Macbethin tragedia
on aikaan ja tulkintaan katsomatta painajainen ihmisen heikkoudesta, vallasta ja vainoharhoista

Maho kruunu umpeen muuratussa hovissa

27.03.2017

Suna Vuori

 

’Scottish Play’ eli skottilainen näytelmä on kiertoilmaus Macbethille, William Shakespearen synkeälle tragedialle, jota ei brittiteatterissa aina edes mainita nimeltä. Se tietää kuulemma huonoa onnea.

Nykyaika tuskin tuntee tämän taikauskon taustoja. Sen sijaan tiedetään, että Shakespearen näytelmäksi lyhyessä, muuten monin tavoin vaateliaassa draamassa vallitsee enimmäkseen yö tai ilta. Siinä on noitia, joiden pahaenteiset ennustukset käyvät toteen yksi kerrallaan. Sana ’veri’ toistuu repliikeissä yli sata kertaa, ja murha seuraa toistaan näännyttävällä vääjäämättömyydellä.

Valta on hedelmätöntä eikä tuota tyydytystä kenellekään. Silti sen himo sokaisee päähenkilöiden näön ja mädättää heidän sydämensä, aivan kuin ulkopuoliset voimat hakkeroisivat ihmismieleen pyyhkäisten tieltään vapaan tahdon, moraalin ja mahdollisuuden valita.

Johtopäätös on perin synkkä: ihminen ei opi vaan heikkona sortuu yhä uudelleen. Ja ruumisröykkiö kasvaa.

Macbethin tapahtumat sijoittuvat 1000-luvulle, jonka veristen klaanisotien aikaan sotapäällikkö Mac Bethad mac Findlaích oli Skotlannin kuningas.

Mielenkiintoista kyllä, näytelmän alussa viitataan ohimennen esimerkiksi Aleppoon. Myöhemmin Ross (Kansallisteatterin uudessa tulkinnassa tosin lady Macduff) puhuu hetkeä ennen kuolemaansa yhteiskunnallisesta epävakaudesta tavalla, joka kuulostaa faktojen jälkeisessä ajassa kovin tutulta:

 

Tässä maallisessa maailmassa
pahuutta ylistetään, ja hyvyyttä
pidetään edesvastuuttomana.
Aikamme on julma, olemme pettureita
tietämättä miksi, tartumme huhuun,
joka ruokkii pelkoamme, vaikka
emme edes tiedä mitä pelkäämme…

(Suom. Eva Buchwald ja Janne Reinikainen)

 

Näytelmä ei kuitenkaan ole kuvaus historiallisista tapahtumista vaan tutkielma vallasta, ihmismielestä ja näiden yhteisistä, kauhistuttavista aikaansaannoksista.

Macbeth on myös paradoksi. Näytelmässä juonitaan, pelätään ja paetaan sekä tapetaan ihmisiä hengästyttävällä tahdilla – ja kuitenkin tuntuu siltä kuin siinä ei tapahtuisi mitään tai kuin kaikki kiertäisi kehää. Kuin kahlaisi haarniskoituna vedessä – tai pikemminkin veressä.

Kun tuhon siemen tekstissä on kylvetty ja ennustus kuninkaan kuolemasta polkaisee näytelmän verityöt vauhtiin, hurmeinen pyörre jatkuu hamaan katkeraan loppuun.

Heikkona hetkenään päähenkilö Macbeth tunnustaa, kuin kuka tahansa, haaveilleensa kunnioituksesta, rakkaudesta ja uskollisista ystävistä; mutta huomaa elävänsä päättymättömässä painajaisessa vailla mahdollisuutta herätä.

 

Vereen kahlasin ja puolivirtaan jäin;
yhtä vaikeaa on palata kuin jatkaa eteenpäin.

(Suom. Matti Rossi)

 

Jo seuraavassa repliikissä hän kuitenkin pudistaa epäröinnin harteiltaan:

 

Aloittelijan vika on tämä vainoharhaisuus
Harjoittelemisen kautta tulee mestaruus.

(Suom. Eva Buchwald ja Janne Reinikainen)

 

Joten uusin murhatöihin, mars!

Kansallisteatterissa nyt nähtävää Macbeth-tulkintaa varten on haluttu tehdä paitsi uusi sovitus myös kääntää näytelmä uudelleen.

Ohjaaja Janne Reinikaisen ja dramaturgi Eva Buchwaldin suomennos on ehkä edellisiä selväsanaisempi, monin paikoin (onneksi) runollinenkin; mutta järjestellessään kohtauksia ja repliikkejä uudelleen sekä siirtäessään niitä muiden suuhun se tuntuu myös paikoin lähes brutaalilta.

Shakespearen rahvaanomaisen Portinvartijan hahmo on kokonaan poistettu, ja tämän entistäkin alatyylisemmät sadattelut kuullaan nyt ylevän kuningas Duncanin (Esko Salminen) puhumina. Ikään kuin koominen ulottuvuus antaisi sovitukseen suuremmat vapaudet, tähän yhteyteen on ympätty myös ’jyväjemmarin’, ’geenimanipuloijan’, ’mengelen’, ’turkisfarmarin’ ja ’saatanan sipilöijän’ kaltaisia ilmauksia.

Ratkaisun onnistuneisuudesta voi olla monta mieltä, tyylikkyydestä vain yhtä.

Esityksen käsiohjelmaan kirjoittamassaan artikkelissa tekijät perustelevat muutoksia sillä, että Shakespearen yli 400 vuotta sitten kirjoittamien näytelmien oletetaan olevan monenlaisin, osin ristiriitaisinkin motiivein syntyneitä, osin esityksissä improvisoituja ja joka tapauksessa palasista koottuja. Näin tietysti onkin, ja lukemattomat ovat myös ne versiot, mukaelmat ja sovitukset, joita Shakespearen nimiin pannuista teksteistä on vuosisatojen mittaan tehty.

Uuden sovituksen kiinnostavin uusi palanen on kirjailija Antti Nyléniltä tilattu tekstikatkelma, joka kuullaan lähellä loppua Seytonin (Pihla Maalismaa) monologina.

Kirjailija kirjoittaa itselleen ominaisen, nihilistisen ankarasti, yhdensuuntaisesti näytelmän ajatusmaailman kanssa:

Miten jaksamme elää? Se on ainoa ajankohtainen kysymys.

Nylénin mukaan Macbeth on yksi meistä, ja itsensä kruunannut ihminen on hautakammio luonnonmurhan mahtavalla näyttämöllä, itsensä muotoisen käytävän päässä. Ainoa tiemme on syvemmälle kiveen.

”Kunnianhimoa, tahtoa ja voimaa täynnä, ainoastaan toivoa vailla.”

Ihmiseen koodatusta kyvystä tuhoamiseen ja toisaalta kyvyttömyydestä nähdä oman välittömän tulevaisuutensa yli, on kyse kaiketi kaikissa Macbethin tulkinnoissa.

Puolalainen teatteriteoreetikko Jan Kott toteaa 1960-luvulla julkaistussa, sittemmin klassikoksi muodostuneessa kirjassaan Shakespeare tänään, että Macbeth alkaa verilöylyllä ja päättyy joukkomurhaan. ”Veren tahrimia ovat tässä näytelmässä kaikki: sekä murhaajat että uhrit. Koko maailma on veressä.”

Kott kirjoittaa myös, että näytelmän maailma on yhtä kuin ihmisen asema siinä: umpinainen, vailla pakotietä. ”Luontokin muistuttaa painajaista. Sekin on läpinäkymätön, sitkeä ja tahmainen.”

Miten tätä tahmeutta ja synkkyyttä kestää? Miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti kahlata vereen, edes teatterissa, todistamaan moista?

Siksi että näytelmä on peili omien pimeiden puoliemme, loukatun narsismimme, ahneutemme ja vallanhimomme edessä. Ei tarvitse tehdä murhia haavoittaakseen eikä riistää kenenkään henkeä tuhotakseen mahdollisuuksia.

Macbeth on heikko luonne – tai niin kuin Kott kirjoittaa, ei luonne lainkaan. Lady Macbeth, hänen rakastava vaimonsa, erikoisen verenhimoinen hahmo, yllyttää miehen murhatöihin vetoamalla tämän maskuliinisuuteen. Miten alkeellista. Ja miten tehokasta.

Shakespearen mustimmaksi kutsuttuun näytelmään on syytä tutustua myös siksi, että itsensä kuninkaaksi kruunaavien macbethien lisäksi maailmassa on sentään muitakin. Näytelmänä Macbeth onkin moraliteetti: sen julmiin kohtauksiin on ikään kuin haudattuna varoitus siitä, mitä tapahtuu, jos ihminen antaa periksi alituisesti valppaille demoneilleen.

On siis määrätietoisesti valittava hyvä, joka päivä ja joka hetki. On pyrittävä suojelemaan elämää itseään, varjeltava himmeästi lepattavaa liekkiä, vaikka se ei pelastaisikaan ihmistä hänen oman lyhyen elämänsä perimmäiseltä merkityksettömyydeltä.

Siinä voi nähdä jotain lohdullista.

Tai sitten ei.

Juuri tästä lukijan/kuulijan/katsojan valinnasta – johtaako tylyn totuuden myöntäminen armoon vai toivottomuuteen – kertoo Macbethille itselleen kirjoitettu, näytelmän loppupuolelle hetkeä ennen hänen mestaamistaan sijoitettu repliikki.

Kyseessä on yksi Shakespearen siteeratuimmista säkeistä, jossa elämä on tarina, kertomus, loru tai satu. Vertailun – sekä kielellisen nautinnon – vuoksi tässä neljä eri suomennosta.

 

Elämä vaan on varjo kulkevainen,
näyttelijä-raukka, joka näyttämöllä
rajuupi aikansa ja katoo sitten;
tarina on se, hupsun tarinoima,
täynn’ ilmaa, tulta, mutta mieltä vailla.

(Suom. Paavo Cajander 1885)

 

Elämä vain on varjo häilyväinen,
vain näyttelijä rukka, joka riehuin
lavalla keikkuu aikansa ja häipyy;
se kertomus on, hupsun tarinoima,
täys ääntä, vimmaa – tarkoitusta vailla.

(Suom. Yrjö Jylhä 1936)

 

Elämä on vaeltava varjo, kehno näyttelijä,
joka temppuilee ja rehkii näyttämöllä
hetken, eikä palaa. Se on hullun loru,
täynnä huutoa ja vimmaa, mutta mieltä vailla.

(Suom. Matti Rossi 2004)

 

Elämä on pelkkä kävelevä varjo, surkea näyttelijä,
joka kekkaloi ja hikoilee aikansa lavalla
ja sitten katoaa ikuiseen unohdukseen. Se on satu,
idiootin horisema, mustanaan ääntä ja vimmaa,
tyhjää täynnä.

(Suom. Eva Buchwald ja Janne Reinikainen 2017)

Esirippu.

Jaa artikkeli:

Vastaa

Sähköpostiosoitetta ei julkaista
Pakolliset kentät on merkitty *

 

Ajankohtaista