Jussi Lehtonen
Kiertuenäyttämön taiteellinen suunnittelija, ohjaaja, näyttelijä

Sananvapaudesta ja kotoutumisesta

11.09.2017

Pakolaisnäyttelijät valokeilassa Berliinissä ja Helsingissä

Kiertuenäyttämön taiteellinen suunnittelija, näyttelijä ja ohjaaja Jussi Lehtonen, kävit kesällä tutustumassa saksalaisen Maxim Gorki -teatterin esitykseen Winterreise, miksi?

Vedän itse Kansallisteatterissa Toinen koti -projektia, jossa teemme esitystä yhdessä Suomeen pakolaisena tulleiden eri alojen ammattitaiteilijoiden kanssa. Kun kuulin, että Maxim Gorki -teatteri on kiinnittänyt pakolaisena Saksaan tulleita näyttelijöitä ensembleensä ja tekee seuraavien vuosien aikana juttuja heidän kanssa, kiinnostuin heti. Saksaan on tullut viime vuosina paljon enemmän pakolaisia kuin Suomeen. Halusin tietää, miten sikäläiset taidelaitokset reagoivat tilanteeseen. Miten se näkyy taiteellisissa valinnoissa? Miten eri näkökulmia, pakolaisten ja Saksassa kauan asuneiden, tuodaan esiin? Sain yhteyden Exil Ensemblen jäseniin, kutsun Winterreise-esitykseen ja lähdin matkaan.

 

Kerroit, että kaikesta huolimatta Winterreise on saksalaisista saksalaisille tehty esitys. Mitä tarkoitat? Mitä mieltä olet siitä ratkaisusta?

Winterreise oli yllätys. Pakolaisten tilanteiden sijaan katse oli käännetty siihen, miten he näkevät saksalaisen yhteiskunnan. Esityksessä saksalainen näyttelijä (Niels Bormann) vei syyrialaiset, afganistanilaiset ja palestiinalaiset kollegansa bussimatkalle eri puolille Saksaa näyttääkseen heille kotimaansa todelliset kasvot. Bussimatka kulki historian oppikirjasta tuttuihin kohteisiin. Bormann halusi näyttää kollegoilleen Dresdenin esimerkkinä kaupungista, joka tuhottiin, mutta on sittemmin rakennettu uudestaan. Antaakseen heille toivoa. Kun ryhmä oli majoittumassa kaupunkiin, hotellin edessä oli meneillään muslimeja vastustavan äärioikeistolaisen kansalaisliikkeen Pegidan mielenosoitus. Tyhjästä kohonnut kaupunki jäikin muukalaisvastaisuuden taustakulissiksi. Sitten linja-auto vei näyttelijäryhmän Buchenwaldin entiselle keskitysleirille. Esra Rotthoffin upeiden näyttämöanimaatioiden siivittäminä sukelsimme tammikuun auringossa kylpevään lumiseen metsään. Idylli kätki sisäänsä äärimmäisen julmuuden näyttämön. Israelilaissyntyisen Yael Ronenin ohjaama esitys oli kauttaaltaan yllättävän kepeä. Teksti koostui muualta tulleiden näyttelijöiden saksalaisia koskevista usein melko runollisista havainnoista. Näyttelijät puhuivat saksaksi, englanniksi ja arabiaksi, kukin omalla aksentillaan. Pakolaisten taustoihin liittyvä pimeys välähti aika ajoin esiin eräänlaisena surumielisyytenä. Tuhon kuvat piirtyivät saksalaiseen maisemaan. Kun käänsin katseeni yleisöön, huomasin että siellä istuu enimmäkseen vaaleahipiäisiä saksalaisia. Vaikka Exil Ensemblen tarkoituksena on antaa ääni pakolaisena tulleille näyttelijöille, fokus oli nyt ilmiselvästi saksalaisten suhtautumisessa ja identiteettikriisissä, tilanteessa jota kutsutaan nimellä ”german problem”. Myös esityksen estetiikka oli mielestäni korostetun länsimaista. Mietin miten tämä mahtaisi toimia, jos yleisössä olisi enemmän muualta tulleita katsojia, esimerkiksi Saksan turkkilaisia? Sitten mieleeni tuli joulukuinen terrori-isku berliiniläisellä joulutorilla. Ehkä Maxim Gorkin yleisö tarvitsi juuri nyt etäännytystä, saksalaisessa tunnerekisterissä liikkuvaa kollektiivista terapiaa? Lähi-Idästä tulleiden teatterintekijöiden kanssa työskennelleenä tiedän, että heidän temperamenttinsa on aivan toisenlainen kuin meidän. Seuraavaa esitystään Exil Ensemble on tekemässä taiteellisen johtajansa Ayham Majid Aghan sotakokemuksista. Se varmasti puhuu toisenlaisella äänenpainolla.

 

Kiertuenäyttämöllä on parhaillaan meneillään Toinen koti -projekti, joka huipentuu Toinen koti -esitykseen marraskuussa. Kenelle te olette tekemässä esitystä? Mitä haluatte nostaa esiin?

Vuosina 2011-2012 Kiertuenäyttämö toteutti laajan dokumentaarisen teatteriprojektin turvapaikanhakijoiden tilanteista. Sen yhteydessä valmistui Paperiankkuri-esitys Pienelle näyttämölle ja Paperisilta-esitys, joka lähti kiertueelle kaikkiin Suomen vastaanottokeskuksiin. Nyt lähdimme tekemään Toinen koti -projektia aiheenamme kotoutumisen problematiikka. Aloitimme projektin haastattelemalla viittätoista Suomeen pakolaisena tullutta ammattitaiteilijaa, joiden tilanteet olivat todella moninaisia: osalla oli pakolaisstatus, osa oli edelleen turvapaikanhakijoita, joillakin oli jo useampia kielteisiä päätöksiä tai karkotuspäätös. Huomasimme olevamme jälleen turvapaikan hakemiseen liittyvien kysymysten äärellä.

Esityksemme käsikirjoitus on syntynyt kohtaamiemme henkilöiden kokemuksista. Pakolaisuus on avoimesti sen keskiössä. Maahanmuuttoviraston taiteilijoita koskevat käännytyspäätökset ovat järkyttävää luettavaa. Irakissa taiteensa vuoksi kidutettuja ja vainottuja taiteilijoita kehotetaan palaamaan kotimaahansa ja luopumaan taiteestaan sekä näkemystensä julkisesta esittämisestä. Sananvapauteen periaatteessa sitoutunut Suomen valtio käyttää lähes samanlaista retoriikkaa kuin Irakissa vainoa harjoittavat tahot. Miksi haluat välttämättä tehdä juuri taidetta? Luovu siitä niin saat elää!

Sananvapaus on helposti vain kaunis sana. Sen sisältö punnitaan, kun on tosi kyseessä. Nyt on. Monen kielteisen päätöksen loppuun maahanmuuttovirasto liimaa hämmentävän lauseen: ”Pelkosi ei ole objektiivisesti perusteltua”. Hmm. Entä suomalaisten pelko muualta tulevia, eri tavoin ajattelevia, puhuvia ja käyttäytyviä kohtaan, kuinka objektiivista se mahtaa olla?

 

Miksi on tärkeää, että Toinen koti on juuri Kansallisteatterin ohjelmistossa juuri nyt?

Pakolaisuuteen liittyvä retoriikkaa pyörii julkisuudessa tällä hetkellä ennen kaikkea erilaisten pelkoskenaarioiden ympärillä. Maahanmuuttokriisin käsite on politisoitunut siten, että sen nimissä voidaan tehdä nopeita ratkaisuja, jotka lisäävät radikaalisti ihmisten välistä epätasa-arvoa. Siihen, että Suomeen tulee ihmisiä muista kulttuureista, liittyy kuitenkin myös suuria mahdollisuuksia. Muualta tulevat vaikutteet antavat voimaa ja väriä myös suomalaiseen kulttuuriin ja taiteeseen.

Toinen koti -projektissa sananvapaus- ja ihmisoikeuskysymykset limittyvät kotoutumisen pohtimiseen. Kuka tässä oikeastaan kotoutuu ja mihin? Pakolaiset Suomeen vai Suomi pakolaisiin? Haluammeko muualta tulleet osaksi yhteisöämme? Miten uusi yhteisö rakennetaan? Millaista taidetta se tuottaa?

 

Mitä sananvapaus merkitsee sinulle?

Minulle sananvapaus ja taiteen vapaus ovat sisarkäsitteitä. Kaikki taiteilijat tekevät työtään joissain puitteissa, jotka osaltaan määrittelevät sitä, minkälaiseksi heidän taiteensa muodostuu. Taiteen vapaus tarkoittaa minulle sitä, että taiteen keinoin voidaan ilmaista sellaisia asioita, jotka muuten jäisivät pimentoon. Taiteen kieli on monimerkityksistä ja assosiatiivista. Sen avulla on mahdollista osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun siten, että näkökulma on syvästi inhimillinen. Taiteilijat uivat usein vastavirtaan suhteessa kulttuurin ja politiikan megatrendeihin. Taiteen vapaus on aivan keskeinen elementti kansalaisyhteiskunnassa ja demokratiassa.

Toinen koti saa ensi-iltansa Omapohjassa 16.11.2017.

Winterreise-kuvat Ute Langkafel, Toinen koti -kuva Harith Raad Salihi ja Jussi Lehtosen kuva Tuomo Manninen.

Jaa artikkeli:

Vastaa

Sähköpostiosoitetta ei julkaista
Pakolliset kentät on merkitty *

 

Ajankohtaista