Heini Junkkaala
Kansallisteatterin kotikirjailija

Oikeastaan se on salaisuus

29.09.2015

KIRJAILIJA
Olen raskaana.

YSTÄVÄ
Ei, et? Onneksi olkoon!

KIRJAILIJA
Oikeastaan se on salaisuus.

YSTÄVÄ
Olen välillä miettiny, että kysynkö, en ole halunnut olla tunkeileva. Onnea!

KIRJAILIJA
Rikoin lupauksen, paljastin salaisuuden.

YSTÄVÄ
En kerro eteenpäin.

KIRJAILIJA
Ei kun, ei olisi ehkä pitänyt tuoda sitä tänne. (tauko) Sanoin sen, kun yritin paniikissa keksiä jotain. Omasta elämästä. Jotakin erityistä. Kiinnostavaa.

YSTÄVÄ
Mutta se on kuitenkin… totta?

KIRJAILIJA
On, on! Sehän tässä oli idea, eikö niin, että todellisuus sellaisenaan, vääristelemättä.

YSTÄVÄ
Monesko viikko?

KIRJAILIJA
Kymmenes. Kukaan muu ei vielä tiedä. Ei edes äiti. Puoliso suuttuu. Puoliso ei kyllä olisi puhunut. Missään tilanteessa. Rikoin meidän sopimuksen, petin luottamuksen. Puolisoni ei ole tällanen. Hänen yksityiselämänsä ei ole myynnissä.

YSTÄVÄ
En kerro kenellekään. Voi, miten onnellinen olen teidän puolesta! (tauko) Mitä nyt?

KIRJAILIJA
Ei kun ei. Tuntuu vaan, että koko raskaudesta tuli jotenkin… Fiktiivinen.

YSTÄVÄ
Ai?

KIRJAILIJA
Tai ei, ei fiktiivinen! Äh. Nyt kun sanoin, että fiktiivinen… Niin on pakko heti korjata, että ei fiktiivinen. Raskaus on totta. Ei fiktiivinen.

YSTÄVÄ
Sinulla on vankkumaton usko omiin maagisiin kykyihisi.

KIRJAILIJA
Ei maagisiin.

YSTÄVÄ
Välillä näyttää niin kuin uskoisit voivasi sanoillasi vaikuttaa aivan kaikkeen, että sinä olet luova voima ja tuhoava voima. Että olet jopa luonut tuon lapsen kohdussasi.

KIRJAILIJA
Hö. Tietenkään en usko. En tietenkään ole luonut. Olen kristitty.

YSTÄVÄ
No kristitythän ne pahimpia taikauskoisia onkin.

KIRJAILIJA
En ole luonut häntä, en ajattele niin.

YSTÄVÄ
Sanoo hänen rationaalinen puolensa. Mutta minä tunnen hänet. Jossakin syvällä sisimmässään hän uskoo, että kaikki – aivan kaikki – riippuu hänestä.

KIRJAILIJA
Tämä raskaus on totta. Tämä lapsi ei ole fiktiivinen.

YSTÄVÄ
Vain koska sinä luot sanoilla fiktiivisiä maailmoja, joissa ehkä joku lapsi syntyy ja joku vanhus kuolee, se ei tarkoita, että sinä oikeassa maailmassa pystyisit samaan: synnyttämään sanoilla uutta elämää – tai tuhoamaan sitä. Se lapsi, joka on sinun mahassasi, ei vähät välitä siitä, kutsutko sinä sitä fiktiiviseksi vai et. Se tulee osoittamaan sinulle, että se on todellisempaa kuin mikään koskaan sinun elämässäsi ja että fiktio… surkastuu sen rinnalla.

KIRJAILIJA
Pelottaa, mitä kaikkea tulen vielä puhuneeksi. Mitä kaikkea tulen paljastaneeksi itsestäni. Että mikä tämän näytelmän hinnaksi tulee.

* * *

KIRJAILIJA

Lauseita, jotka uhkaavat ainutlaatuisuuttani:

Maapallolla on tähän asti elänyt yli 110 miljardia ihmistä.

Avaruus on ääretön.

Tähtiä on enemmän kuin hiekkarannoilla hiekanjyviä.

Ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho, hän kukoistaa niin kuin kukkanen kedolla. Kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole.

Sillä mikä on teidän elämänne? Savu te olette, joka hetkisen näkyy ja sitten haihtuu.

* * *

KIRJAILIJA
Näin matkalla down-pojan.

YSTÄVÄ
Minkä pojan?

KIRJAILIJA
Pojan, jolla oli downin syndrooma

YSTÄVÄ
Ai joo. Millä matkalla?

KIRJAILIJA
Se meni ulos miehen kanssa bussista, käsi kädessä. Downin syndrooma -ihmiset kulkee aikuisinakin aina hoitajan kanssa käsi kädessä, oletko huomannut?

YSTÄVÄ
No nehän on tavallaan lapsia. Viisivuotiaan tasolla henkisesti.

KIRJAILIJA
Viisi- viiva kahdeksanvuotiaan tasolla.

YSTÄVÄ
Aha joo.

KIRJAILIJA
Näen niitä alituiseen.

YSTÄVÄ
Ai? Downin…?

KIRJAILIJA
Alvariinsa. Keskiviikkonakin olin uimassa.

YSTÄVÄ
Aha.

KIRJAILIJA
Mäkelänrinteen uimahallissa. Tiedätkö sen altaan, jossa on ne kolme jättihanaakin?

YSTÄVÄ
Joo.

KIRJAILIJA
Olin siellä uinnin jälkeen ja näin altaassa hyvin isokokoisen kakskymppisen miespuolisen downin. Se oli siinä matalassa päässä, lähellä portaita, ja roiskutti kädellä vettä sen hoitajan naamalle, ja nauroi vähän ilkikurisesti. Se hoitaja ei erityisesti pitänyt siitä roiskuttelusta, mutta se otti sen tosi rauhallisesti. Se hoitaja ei ollut sen isä, se oli liian nuori isäksi. Se oli sellainen vähän tätä down-miestä vanhempi kyllä, ehkä kymmenenkin vuotta, iso karvainen mies. Näytti vähän kurdilta tai joltakin, voisi olla tuolta Irakin tai Iranin suunnalta, mutta voisi olla myös suomalainen, jolla on vähän eksoottista sekoitusta. Mutta siis tosi iso, ei lihava, mutta todella iso ja lihaksikas ja karvainen tää sen hoitaja. Harvinaislaatuisen iso ihminen. Yhtäkkiä tämä down-mies hätääntyy jostakin, se näyttää huutavan. Tämä hoitaja menee sen downin luokse ja ottaa sen syliinsä. Siis ottaa syliinsä kaksikymppisen miehen! Sillä tavalla kun lapsi otetaan tähän eteen syliin, maha mahaa vasten, jalat roikkuu täällä sivuilla. Ja sitten tämä iso karvainen mies lähtee kantamaan siitä downia pois sieltä altaasta ja se down on todella iso, ei kauhean pitkä tietenkään, mutta varmasti satakiloinen, helposti, ehkä enemmänkin. Tämä hoitaja ei kanna downia vain portaiden juurelle niin kuin voisi kuvitella vaan portaat ylös asti. Hassua on se, että siellä ylhäälläkään sillä hoitajalla ei ole mikään kiire laskea sitä downia sylistään vaan se kantaa sen kaikessa rauhassa vähän syrjään, omaan rauhaan ja laskee vasta sitten varovasti alas. Minusta tuntuu niin kuin tämä iso mies ei koko aikana puhuisi mitään. Hänen kasvonsa ovat lempeän ilmeettömät, eikä hän tunnu olevan millään tavalla hämillään siitä, että kantaa isoa miestä altaasta pois niin kuin vauvaa.

YSTÄVÄ
Se on vahva kuva, elokuvallinen. Miksi halusit kertoa sen?

KIRJAILIJA
Ehkä haluaisin kirjoittaa siitä… Jokin siinä viattomuudessa ja se, että tämä mieshoitaja ei missään vaiheessa millään tavalla tunnu välittävän meistä muista. Meidän katseistamme. Siinä on jotain niin epäsuomalaista, niin lohdullista, että mies, joka voisi tappaa toisen ihmisen paljain käsin, niin vahva se on, kantaa down-aikuisen kuin lapsen hellästi sylissään pois altaasta eikä vähät välitä siitä, miltä se näyttää. Haluaisin kirjoittaa siitä jotakin…

YSTÄVÄ
Kuulostaa hyvältä.

KIRJAILIJA
Ja ihmisen epätäydellisyydestä, ulkonäköön liittyvästä virheestä, vammaisuudesta, poikkeavuudesta, rumuudesta.

YSTÄVÄ
Kuulostaa kiinnostavalta. Ehkä kirjoitat siitä jotakin?

* * *

KIRJAILIJA
Ratikassa havahdun siihen, että mietin, miten hyvän kuvan itsestäni äitinä mahdankaan antaa vastapäätä istuvalle miehelle. Kun siinä pojan kanssa juttelemme ja katselemme autoja ja poika seisoo sylissäni – annan sen seistä, koska olenhan sopivan boheemi äiti ja pojan kengät aivan puhtaat – mies varmaan ihmettelee, miten osaankin olla niin rennosti pojan kanssa ja läsnä ja jutella, mutta en ylisuorita tilannetta. Kun poika tulee itkuiseksi, annan sille banaania, syötän pieninä paloina suoraan suuhun. Silloin mieleeni tulee outo ajatus: haluaisikohan mies, että joku pitäisi hänestäkin huolta samalla tavalla. Alan katsoa miestä tarkemmin, hänellä on risuinen hyvin pisteliään näköinen parta, hän näyttää alkoholistilta, sellaiselta, joka on juonut paljon, mutta ei ehkä enää tai juuri nyt juo. Hänellä on vanhat ruskean ja harmaan sävyiset, huonokuntoiset vaatteet, hänessä on jotain syvästi alistunutta ja… surullista. Mutta likainen hän ei ole, eikä haiseva. Mietin, onko hänellä lapsia. Mietin, olisiko hän halunnut lapsia. Kun katson hänen yksinäistä surumielistä olemustaan, häneen kiinni kasvanutta häpeää siitä, että juo, että on resuinen, siitä että ei käy työssä, että matkustaa ilman lippua, haluaisin huutaa häpeästä. Miksi minä en heti nähnyt häntä? Katsonut häntä. Miksi minä en hymyillyt hänelle ystävällisesti, kun hän tuli sisään? Enkä nyt tarkoita sitä, että juuri minun hymyni olisi pelastanut hänen päivänsä saati hänet viinalta, sairauksilta ja kuolemalta. Puhun tästä siksi, että suren itseäni, rajatonta itsekeskeisyyttäni. Että asetan tämän ihmisen, tämänkin ihmisen, itselleni yleisöksi sen sijaan, että katsoisin häntä.

* * *

KIRJAILIJA
Oletko koskaan nähnyt Sinead O´Connoria livenä? Sitä irkkumuusikkoa?

YSTÄVÄ
En, mutta olen kuullut hänen musiikkiaan.

KIRJAILIJA
Näin sen kerran keikalla Helsingissä. Se oli häkellyttävää, se karisma. Vangitseva on aivan liian laimea sana sitä kuvaamaan, hänen läsnäolonsa on vapisuttavan intensiivistä. Jalat oli keikan jälkeen ihan tunnottomat. Kaikki muut muusikot lavalla – epäilemättä Irlannin parhaimmistoa – näyttivät toimistorotilta sen rinnalla. Se hauraus ja ujous yhdistettynä äärimmäiseen lahjakkuuteen ja vahvaan sisäiseen maailmaan. Hän on ihminen, jonka auraa haluaa koskettaa, jonka eliksiiristä haluaa päästä osalliseksi. Traagisen ihmisen karisma. Kun katsoin häntä, ajattelin, että tuollaiseksi ihmiseksi tullaan vain väkivaltaisesta lapsuudesta tai kärsimällä mielenterveysongelmista. Hänellä on molemmat. Väkivaltainen äiti ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Minä en yksinkertaisesti ole tarpeeksi rikki tehdäkseni mitään merkittävää.

YSTÄVÄ
Niinkö se todella on?

KIRJAILIJA
Uusiuttava taide syntyy rajatilassa, alitajunnan kirjoituksena, ei koskaan rationaalisesti, kontrolloidusti.

YSTÄVÄ
Eli että ihmisen pitää olla mielisairas tehdäkseen hyvää taidetta?

KIRJAILIJA
Äh! Ei! Tietenkään. Enkä halua mystifioida tai glorifioida tässä mielenterveysongelmia, älä sitä luule, mielen sairastuminen on järkyttävä kohtalo, tiedän. Mutta rajoille pitää mennä, voidakseen luoda jotain uutta on mentävä rajoille. Eikä ihminen sinne vapaaehtoisesti suostu menemään.

YSTÄVÄ
Eikö ihminen voi viedä itsensä rajoille myös turvallisesti?

KIRJAILIJA
Ehkä, mutta ihminen ei voi saada traagisen ihmisen karismaa tahdonvoimalla.

YSTÄVÄ
Sitäkö sinä haluat, traagisen ihmisen karisman?

KIRJAILIJA
En tiedä. En kai. Koska sitten pitäisi ottaa se tragediakin.

Jaa artikkeli:

Vastaa

Sähköpostiosoitetta ei julkaista
Pakolliset kentät on merkitty *

 

Ajankohtaista