Juha-Pekka Hotinen
Dramaturgi

Robotit tulevat – mutta milloin?

1.06.2016

Milloin Kansallisteatterissa koittaa aika, jolloin robotit astuvat lavalle? Milloin saa ensi-iltansa esitys, jossa esiintyvät ainoastaan synteettiset tai ns. keinotekoiset olennot? Tulevatko lapsemme tai lastenlapsemme näkemään tämän? Toisaalta, kun robotit tai keinoäly esiintyvät, kuka silloin istuu katsomossa? Ihmiset vai – niin, no, ne… toiset.

Kuulostaa ehkä huvittavalta tai omituiselta, kenties tieteisfantasialta tai teknohörhöjen naureskelulta kunnianarvoisten traditioiden äärellä.

Mutta minusta huvittavaa olisi vain se, jos emme – vähintään puolivakavasti – esittäisi näitä kysymyksiä. Tulevaisuudentutkijat puhuivat jo kauan sitten siitä, että tulevaisuutta pitää ajatella lyhyellä, puolipitkällä ja pitkällä tähtäimellä.

Omituista on myös hokea, että tulevaisuutta ei voi ennustaa. Sitä ei tarvitse ennustaa, koska sitä voi ennakoida, jopa suunnitella. Ja sitä suunnitellaankin, koko ajan. Näiden kysymysten esittäminen ja tulevaisuutta koskevien suunnitelmien tarkasteleminen on kaksin verroin tärkeää nyt. Me, joilla on muutenkin taipumus katsella hieman kaihoisasti taaksepäin, olemme suuren vuosijuhlan kynnyksellä ja useimmat meistä, minäkin, teemme jonkinlaista tiliä 100-vuotisesta ja pitemmästäkin menneisyydestämme.

Me olemme YLE Draamassa, Radioteatterissa, käynnistämässä kehitysprojektia, jonka konkreettisena tavoitteena – lyhyellä tähtäimellä – on valmistaa kuunnelma, jossa eivät esiinny elävät näyttelijät, vaan kuolleet näyttelijät, robotit tai synteettiset ns. henkilöt tai äänet. Keskipitkällä tähtäimellä tavoitteena on synnyttää teos, jossa myös käsikirjoitus, ohjaus ja äänisuunnittelu on keinoälyn luomaa.

Näihin asioihin toki liittyy paljon huumoria, josta kaikki ei ole tahatonta. Teknisesti on ilmeisesti jo nyt mahdollista rakentaa uusi radiodraama, jossa esiintyvät vaikkapa Marlon Brando ja Ella Eronen, edellyttäen että elokuvista ja äänitearkistoista on kummankin ääntä riittävästi otettavissa käyttöön teknistä mallintamista varten. Ja Brando voidaan todennäköisesti laittaa puhumaan suomea. Tämä on siis teknisesti mahdollista, mutta vaatii melkoisesti resursseja, lähinnä aikaa. Mutta nämä henkilöt tai äänet eivät tietenkään ole robotteja tai keinoälyä, vaan lähinnä äänisynteesin tuotoksia.

Vielä enemmän resursseja vaatii täysin keinotekoisten henkilöiden luominen siten, että ne olisivat niin monitasoisia, erityisiä ja yllättäviä kuin paras taiteellinen laatu vaatii.

Mutta mitä mieltä tällaisessa on?

Ensinnäkin, robotisaatio lävistää nyt ja lähitulevaisuudessa koko yhteiskunnan. Robotit ovat jo tulleet teollisuuteen, liikenteeseen ja hoivatyöhön – ja ne tulevat myös valtionhallintoon, viihteeseen ja politiikkaan. Näissä oloissa ei ole mitään järkevää syytä olettaa, että robotisaatio häveliäästi kiertäisi taiteen, draaman ja teatterin.

Yksi syy tällaiseen ulos sulkemiseen voisi olla, mutta se ei olekaan järkevä, vaan järjetön. Voidaan yrittää rajata tällainen teknologinen kehitys taiteen tai teatterin ulkopuolelle moralistisin, protektionistisin tai emotionaalisin perustein. Voidaan väittää, että taide kuuluu vain oikeille, aidoille, 100-prosenttisen syntyperäisille ihmisille – ja rajat kiinni muilta.

Tämänkaltainen torjunta- tai paniikkireaktio kuitenkin toimii itseään vastaan. Juuri tuo reaktio todistaa muutoksen syvyyden ja peruuttamattomuuden. Kyse ei tietenkään ole pelkästään taiteesta eikä edes ihmisistä. Kyse on siitä, että orgaanisen ja epäorgaanisen välinen raja maailmankaikkeudessa haurastuu tai katoaa. Mitä ihmiskuntaan tulee, tämä on kenties suurin maailmankuvaa koskeva muutos ihmiskunnan historiassa.

Taiteessa kiinnostuksen ja myötätunnon kohteena ovat useimmiten ihmiset, eläimet, kasvit, metsät tai meret – eivät synteettiset materiaalit tai koneet. Tämän vuoksi esimerkiksi ns. ekologinen taide tuntuu monesti samankaltaiselta kuin tunnustuksellinen uskonnollinen tai poliittinen taide: ihmiseen, luontoon ja maailmaan suhtaudutaan joko hiukan kaihoisasti ja sentimentaalisesti tai ongelmakeskeisesti ja dystooppisesti. Orgaaninen todellisuus nähdään suojelukohteena, epäorgaanista todellisuutta vieroksutaan, halveksitaan tai pelätään; teknologia ja tulevaisuus nähdään enimmäkseen uhkakuvien kautta.

Koneita, myös robotteja tai niiden kuvia, on toki käytetty taiteessa, teatterissakin, jo pitkään. Mutta ne ovat usein olleet kuriositeetteja tai keskiöön joutuessaan mainitun dystooppisuuden, tuhoenteiden merkkeinä, kuten Karel Čapekin näytelmässä R.U.R – Rossum´s Universal Robots (1920), josta sana robotti tiettävästi sai alkunsa. Tällä kertaa, kun robotit oikeasti tulevat, ne tulevat etunäyttämölle – ja aikanaan myös katsomoon.

Taiteilijoiden olisi syytä ottaa tämä haaste rakentavasti vastaan, koska muussa tapauksessa käynnissä oleva murros synnyttää rakenteet, käytännöt ja käyttötavat yksinomaan kaupallisen viihde- ja elämysteollisuuden ehdoilla. Jos ainoastaan peliteollisuus ja Hollywood ovat kiinnostuneita vaikkapa animoitujen hahmojen tai muiden synteettisten henkilöiden hyödyntämisestä, taide jättää vastuunsa kantamatta. Taide kantaa sen vain tulemalla mukaan, jolloin asia ei kehity yksin kaupallisin tai teknisin ehdoin.

Mekin Radioteatterissa yritimme viime vuosina pariinkin otteeseen lähestyä asiaa teknologian kautta. Ymmärsimme kuitenkin viimein, että asia ei voi edetä, ellei sitä katsota tekijöiden, taiteilijoiden näkökulmasta. Tämän strategisen suunnanmuutoksen jälkeen mukaan ovat liittyneet näytelmäkirjailija, tutkija Otso Huopaniemi ja äänisuunnittelija Pinja Mustajoki.

Mutta tekijän näkökulmista useimmiten tulee vastaani tuttu kysymys: jäävätkö kaikki näyttelijät sitten työttömiksi? Tekijät lähestyvät helposti asiaa sosiaalisesta kulmasta, mikä onkin ymmärrettävää ja aiheellista. Automaatio ja robotisaatio ovat synnyttäneet vahvojen turvaverkkojen ja korvaamisratkaisujen tarpeen muualla, niinpä taiteessakin.

Sosiaaliset ulottuvuudet – niin tärkeitä kuin ne ovatkin, inhimilliseltä (!) kannalta katsoen – vaikuttavat kuitenkin hieman triviaaleilta siihen nähden, kuinka perustavia ja suuria muutokset tulevat olemaan. Ne tulevat järisyttämään tekijän ja vastaanottajan (käyttäjän) mielenrauhaa syvemmilläkin tasoilla. Kun vain ensiksi edes tietäisimme, kuka – tai mikä – milloinkin on tekijä, ja kuka tai mikä vastaavasti vastaanottaja/käyttäjä.

Yksi syy näiden asioiden pohtimiseen siis on, että niihin liittyy paljon aitojakin, syvästi moraalisia, filosofisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Ja näitä kysymyksiä myös pohditaan monella suunnalla, mm. Koneen säätiön Robottiakatemiassa, jonka mainiot materiaalit löytyvät verkosta.

Mutta mitä tapahtuu, kun robotit tai aikamme suurin toiseus, keinoäly, saapuu näyttämölle ja katsomoon? Miten kysymykset tuolloin tulisi asettaa?

Onko tärkeää edelleen erottaa aito ja synteettinen ääni tai hahmo? Eikö keinotekoinen voi olla kiinnostavaa draamassa niin kuin kuvataiteessa? Täytyykö robottien olla ihmis- tai eläinmuotoisia, toisin sanoen voiko ihminen nauttia vain itsensä kaltaisten olioiden aikaan saamista elämyksistä? Sietääkö ihminen tuon toisen näyttämöllä lajitoverinsa vastanäyttelijänä tai katsomossa, viereisellä istuimella?

Muodostavatko robotit – ihmisestä vapautuessaan ja itsenäistyessään – samankaltaisia yhdyskuntia ja yhteiskuntia kuin ihmiset? Ilmeneekö keinoäly ylimalkaan robotteina tai muinakaan singulariteetteina, yksilöllisyyksinä? Haluavatko robotit silloinkin, kun ihminen ei enää suunnittele niitä, kertoa ja itselleen kerrottavan tarinoita? Tarvitsevatko, tekevätkö ja käyttävätkö robotit jotakin senkaltaista toimintaa jonka me nyt tunnistamme taiteeksi, draamaksi, teatteriksi?

Jaa artikkeli:

Vastaa

Sähköpostiosoitetta ei julkaista
Pakolliset kentät on merkitty *

 

Ajankohtaista