Juha Jokela
Kansallisteatterin kotikirjailija

Prosessi jättää aina sisältöön jäljen (— tähän joku hyvä alaotsikko.)

11.02.2016

Näyttelijä Jarkko Pajunen sanoi minulle joskus, että teatteri on niitä viimeisiä paikkoja, joissa on vielä aito mahdollisuus prosessiin. Se oli tuolloin tv-työhön tottuneelle tuskailijalle viisas ja tärkeä lause. Teatteri on hidasta hommaa ja, kuten Erno Paasilinna aikanaan sanoi, hitaassa matkanteossa on syvyyttä.

(Pitääkö tarkentaa aikamääreet vai riittääkö “joskus” ja “aikanaan”?)

Olen yksi Kansallisteatterin viidestä kotikirjailijasta. Kotikirjailijuus tarkoittaa optiota kirjoittaa teatterille kolme näytelmää. Omalla kohdallani näistä ensimmäinen oli Patriarkka, jonka ensi-ilta oli syksyllä 2012. Toinen on ensi syyskuussa 2016 ensi-iltansa saava komedia Sumu. 

Yksi hitaan tekemisen kiinnostavista puolista on se, että teoksen sisältöön jää aina jälkiä itse prosessista. 

(Tämä sisältää nyt ajatuksen, että Sumun prosessi on jotenkin sumuinen.) 

(Ja sehän on.) 

Patriarkan kirjoitusprosessiin sisältyi voimakkaana elementtinä uuden estradin ihmettely. Suomen Kansallisteatteri kattomaalauksineen, muotokuvineen ja hienoine puitteineen oli jotain muuta kuin minun kokemukseni ja mielikuvani teatterista. Olen teatterintekijänä kotoisin pienistä huoneista ja anonyymeistä mustista laatikoista, vierastan lähtökohtaisesti hienostuneita puitteita ja kimallusta.

Tämä vieraudenkokemus oli vahvasti läsnä myös itse tekstissä. Omaa sukupolveani edustavien henkilöiden haluttomuus sitoutua perinteisiin vallankäytön merkkeihin — istua “vallan tuoliin” — pohjautui siihen vierauden tunteeseen, jota koin matkallani suuren näyttämön puitteiden ja koneiston ytimeen, sen sisältämiin valtarakenteisiin.

Luonnollisesti pääjohtaja Mika Myllyaho keksi kärjistää tämän ristiriidan tekemällä Patriarkasta Suomen Kansallisteatterin 140-vuotisjuhlanäytelmän. Ensi-illassa oli pukukoodi ja arvovieraita ja kun ennen sen alkua katselin juhlavieraskatsomoa näyttämöllä olleesta jättimäisestä peilistä, huomasin miettiväni, että mitenköhän tämä kaikki oikein minuun liittyy.

Nyt noviisivaihe on ohi ja sekä talo että näyttämö ovat tuttuja. On aika myöntää, että en kurki tänne enää ovenraosta vaan olen nyt täällä. Hetken ajan on minun sukupolveni vuoro täyttää tämä estradi, käyttää päänäyttämön valtaa, ja pian, itse asiassa hyvinkin pian, täällä on joku muu. Tärkeää on keskittyä nyt oleelliseen ja olla hereillä, ettei leipäänny tai korruptoidu.

(Pitääkö tätä avata? Miten teatterintekijä korruptoituu? Roikkumalla jossakin valta-asemassa, vaikka sanottava on jo hiipunut?)

Patriarkkaan jäi jälki myös yhteistyöstä ranskalaisen Panta-teatterin kanssa. Olimme Minna Leinon kanssa mukana Caenissa suomalais-ranskalaisessa työpajassa, jossa demomateriaalinamme olivat Patriarkan kohtausluonnokset. Työpaja tuotti näytelmään hyvin konkreettista sisältöä. Näytelmä päätyi jopa alkamaan Ranskasta, samalta seudulta. Normandia historioineen upposi näytelmän sisältöön temaattisesti ja myös osa esityksen videoprojisoinneista oli peräisin tältä matkalta.

 

Komediasta

Komedia — pakoreitti maailman kamaluudesta? Henkireikä? Hauska ilta teatterissa?

Olen aina tuntenut voimakasta vetoa komediaan. Sekä tv- että teatteriurani alkoivat komedian merkeissä. Mutta kun sille annetaan yllämainitun tyyppisiä tavoitteita, suussani alkaa maistua muta. Kokemukseni mukaan valtaosa ns. ammattinaurattajista on komedian suhteen elitistejä. En ole poikkeus. En ole koskaan ajatellut komediaa viihteen synonyyminä. Farssia katsoessani ja yleisön nauraessa tunnen usein ikävää yksinäisyyttä.

(Meneekö moralisoinniksi? Pitäisikö mainita Dario Fon farssit ja niiden esityskiellot?)

Toisinaan minusta myös tuntuu kuin teatteri olisi juuttunut komediakäsitykseltään jonnekin 50—60 -luvulle, aikaan ennen Monty Pythonia. Se, mikä on hauskaa, on tuttua ja turvallista, jotain joka on jo tiedossa — itse asiassa vähän jo ohi. Nainen miehen vaatteissa — miten pähkähullu ajatus, eihän sellaista voi ollakaan!

Mielikuvaa komedian vanhentumisesta olisi mukava saada murrettua.

(Ei ehkä mainita sitä Fota edellä. Alleviivaisi vain moralismia.)

Sain uran alussa komediaekspertin leiman. Se tuntui rasitteelta, enkä lähes kymmeneen vuoteen halunnut rajata näytelmiäni määritteellä “komedia”. Komiikkaa niissä kaikissa on, mutta halusin, että niiden tyylillinen painopiste olisi muualla. Vuonna 2013 kirjoitin Espoon Kaupunginteatterille näytelmän Esitystalous 2 — tehtävä Espoossa. Tuli tarve kääntää kelkka uudelleen ja tehdä komedia.

Prosessi paljasti, että käsitykseni komiikasta oli muuttunut. Minua eivät enää ensisijaisesti naurattaneet henkilöhahmot, vaan ihmisten vaikeus ymmärtää toisiaan. Komiikka ei ollut enää ihmisissä vaan heidän välillään. Se oli minulle uutta ja inspiroivaa, yllättävääkin.

Komediassa on sama kiehtovuus kuin taiteessa ja elämässä muutenkin. Se on ratkaisun etsimistä arvoitukseen, joka ei ratkea. Komedia on iso mutta rajattu maailma. Tutkitaan universumia naurettavuuden linssin läpi. Hauskuutta on mahdoton kesyttää. Se, mikä naurattaa, ei alistu määriteltäväksi vaan on hyvin henkilökohtaista ja pitää aina uudestaan löytää.

(Meneekö liian coelhoksi? Mielellään pitäisin tämän, jos ei liian korni.)

Elokuvahistoria tuntee nerokkaita komedioita, jotka nousevat suoraan maailman kammottavuudesta. Ne eivät tarjoa minkäänlaista pakopaikkaa vaan menevät suoraan ja nauraen painajaista kohti. Chaplinin Diktaattori (1940) sai ensi-iltansa, kun natsismin painajaista oli vielä puoli vuosikymmentä jäljellä. Stanley Kubrickin ohjaama Tohtori Outolempi eli kuinka opin olemaan huolehtimatta ja rakastamaan pommia (1964) käsitteli akuuttia ydinsodan uhkaa syvän ironian läpi. Sen katsominen on edelleen hurja kokemus: näillä urpoilla on oikeasti avaimet siihen oveen, jonka takana on maailman tuhoutuminen. Se on samaan aikaan kauheaa ja hauskaa. Ydinsodasta puhutaan taas.

(Kannattaako rima nostaa näin korkealle? Pitäisikö mainita myös joku vähemmän legendaarinen referenssi?)

 Viime aikojen komedioista minua on naurattanut mm. brittiläinen In the Loop, joka käsittelee englantilaisten poliitikkojen toimintaa maan ajautuessa mukaan Irakin sotaan. Se on tyylillisesti sukua Sumulle: komiikka nousee ihmisten yrityksestä löytää järkevä eettinen positio, hämmennyksestä väkivallan uhan äärellä ja oman pienuuden tuottamista, täysin järjettömistä ratkaisuista.

(Tämä oli hyvä lisä. Pitäisikö yrittää sitoa kaikki kolme leffaa jotenkin pääotsikkoon?)

 Kaikki nämä elokuvat kantavat myös jälkiä oman yhteiskuntansa senhetkisistä prosesseista.

(Epätoivoinen, mutta kelvatkoon toistaiseksi.)

Naurun ei tarvitse olla pakopaikka. Se voi olla myös muistuttaja. Kun tapahtuu hirveitä, ihmisestä pitäisi kuoriutua esiin jotakin jalompaa ja sankarillisempaa. Komedia näyttää, että näin ei ole. Komediassa ihminen on usein pikemminkin pikkusieluinen ja sankaruutta hylkivä. Kun tämän piirtää esiin, se naurattaa. Komediaa pitäisi ehkä katsoa peilin kanssa. Enhän vain naura juuri sille, mitä itse edustan?

 

Sumun prosessista

(Tämä on nyt ainoa alaotsikko. Pitäisikö olla muitakin?)

(Edit: aiempaan kohtaan lisätty komedia-aiheinen otsikko. Kaksi riittänee?)

Ukrainan kevään 2014 tapahtumat olivat minulle jonkinlainen käännekohta. Ensin Kiovassa ammuttiin ihmisiä kaduille. Yhtäkkiä Krimin niemimaa oli osa Venäjää ja Itä-Ukrainassa sodittiin. Suomikin joutui ottamaan kantaa arvaamattoman ja aggressiivisen itänaapurinsa toimintaan. Koko Eurooppa näytti yhtäkkiä toiselta. Säädettiin pakotteita ja vastapakotteita. Alkoi puhe trolleista ja informaatiosodasta. Venäjä nosti valtakunnallisilla kanavillaan propagandan aivan uusiin sfääreihin. Koin tämän kaiken jostain syystä hyvin voimakkaasti. Ehkä kyseessä oli jonkinlainen viattomuuden loppu. Näytelmäni kuvaavat yleensä pulaan ajautuvia idealisteja. Putinin Venäjä veti siltä vähältäkin idealismilta maton alta.

Ukraina-Venäjä-jännitteestä tuli konkreettisestikin osa työtäni, kun ohjasin Kansallisteatterin Lavaklubille lukudraamaesityksen ukrainalaisen näytelmäkirjailijan Natalia Vorozhbytin näytelmästä Maidanin päiväkirjat. Kävin myös Moskovassa keväällä 2015 katsomassa oman Fundamentalisti-näytelmäni festivaaliesitystä. Ukrainalaisista kollegoista oli tullut aktivisteja. Taiteen ja politiikan raja oli muuttunut merkityksettömäksi. Venäläisten teatterintekijöiden keskuudessa sen sijaan oli aistittavissa varovaisuutta ja pelkoa. Taiteen sisältöihin oli alettu viranomaisten taholta konkreettisesti puuttua: kiroilukieltoja, kulttuuriministeriön julkaisemia ohjeita sopivasta tavasta tulkita Venäjän historiaa jne. Arvostettu kriitikko Marina Davidova vertasi muutosta Stalinin aikaan. Vuonna 1928 alkoi samantapainen sisältöihinkajoamiskehitys — yhteiskunnan tilaa heijastava taiteen ja sivistyksen painajainen, joka syveni edelleen, kunnes Stalin 1953 kuoli. Nyt juna näyttää kääntyneen samaan suuntaan ja historian toistumisen merkit pelottavat.

(Markkinointiosasto ei ilahdu, jos etenee liikaa tähän suuntaan.)

 (edit: maininta Stalinin joukkoteloituksista poistettu.)

Sumu käsittelee Suomen suhdetta Venäjään. Aihe ei ole Kansallisteatterille uusi, mutta tyylilaji ja näkökulma on. Siinä missä Pirkko Saision SLAVA! Kunnia. kuljetti katsojat Venäjälle, Sumu pysyttelee Suomessa. Pieni terveysteknologia-alan firma lähtee mukaan itävientiprojektiin – ministeriön tuella.

(Voiko “lähteä” vientiprojektiin, jos näytelmä pysyttelee Suomessa?)

 (“Ajautuu”? “Huomaa olevansa mukana”?)

Näytelmän fokus ei kuitenkaan ole Venäjässä vaan meissä. Suomalainen pystyy nimittäin vääntämään itsensä koomiselle mutkalle pelkästään siitä tietoisuudesta, että naapurissa on arvaamaton ja aggressiivinen suurvalta. Tätä kiemuralle kiertymistä yritän Sumun kautta käsitellä ja komedian spotilla ampua.

(Tähän joku “spotilla ampumista” parempi metafora.)

(Aiheen esittelystä puuttuu nyt maininta firman tuotteen alkuperästä: oma tytär samankaltaisessa aivojen magneettikartoituslaittessa. Liittyisi pääotsikon sisältö vs. prosessi -tematiikkaan, josta on nyt pahasti lipsuttu. Lisätäänkö?)

 (Jos lisätään, niin mukaan maininta keskostutkimuksesta, ettei tule käsitystä, että tyttärellä joku aivosairaus.)

 (Keskostutkimuksen yhteydessä käytettävä sanaa “verrokkiryhmä”, muuten tytärtä luullaan keskoseksi.)

 (Toisaalta mitä väliä, jos luullaan keskoseksi? Tai sairaaksi?)

 (Ei ehkä itse tykkää, jos käsitys tulee vastaan isompana.)

 (Ei ehkä tarpeen. Jätetään pois.)

Koen suuren näyttämön ja komedian yhdistelmän jollain tapaa myös pelottavana. Entä jos se hauskan muotoon puettu moukari tai valonheitin ei löydy? Mitä jos aiheenkäsittely jää kesken ja halvaksi? Sitten ei nimittäin naurata.

(Ironinen loppulause yritys itseironiaan. Toimiiko vai onko liian ilmeinen?)

Toisaalta tätä kirjoittaessa Donald Trump pyrkii Yhdysvaltain presidentiksi ja suomalaisessa mediassa on ykkösaiheena äärioikeistolaisten katupartioiden ja klovnien välinen konflikti. Maahanmuuton vastustajat kehuvat Teemu Selänteen pakolaisaiheisia tviittejä ja presidentin puhetta. Pääministeri vähättelee toistuvasti yliopistoväkeä.

Päin painajaista käyvälle komedialle saattaa olla tilausta.

(Onko loppu vähän töks? Ettei liian negatiivinen? Kannattaako Teemua mainita ollenkaan? Pitäisikö mainita loppuun jotain Venäjästä? Tai Ukrainasta? Mitäköhän sielläkin nykyään tapahtuu?)

 

Juha Jokela

Jaa artikkeli:

Vastaa

Sähköpostiosoitetta ei julkaista
Pakolliset kentät on merkitty *

 

Ajankohtaista