Leena Kirstinä
Kotimaisen kirjallisuuden professori emerita

Marko Tapio – Suomen ensimmäinen postmodernisti

3.03.2017

Harvan romaanin otsikosta on tullut käsite niin kuin Marko Tapion teoksesta Arktinen hysteria. Sen osat Vuoden 1939 ensilumi ja Sano todella rakastatko minua ilmestyivät historiallisesti merkittävinä vuosina 1967 ja 1968. Suomen itsenäistymisestä ja kansalaissodasta oli kulunut viisikymmentä vuotta. Uusi Marko Tapion tulkinta suomalaisista ja suomalaisuudesta kiinnosti.

Väinö Linnan teosten hyväksyntä oli alkanut vuoden Täällä Pohjantähden alla ‑trilogian viimeisen osan vihdoin ilmestyttyä 1962. Kun kirjasodat oli käyty, Väinö Linna alettiin ymmärtää kansalliskirjailijaksi, kansakunnan eheyttäjäksi. Tapiolta kysyttiin kiukkuisesti, oliko tämä Linnan haastaja.

Arktista hysteriaa syytettiin niin oikealta kuin vasemmalta pessimismistä ja nihilismistä. Sen yhteiskuntakuvaa pidettiin kestämättömänä historiallisesti ja sosiologisesti. Poliittisesti sitoutumattomana Tapio jäi rintamien väliin. Keskeneräisenä Arktista hysteriaa pidettiin vaikeasti arvioitavana, joten jäätiin odottamaan luvattua kolmatta ja neljättä osaa.

Modernisti Saarijärveltä

Marko Tapperista (1924–1973) oli tullut kirjailija Marko Tapio 1952, kun WSOY julkaisi hänen esikoisromaaninsa Lasinen pyykkilauta. Rauhan tultua nuori sotaveteraani oli alkanut keskikoulupohjalta etsiä tulevaisuuttaan kirjoittamisesta. Uittotöiden ohessa hän luki ja kirjoitti paikallisten kirjoituskilpailuvoittojen kannustamana. Oppikirjana toimi Alex Matsonin esseekokoelma Romaanitaide (1947). Se tutustutti Faulkneriin, Joyceen, Proustiin ja muihin ulkomaisiin modernisteihin. Piti hankkia virikkeitä muualta, sillä oma sotia edeltäneen ajan kirjallisuus oli todettu aikansa eläneeksi.

Koska uuden modernismin laatua ei ollut vielä lyöty lukkoon, oli tilaa erilaisille vaikutteille, kunhan vain ei muistuttanut Sillanpäätä. Marko Tapiokin innostui kokeilemaan ja jatkoi kokeilua teos teokselta koko uransa ajan eri lajien, tyylien ja tekniikoiden parissa, proosasta draamaan. Lasisen pyykkilaudan kirjoittajalla oli kunnianhimoiset tavoitteet oman kirjoittamisensa suhteen, joten kriitikoiden huomautus sen kertojan äänen sillanpääläisestä sävystä loukkasi häntä. Sisäsuomalaisia kirjailijoita pidettiin nimittäin perinteisen kansankuvauksen jatkajina.

Kolmas teos Aapo Heiskasen viikatetanssi (1956) siirsi kerta heitolla Tapion ”uuden koulun” edustajien joukkoon. Sitä ylistettiin omintakeiseksi taideteokseksi, ”suomalaiseksi moderniksi romaaniksi supisuomalaisessa ympäristössä”. Tekijälle se toi merkittäviä kirjallisuuspalkintoja ja apurahoja. Vuonna 1958 Tapio keksi Arktisen hysterian idean: siinä näkyisi yhden perheen kautta koko Suomen historia.

Samaan aikaan Helsingissä nuori kriitikkopolvi alkoi laatia modernismille sääntöjä. Proosan muotokokeiluille asetettiin uusrealismin, niukan, yksinkertaisen ja asiallisen kerronnan rajat. Marko Tapio oli ollut mukana tässä debatissa Aapo Heiskasen viikatetanssin kirjailija-kertojan kautta, joka otti kantaa sekä perinteeseen että modernismiin. Jälkeenjääneet paperit osoittavat, että oma linja jatkui. Hän kirjoitti kokeellisia tv-näytelmiä ja romaaninkin julkaisten teoksen per vuosi kuolemaansa saakka 1973. Mutta niitä ei noteerattu kirjallisuushistorioissa, koska pääteos jäi kesken. Vai jäikö?

Arktinen hysteria – epävarmuuden ajan eepos

Neuvottomuus Marko Tapion tuotannon edessä väistyi vasta 1991, kun Anna Makkonen (nyk. Kuismin) selvitti uusin menetelmin Aapo Heiskasen viikatetanssin kerronnan keinot väitöskirjassa Romaani katsoo peiliin. Sen perusteella voi sanoa, että Marko Tapio ajoi modernismin ohi postmodernismiin. Tämän ajan näkökulmasta Arktinen hysteria ei vaikuta keskeneräiseltä, koska ”keskeneräisyys” on jo hyväksytty esteettinen arvo.  Sen sijaan että saisimme valmiin tulkinnan Björkharryjen Suomesta, joudumme päähenkilön ja samalla kertojan rinnalla miettimään, mihin Suomi, maailma ja me itse olemme menossa.

Jaa artikkeli:

Vastaa

Sähköpostiosoitetta ei julkaista
Pakolliset kentät on merkitty *

 

Ajankohtaista