaa levittää mun läheisten jotain vittu salaisuuksia.  En mä nyt mikään sairas ole.

– Mä en sanonu, että sä olet sairas.  Mä vaan ihmettelen tota sun tunnetilaa.

– Mun tunnetilaa? Mikä mun tunnetilassa on vikana?  Mun mielestä mulla on ihan helvetin hekumallisen hyvät tunnetilat.

– Miksi sä olet koko ajan niin vihanen?

 

JOKAINEN IHMINEN TARVITSEE SALAISUUKSIA

– Ans mä sanon sulle jotain. Sä oot selvästi pirun lahjakas kundi.  Ja en ihmettelis yhtään, että jonain päivänä sä oot varmaan töissä tämmösessä teatterissa. Mä haluun sanoa sulle muutaman neuvon. Jos sä joskus päädyt tälle alalle. Tää on hieno ala. Mutta vaativa. Ja ne haluu tietää susta kaiken. Toimittajat, katsojat, yleisö.  Älä anna niille mitään. Älä paljasta niille mitään.  Ne haluu tietää mitä sä syöt ja mitä sä paskannat.  Mutta älä anna niille sitä. Jokainen ihminen tarvitsee salaisuuksia. No niin kundi. Tuus tähän niin mä halaan sua. Sä oot hieno kundi. Oli ilo tutustua.

– Nähäänks me enää koskaan?

 


 

Paavo Westerberg on Kansallisteatterin kotikirjailija. Hänen seuraava näytelmänsä Mahdolliset Maailmat tulee ensi-iltaan 17.2.2016 Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä. Westerberg myös ohjaa esityksen.

Jaa artikkeli:

Vastaa

Sähköpostiosoitetta ei julkaista
Pakolliset kentät on merkitty *

 

Ajankohtaista