Kaisa Korhonen
Teatteriohjaaja

Minna Canth – patsas vai ihminen?

24.08.2016

Eräs kirjailijaystävä mainitsi jokunen vuosi sitten, että nuoren polven tutkija Minna Maijala oli väitellyt Minna Canthin tuotannosta otsikolla Passion vallassa. Väitöskirjan nimi räjäytti minun mielessäni Minna Canthin patsaan.

Canthin liputuspäivänä keväällä 2014 olin reagoinut poikkeuksellisen voimakkaasti Helsingin Sanomien kulttuurisivuun, jossa Canthia käsittelevää artikkelia täydensi hänen nuoruudenkuvansa. Komea, fyysinen nuori nainen, utelias, intensiivinen katse. Ei mitään siitä pinttyneestä mielikuvasta, joka on vuosikymmeniä hallinnut käsitystä hänen persoonastaan: äkäinen rouvashenkilö, joka tyrkyttää lehdistössä arveluttavia mielipiteitään ja niin edelleen. Arvaan, että kuvan oli valinnut Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Suvi Ahola, joka on Minna Canth -seuran puheenjohtaja. Mainio keskustelunavaus! Minulle Minna Canth syntyi uudestaan nuoruudenkuvan kautta. Sieltä paljastui ihminen. Minnan kova julkisuuskuva, yhteiskunnan hänelle antama rooli, hajosi. Nainen, joka lopulta rehabilitoitiin antamalla hänelle oma liputuspäivä – ainoana suomalaisena naisena – alkoi hengittää.

On tapana, että taiteilijaa arvioidaan hänen aikansa rajoissa: mitä hän pystyy omassa ajassaan toteuttamaan ja mitä ei. Kun julkisuuteen ilmestyy huomiota herättävä taiteilija, suomalainen kulttuuri määrittelee hänet vikkelästi. Hänen työtään kiitetään jonkin aikaa, hän saattaa saada lempi- tai haukkumanimen – ihan sama kumman – joka paketoi hänet ja sijoittaa tiettyyn lokeroon. Ja sinne hän jää. Loppuun käsiteltynä. Usein juuri lahjakkaimmat taiteilijat joutuvat tällaisen definioinnin kohteiksi. Ja erityisesti kirjailijat, koska sanalla on valtaa.

Yksilön ahdas leimaaminen saattaa merkitä hänelle joutumista rautahäkkiin, sanoo kulttuurintutkija Jukka Sarjala. Aleksis Kivi on ikuisesti TRAAGINEN, Canth ikuisesti TENDENSSI-Minna. Myös heidän patsaansa, vaikka niiden tarkoitus onkin hyvä, ovat rautahäkin ilmentymiä. Me muistamme heidät kivenä, patsaina. Meidän esityksessämme Minnaa esittää tietysti nuori, elinvoimaa uhkuva nainen! Näyttelijällä ei ole ikää, iän korvaa asenne.

Esityksen valmistumisprosessissa näytelmäkirjailija Seppo Parkkisen kanssa meitä inspiroi Jukka Sarjalan käsite päättymätön yksilö. Yksilö ei ole riippuvainen vain kontekstista, olosuhteista, joissa elää. Hän ei ole vain aikansa rajoittama, Sarjala sanoo, vaan ikuisessa muuttumisprosessissa. Minna Canth on kiistämätön esimerkki yksilön päättymättömyydestä. Hän kuoli 1897 mutta vaikuttaa edelleen elämäämme. Monet tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta ajavat lait ovat toteutuneet hänen aloitteestaan ja sinnikkyytensä ansiosta.

Oma lähtöimpulssini tämän esityksen tekemiseen on hyvin henkilökohtainen. Minulla oli tarve palata Minna Canthin lähelle, ymmärtää hänen missionsa ja työnsä arvo kunnolla. Tutustuminen hänen teoksiinsa oli saattanut minut nuorena suuren innostuksen valtaan. Hänen humaani aatemaailmansa, periaatteensa, rohkeutensa, periksiantamattomuutensa ja selviytymisensä elämän rankoista vastoinkäymisistä vaikutti minuun. Hän oli idolini, esikuvani. Palvoin häntä 16-vuotiaan ehdottomuudella. Alkuperäisestä kiinnostuksestani Minna Canthiin on kiittäminen Töölön yhteiskoulun rehtoria ja äidinkielen opettajaa Yrjö Penttistä ja hänen opetusmetodiaan. Penttinen luetutti meillä parhaat suomalaiset klassikot. Moni Canthin näytelmä luettiin ääneen, pulpeteissa istuen, kun kaikki roolit oli saatu miehitetyiksi. Minä viittasin melkein aina ensimmäisenä varatakseni vaikka Papin perheen Maijun roolin itselleni. Emme näytelleet, vaan meidän tuli esimerkiksi havainnoida sanojen tarkkuuden merkitystä lauseessa. Verbin ja adjektiivin tuli olla tarkka, jotta lauseesta (repliikistä) tulee tärkeä. Canthin tekstiä lukiessani ja kuunnellessani tunsin tajunneeni jotain tärkeää. Se ilmeni pian omana haluna kirjoittaa.

Samana Canthin päivänä 2014 törmäsin Kruununhaassa sattumalta myös ystävään, joka oli reagoinut Minnan nuoruuskuvaan samalla tapaa kuin minä. Keskustelimme kauan, vaikka molemmilla oli kiire. Valtion virastojen ja Kruununhaan ylevien klassisten asuinrakennusten yllä liehuivat Suomen liput. Naiselle! Katsoimme niitä ja sanoin ääneen: ”Minä teen Minna Canthista esityksen.” Soitin heti Seppo Parkkiselle, ja keskustelumme päättyi Sepon innostumiseen. Tarjosimme ideaa Kansallisteatterille, ja se hyväksyi ehdotuksemme.

Canth – kertomus uuden ajan ihmisistä ei ole elämäkerta. Maijalan uuden elämäkerran ilmestyminen – kirjan nimenä Minna Canth – herkkä, hellä, hehkuvainen – oli yllykkeemme ryhtyä tekemään teatteriesitystä. Hänen väitöskirjansa, jossa Canthin näytelmät oli luettu nykyajattelun läpi, auttoi meitä paljon.

Omalla tavallaan esitys on Kansallisteatterin edeltäjän, Suomalaisen Teatterin historiaa. Olemme muutenkin teatterin olemassaolon jäljillä. Miksi Minna Canth valitsi teatterin ilmaisuvälineekseen? Teatterin yhteisöllisyyden vuoksi, on meidän tulkintamme. Suomalaisen Teatterin johtoryhmä antoi Minnalle oman yhteisön ja elämäntehtävän. Hän halusi aina olla kontaktissa toisiin, mieluimmin moneen yhtä aikaa. Teatterin valitseminen toteutumisen paikaksi selittyy hyvin sillä.

Esityksemme kertoo kirjailijasta. Kaikki 1800-luvun henkilöt esityksessämme ovat kirjailijoita tai näyttelijöitä. He ovat dokumentaarisia, aikanaan todella eläneitä. Teatterintutkija Pentti Paavolainen on luovuttanut käytettäväksemme tekeillä olevan laajan tutkimuksensa Kaarlo Bergbomin, Suomalaisen Teatterin johtajan, dramaturgin ja ohjaajan elämästä ja työstä. Se on ollut meille yhtä tärkeää materiaalia kuin Minna Maijalan teokset.

Kaisa Korhonen 9.8.2016

Jaa artikkeli:
  • Lea
    | 03.12.2016 19:32

    Luin Minna Canthin uuden elämäkerran heti kun se ilmestyi. Se avasi minullekin uuden Minna Canthin ja asetti hänen näytelmänsä uuteen kontekstiin. En ollut koskaan yhtä konkreettisesti oivaltanut naisen elämän rajoitteita, jotka purivat naista silloinkin kun hän oli taloudellisesti menestynyt. Näytelmänne oli upea. Siinä oli juuri sitä passiota, joka oli Minnan sisällä. Oli suorastaan nerokasta, miten näytelmien otteet elivät näyttämöllä osana Minna Canthin tarinaa. Pidin erityisesti siitä, että puhetapa ja kielenkäyttö oli Minnan omalta ajalta. Imin näytelmästä jokaisen sanan. Yhtä episodia en ihan osannut sijoittaa kokonaisuuteen. Se oli Ida Aalbergin Pietarin vierailu ja Lokin kommentointi.

Vastaa

Sähköpostiosoitetta ei julkaista
Pakolliset kentät on merkitty *

 

Ajankohtaista