Matti Patana: Silmäniskuja
Kansallisteatterin bloggaava ja twiiittaava vahtimestari

Silmäniskuja: Ariadne ja Hohenhörn

5.04.2017

Matti Patana on Kansallisteatterin bloggaava ja twiittaava (@vaxi_twiittaa) vahtimestari. Silmäniskuja-blogikirjoitussarjassaan Patana kirjoittaa omista havainnoistaan teatterista, taiteesta ja yhteiskunnasta — vakavasti leikkimielellä!

 

Kesällä 1981 olin isäni ja kahden enoni kanssa Helsingin olympiastadionilla seuraamassa yleisurheilutapahtumaa nimeltään Maailmankisat. Keihäänheitossa oli vuorossa Neuvostoliiton Dainis Kula, joka oli edellisenä kesänä voittanut kultamitalin Moskovan olympialaisissa. Helsingissä kenttäkuuluttajana toiminut Anssi Kukkonen kuttuili että ”nyt ovat stadionin portit apposen auki”. Murjaisun (joka aiheutti katsomossa olleiden juopuneiden riekkujien joukossa myönteistä hörötystä) taustalla oli, että Moskovan voittoheiton aikana paikalliset järjestäjät olivat avanneet stadionin portit ja ilmavirta oli saatellut Kulan heiton yli 90 metrin, mikä riitti voittoon. Kisajärjestäjiä syytettiin aiheellisesti puolueellisuudesta. Oma mies piti saada voittoon hinnalla millä hyvänsä varsinkin kun aitiopaikoilla istui (inkontinenssihousuissaan) koko dementoitunut neuvostojohto.

Kesällä 1938 pidettiin samaisen Helsingin olympiastadionin avajaiskisat. Ohjelmassa oli myös miesten 100 metrin juoksukilpailu. Voittajaksi selviytyi Aarre Savolainen. Tällä kertaa voittaja saatiin luovalla tulkinnalla maalikameran ottamasta kuvasta. Kysymys kuuluu: Pitikö kisoissa, kuten 42 vuotta myöhemmin Moskovassa, saada myös Oma Mies voittoon? Siis suomalainen? Kilpailun oikeaa voittajaa, juutalaisen urheiluseuran Makkabin edustajaa Abraham Tokazieria ei ilmeisesti pidetty Omana Miehenä, sillä häntä ei huolittu edes mitalistiksi vaan pudotettiin kilpailun neljänneksi. Vaikka kaikki näkivät hänen voittaneen ja asian varmistaa maalikameran kuva. Mutta ilmeisesti kisatuomaristoon kuului vain pahasta karsastuksesta (myös silmissä) kärsiviä aitosuomalaisia miehiä?

Kjell Westö sivusi tätä aihetta oivallisessa kirjassaan Kangastus 38. Kirjassa Salomon Jarylle tehdään sama temppu kuin Abraham Tokazierille tehtiin todellisuudessa. Westön kirja toi vääryyden uudestaan päivänvaloon (sillä liberaalin aatesuunnan suomalaislehdet ottivat asian esille jo kilpailua seuranneena päivänä mikä on heille kunniaksi) ja tämän julkisuuden ansiosta Suomen urheiluliitto vihdoin viimein myöntyi urheiluseura Makkabin vaatimukseen ja oikaisi vääryyden. Abraham Tokazier julistettiin kilpailun voittajaksi syksyllä 2013, 75 vuotta juoksun jälkeen. Kiitos kuuluu valtaosaltaan Makkabin sinnikkyydelle, mutta myös hyvä kirjallisuus saa vääryyden oikaisusta pienen kiitoksen siivun.

Mutta mikä ihme voi saada Suomen urheiluliiton kaltaisen kunnioitettavan järjestön toimimaan näin hölmöllä ja vastenmielisellä tavalla? No, Suomihan oli saanut järjestettäväkseen vuoden 1940 olympialaiset ja Simo Muirin ja Malte Gaschen vuonna 2013 ilmestyneen tutkimuksen mukaan aikalaiset pitivät tätä tapausta yhtenä osana operaatiossa, jonka tarkoitus oli puhdistaa Suomen urheiluelämä juutalaisista kisojen alkuun mennessä. Eli motiivina olisi ollut antisemitismi. Mutta eihän meillä Suomessa? Varsinkaan järjestössä jota tuona aikana johti legendaarinen Urho Kekkonen, myöhempi maanisä, varsinainen totuuden torvi.

”Nio man i dag till Bangatan, hoppas ni kan träffa oss”. Itävallanjuutalainen Walter Cohen lähetti tällä viestillä varustetun postikortin Abraham Stillerille lokakuun lopulla vuonna 1942. Jokaisella maalla joka joutui osalliseksi Shoahiin, II maailmansodan aikana toteutettuun juutalaisten joukkotuhoon, on jokin paikka tai tapahtuma joka symboloi kaikkea sitä mitä tapahtui. Ranskalaisilla on Talvivelodromi, Velodrome d´hiver eli urheilukeskus jonne kerättiin tuhansia juutalaisia (mukaan luettuna 4000 lasta) tuhoamisleireille lähetettäviksi. Ukrainalaisilla on Babi Yar, jossa toistasataatuhatta juutalaista murhattiin paikan päällä ns. SS-Einsatzgruppen eli toimintaryhmien toimesta. Meillä Suomessa ei tapahtunut mitään tämän mittaluokan ihmisoikeusrikkomuksia. Mutta niitä tapahtui. Ja tuo postikortti, jossa yhdeksän ihmisen kerrotaan joutuneen Ratakadulle (eli Valtiollisen poliisin selleihin) on Shoahin meikäläinen symboli.

Suomihan ei luovuttanut juutalaisia kansalaisiaan Saksaan murhattaviksi, mistä kuuluu kiitos sodan aikana vallassa olleille päättäjillemme. Ikävä kyllä päättäjiemme joukossa oli myös niitä jotka olivat valmiita luovutusoperaatioihin. Maltillisemmat tahot saivat pidettyä nämä natsien myötäilijät kuitenkin tarpeeksi loitolla päätöksenteosta. Ei ole kuitenkaan mitään syytä vähätellä uhkaa, jota suomenjuutalaiset tunsivat aikana jolloin maamme teki yhteistyötä Hitlerin Saksan kanssa. Varsinkin kun he näkivät millä tavalla Suomen viranomaiset kohtelivat maassamme oleskelleita juutalaispakolaisia. Suurin osa heistä joutui työleireille mm. Hauholle, Lammille tai Suursaareen. Työolot olivat huonot, epäinhimillistä hallintoa paenneet ihmiset joutuivat mm. paljain käsin vääntämään piikkilankaa.

Suurempi määrä juutalaispakolaisia saapui Suomeen vuonna 1938 Anschlussin eli Itävallan Saksaan liittämisen jälkeen. Virallisen Suomen suhtautuminen heihin oli lievästi ilmaistuna nihkeä ja pakolaiset haluttiin käännyttää paluumatkalle samalla laivalla, s/s Ariadnella, millä he olivat saapuneetkin. Abraham Stillerin ja juutalaisten seurakuntien aktiivisuuden ansiosta pakolaisia päästettiin Suomeen, sillä ehdolla että seurakunnat huolehtivat heidän avustamisestaan. Valtiolla ei ollut haluja humanitaariseen työhön. Silloinkaan. Elokuussa 1938, kun toinen erä pakolaisia saapui Suomeen, viranomaisten kanta oli muuttunut täysin kielteiseksi. Ketään juutalaista ei laskettu maihin, mukaan lukien ne, jotka käyttivät Suomea vain kauttakulkumaana. Pakolaiset palautettiin Saksaan. Siitä, kehottivatko Suomen viranomaiset heitä muuttamaan toiselle alueelle Saksassa tai hankkimaan toisen ammatin, ei ole tietoa.

Tämän tarinan seuraavan luvun alussa kokovartalomulkku (so. ikävä ihminen) nimeltä Heinrich Himmler eli Saksan poliisipäällikkö saapuu vierailulle Suomeen kesällä 1942. Todistamatta on jäänyt se, että Suomen armeijan tiedustelu olisi Helsingin hotelli Seurahuoneella todellakin päässyt kuvaamaan Himmlerin salkun sisällön ja löytänyt sieltä tiedot kaikista suomenjuutalaisista. Kyseessä saattaa olla myytti. Varmaa on että Wannseen konferenssissa Berliinin liepeillä aiemmin tammikuussa samana vuonna päätettiin Euroopan juutalaisten teollisesta tuhoamisesta ja samalla siitä että suomenjuutalaiset murhattaisiin Majdanekin tuhoamisleirillä. On myös varmaa että Himmler keskusteli asian tiimoilta Suomen päättäjien kanssa. Myytin puolella saattaa olla että pääministeri Jukka Rangellilla olisi ollut pokkaa sanoa Himmlerille että ”Suomessa ei ole juutalaisongelmaa”. Rangell sanoo näin sanoneensa. Muuta todistusta tästä ei ole.

Edelleen varmaa on että Himmler epäonnistui suomenjuutalaisten murhaamishankkeessaan ja tästä syystä hän vierailun paluumatkalla sätti Suomea ”täivaltioksi, jonka tulisi tehdä mitä käsketään”. Mutta ikävä kyllä varmaa on myös (tämä kaikki varma alkaa olla tautologista) että pari kuukautta Himmlerin vierailun jälkeen, Valtiollinen poliisi eli Valpo, keräsi Ratakadun selliinsä yhdeksän juutalaista jotka valmistauduttiin karkottamaan s/s Hohenhörn aluksella Saksaan. Alusta on myöhemmin kutsuttu myös kuolemanlaivaksi. Ja todennäköistä on että Himmlerin vierailun ja karkotusten välillä on yhteys.

Suurimmalle osalle suomalaisista nimet Horelli, Anthoni tai Kauhanen ovat häipyneet historian hämäriin. Vielä huonommin suomalaiset muistavat Kurt Huppertin tai Frans Kollmannin. Kaksi jälkimmäistä olivat vain lapsia (Frans Kollmann vielä sylilapsi) joten ei mikään ihmekään että heistä ei ole jäänyt isoja merkintöjä aikakirjoihin ja nämä tämän kappaleen ensimmäisen virkkeen kolme nimeä pitivät huolta siitä että jälkimmäiset eivät aikuisiksi kasvaneetkaan.

Toivo Horelli oli jyväskyläläinen pankinjohtaja ja konservatiivipoliitikko joka saavutti poliittisen uransa lakipisteen Rangellin hallituksen sisäministerinä. Arno Anthoni oli Suomen Valtiollisen poliisin eli Valpon johtaja jatkosodan aikaan. Natsimielisenä hän oli valmis yhteistyöhön saksalaisten kanssa kaikissa asioissa jotka kattoivat hänen toimivaltansa ja hän oli se henkilö jolla oli suurin valta juutalaispakolaisiin. Jos myytti Himmlerin salkusta pitää paikkansa, tiedot suomenjuutalaisista natseille on mitä suurimmalla todennäköisyydellä toimittanut Anthoni, avustajanaan Aarne Kauhanen. Kauhanen oli titteliltään esittelijä. Hän toimi mm. Anthonin ja saksalaisten yhteyshenkilönä ja juutalaisten kuulustelijana Valpossa. Kuulustelumenetelminä hän käytti mm. karjumista, pahoinpitelyä ja kidutusta. Kertoman mukaan hänellä oli kuulusteluvälineenä mm. sormipuristimet. Viehättävä tyyppi joka vaikuttaa varsinaiselta raikulipojalta. Toimittaja Roni Smolarin kirjan Setä Stiller — Valpon ja Gestapon välissä mukaan tekstissä aiemmin mainittu Walter Cohen olisi kertonut erään virolaispakolaisen terveiset Kauhaselle: ”Herra Kauhanen, minulle vannottiin, että te ette tule kokemaan luonnollista kuolemaa”. Näin kävikin; Kauhanen kuoli Etelä-Amerikassa epäselvissä olosuhteissa vuonna 1949, kuten moni muukin natsi. Ilmeistä on että hänet murhattiin.

Suomen juutalaisluovutusten käytäntö toimi siten, että sisäministeri Horelli antoi Anthonille vapaat kädet juutalaispakolaisten luovutukseen pelkkänä poliisitoimena ja Anthonin väitteen mukaan Saksaan karkotettiinkin pelkkiä rikollisia (mitähän 2-vuotias Frans Kollmann oli tehnyt?). Karkotukset eivät kuitenkaan sujuneet aivan niin näpsästi kuin Horelli ja Anthoni laskivat, sillä hieno suomenjuutalainen ihmisoikeustaistelija Abraham Stiller sai Walter Cohenilta aiemmin mainitun postikortin 28.10.1942.

Walter Cohen oli itävallanjuutalainen lääkäri (mikä on kyseenalaistettu) joka saapui Suomeen talvisodan aikana vapaaehtoisena rintamalääkäriksi. Cohen ei ehtinyt rintamalle sillä saavuttuaan Turkuun helmikuussa 1940 hänet heitettiin vankilaan. Vapauduttuaan talvisodan jo päätyttyä, Cohen yritettiin karkottaa maasta pois, mutta Turun juutalainen seurakunta otti hänet vastuulleen. Ihmisenä Cohen oli ilmeisen hankala, hän oli ärhäkkä puolustamaan oikeuksiaan eikä aina valinnut sanojaan tavalla joka olisi edesauttanut myötätuntoa (esimerkkinä nämä Kauhaselle toivotetut virolaisterveiset). Cohen asettui Pietarsaareen missä hän toimi lääkärinä (ilman asianmukaista lupaa, mikä on saanut aikaan primitiivireaktioita eräässäkin historiantutkijassa, tästä myöhemmin). Cohenin vaimo oli myös Suomessa ja Pietarsaaressa heille syntyi poika. Cohen anoi Suomen kansalaisuutta ja anomusta puolsi usea pietarsaarelainen (mm. kaupungin poliisipäällikkö), mutta Valpo ei myöntynyt anomukseen vaan määräsi hänet Kemijärven työleiriin. Eri vaiheiden jälkeen Cohen päätyi Suursaaren leiriin ja sieltä kahdeksan muun kanssa Ratakadulle Helsinkiin karkottamista varten. Kotkasta Cohen onnistui lähettämään Abraham Stillerille kortin (hän ilmeisesti lahjoi lääkereseptillä tippuriin sairastuneen sotilaan lähettämään kortin; toivon todella että tämä ei ole myytti) jonka tämä sai aamulla 30.10.1942, ja tämä kortti sai Stillerin toimimaan.

Suomen hallituksessa oli myös juutalaispakolaisiin myönteisesti suhtautuvia ministereitä ja Stillerillä oli näistä kahteen, K-A Fagerholmiin ja Väinö Tanneriin, ystävälliset välit. Karkotukset oli määrä panna toimeen aamulla 31.10. 1942. Stiller informoi asiasta Tanneria minkä jälkeen Tanner yritti ottaa yhteyttä pääministeri Rangelliin ja sisäministeri Horelliin tiedustellakseen asiasta. Kumpikin oli lähtenyt jo aamusella hirvijahtiin. Demarien puoluesihteeri Aleksi Aaltonen yritti myös toimia tahollaan ja soitti Valpon päällikölle Anthonille. Anthoni valehteli Aaltoselle päin luuria ja sanoi että ”juutalaisia ei olla karkottamassa mihinkään eikä sellaista edes ole suunnitteilla”. Tarpeeksi valehdeltuaan Anthoni lähti myös hirvijahtiin. Yhdessä valtiomiestason kanssa.

Aaltonen ei uskonut Anthonia ja Fagerholmin tukemana yllytti Tanneria ottamaan yhteyttä Valpon apulaispäällikkö Ville Pankkoon joka myönsi että karkotus on tapahtumassa aamulla. Tämän jälkeen, Rangellin ja Horellin ollessa poissa, Tanner käytti valtaansa vanhimpana läsnä olevana ministerinä ja esti karkotuksen. Presidentti Ryti antoi tukensa tälle.

Ikävä kyllä peruutus oli vain tilapäinen ja kun ministeri Horelli saapui metsästä takaisin Helsinkiin hän huomasi että kaikista ammutuista eläimistä huolimatta hänen verenhimonsa vain yltyi. Hallitus kokoontui. Ja antoi Horellille (eli Anthonille) vapaat kädet karkotusten toteuttamiseen pelkkänä viranomaistoimenpiteenä eli poliisitoimena. Neljä ministeriä (Tanner, Fagerholm, Salovaara ja Ramsay) äänesti vastaan. Minun silmissäni jo yksin tämä riittää heille mainetodistukseksi kaikkea sitä vastaan mistä heitä on myöhemmin syytetty (Tanner ja Ramsay joutuivat sotaan syyllisinä vankilaan). Muu hallitus ja presidentti Rytikin hyväksyivät rikoksen ihmisyyttä vastaan.

Tämän tiimoilta sosiaaliministeri Fagerholm kirjoitti haluavansa erota hallituksesta. Presidentti Ryti otti Fagerholmin Tamminiemeen saunavieraaksi (Fageri inhosi saunaa mutta meni silti) ja lauteilla sanoi että ei hyväksy eronpyyntöä ja että Horellin kanssa on sovittu että päätös on muodollisuus. Karkotuksia ei laiteta toimeen. Fagerholm veti eronpyynnön takaisin. Mutta karkotukset siis silti tapahtuivat. Koska Ryti ei milloinkaan selittänyt Fagerholmille miksi karkotukset kuitenkin tapahtuivat, täytyy kai lähteä oletuksesta että hän sumutti sosiaaliministeriään tarkoituksella. Miksi ihmeessä? Hallituksen hajoamisen pelossako? Vaiko siksi että saksalaisten silmissä olisi näyttänyt pahalta jos hallituksesta lähtisi ministeri juutalaiskarkotustenn vuoksi? Fagerholm oli saksalaisia eniten ärsyttänyt ministeri, sillä hän ei todellakaan pitänyt kynttiläänsä vakan alla vaan kuttuili natseille avoimesti. Yksi syy pitää Fagerholm saattaa olla suhteet Ruotsiin, sillä hän oli Ruotsissa sekä tunnettu että suosittu ja kannatti koko uransa (ja varmaan sen jälkeenkin) pohjoismaista yhteistyötä.

Mutta miksi tämä operaatio ylipäänsä ja kuka siitä hyötyi? On mainittu että saksalaisten viljantuonti sotaa käyneeseen ja elintarvikepulasta kärsivään Suomeen olisivat olleet vaakalaudalla. Ostiko Suomi siis viljaa juutalaisilla? Ja eikö saksalaisilla ollut Stalingradin taistelun aikana parempaa ajateltavaa kuin Suomessa oleskelleet pakolaisjuutalaiset? Itse asiassa voi olla että ei, sillä natsit osoittivat myöhemminkin, esimerkiksi junakuljetusten priorisoinneissa, että juutalaisten tuhoaminen menee rationaalisten sotatointen edelle. Mutta kuitenkin?  Itse uskon vastauksen olevan tympäisevääkin tympäisevämpi. Suomalaiset lähettivät kahdeksan juutalaista, mukaan luettuna siis kaksi lasta, Auschwitziin tapettaviksi mielistelläkseen Kolmatta valtakuntaa eli Hitlerin Saksaa.

On mainittu että maamme päättäjät olisivat olleet hyväuskoisia eivätkä olisi tienneet mikä oli kaikille juutalaisille varattu kohtalo Saksan keskitysleireillä. Mutta kuullessaan viranomaisten aikomuksista karkottaa juutalaispakolaiset Saksaan, Suomen Berliinin-lähettiläs, professori T.M. Kivimäki lähetti ulkoministeriöön viestin että yhtäkään juutalaista ei saa karkottaa Saksaan, sillä ”Saksassa maa huutaa juutalaisten verestä”.

Toimittaja Roni Smolar on kirjoittanut tapaamisestaan israelilaisen juristin ja Adolf Eichmannin oikeudenkäynnissä syyttäjänä toimineen Gideon Hausnerin kanssa. Hausner oli tutustunut asiapapereihin, joiden perusteella pystyi päättelemään että ajankohta lokakuun lopussa tapahtuville juutalaisluovutuksille ei ollut sattuma. Toimenpide oli ajoitettu tapahtuvaksi samaan aikaan Norjan juutalaisluovutusten kanssa. Hausnerin mukaan (ja minä uskon tähän) oli tarkoitus saada aikaiseksi Saksan, Suomen, Norjan ja Ruotsin (kyllä, myös puolueettoman Ruotsin) poliisiviranomaisten yhteisoperaatio, missä ruotsalaisten osuutena olisi ollut estää Suomen ja Norjan juutalaisväestön pakeneminen Ruotsiin. Kokoukseen osallistui mm. Gestapon päällikkö Heinrich Müller ja Suomesta Valpon päällikkö Anthoni. Ruotsin ulkomaalaistoimiston johtaja Robert Paulsson oli natsimielinen ja lisäksi Anthonin ryyppykaveri (tämä tarkoittaa paljoa ryyppäämistä). Tässä operaatiossa ei olisi ollut kyse ainoastaan pakolaisjuutalaisista, vaan myös Suomen ja Norjan omasta juutalaisväestöstä. Varmaa on, että Vidkun Quislingin vasallihallitus karkotti 750 norjanjuutalaista Auschwitziin murhattavaksi lokakuussa 1942, samoihin aikoihin kun Suomen viranomaiset keräsivät pakolaisjuutalaisia Valpon selleihin karkotustaan odottamaan. Sattumako? Tuskin.

Suomalaiset poliisiviranomaiset luovuttivat siis rutiininomaisena poliisitoimena rikollisiksi aineksiksi luonnehtimansa kahdeksan juutalaista Saksaan murhattaviksi 6.11.1942 yhdessä 19 muun karkotettavaksi määrätyn kanssa. Kaksi juutalaisista karkotetuista oli siis lapsia ja kolmas juutalainen, Hans Korn oli taistellut Suomen armeijassa talvisodan vapaaehtoisena (eli emme me aivan yksin talvisodassa tapelleet, mutta tämän vapaaehtoisen lähetimme kaasutettavaksi). Walter Cohenin aggressiivinen esilläolo viranomaisten silmissä pelasti hänet. Yhdeksän henkeä vietiin Ratakadulle, mutta vain kahdeksan karkotettiin.

Dosentti Hannu Rautkallio on leimannut Cohenin huijarilääkäriksi ja patologiseksi valehtelijaksi ja vihjaa että juutalaispakolaisten luovutus olisi ollut Cohenin syytä. Rautkallion mukaan alun perin oli tarkoitus luovuttaa vain Cohen ja kun Anthoni Cohenin saaman tuen johdosta epäonnistui, tuli asiasta hänelle arvovaltakysymys ja muut juutalaiset saivat tuta tämän (Rautkallio tekee tällä teoriallaan Anthonista, tahtoen tai tahtomattaan, oikean megaluokan paskiasen).

Vahtimestari ei tietenkään ole oikea henkilö kyseenalaistamaan akateemisesti koulutetun ja arvostetun historiantutkijan käsityksiä. Mutta väite siitä että alkuperäiseksi uhriksi aiottu Cohen olisi jotenkin vastuussa siitä että hänen karkottamistaan haluava Anthoni päättikin, ilmeisesti silkkaa turhautumistaan, karkottaa hänen sijaansa muita juutalaisia tuntuu erikoiselta. Jos tapahtumaa vertaa vaikkapa puhtaaseen miestappoon missä Cohen olisi ollut aiottu uhri? Miten ihmeessä Cohenilla olisi edes osasyyllisyyttä, jos hänen surmaajansa epäonnistuttuaan surmaisi turhautumistaan kahdeksan muuta? Ei, syyllinen olisi edelleen teon toimeenpanija.  Lisäksi taistellessaan karkotustaan vastaan, Cohen taisteli samalla oman ja läheistensä hengen puolesta. Tuomitessaan Cohenin syylliseksi ja huijariksi (huijari hän saattoi ollakin) Rautkallio tulee samalla tuominneeksi ne kaikki katuviisaat juutalaistytöt ja juutalaispojat, jotka tuhoamisleireillä pystyivät, kuka milläkin tavalla, säilyttämään henkensä. Henkiinjäämiskamppailu leiriolosuhteissa ja natsien hegemonian alla toimineissa valtioissa nimittäin edellytti filunkipeliä. Rehti suoraselkäisyys oli varma tie kuolemaan. Me suomalaiset, dosentitkaan, emme välttämättä pysty ymmärtämään tällaista, olemmehan maailman rehdein ja suoraselkäisin kansakunta. Voihan toki olla kyse myös empatian puutteesta….

Suomi karkotti myös muita juutalaisia kuin nämä kahdeksan. Aiemmassa luovutuksessa, huhtikuussa 1942 kaksi (Jernyi ja Busch). Lisäksi puna-armeijan juutalaisia sotilaita luovutettiin saksalaisille mm. vankienvaihdon yhteydessä (Suomeen vaihdettiin puna-armeijan suomensukuisia sotavankeja saksalaisten rintamalta). Saksaan luovutetuista juutalaisista yksi, Georg Kollman, 2-vuotiaan Frans-pojan isä, selvisi tuhoamisleiriltä fyysisesti tuhoutumatta. Hän kuoli Israelissa 80-vuotiaana vuonna 1992.

Sankaritarinaksi tästä surullisesta episodista Suomen historiassa ei ole, mutta muutaman nimen voi nostaa valoonkin. Abraham Stiller teki työtä väsymättömästi juutalaispakolaisten ja myös esimerkiksi sotavangeiksi jääneiden juutalaisten ja myös  islaminuskoisten puna-armeijassa sotineiden hyväksi. Hän piti juutalaispakolaisten asiaa esillä ja hänen vaikutuksensa poliittisiin päättäjiin johti osaltaan siihen että juutalaisten kohtalo nousi virkamiestasolta (eli poliisitoimista) poliittiselle tasolle. Karkotuksista luovuttiin kun asia päätyi poliittiselle tasolle. Mutta luopuminen olisi tullut tehdä jo loka-marraskuun vaihteessa 1942. Kun Rangellin hallitus päätti äänestyksen jälkeen tukea antisemiittistä sisäministeri Horellia, hyväksyi se samalla rikoksen ihmisyyttä vastaan. Tämä jättää tahran ministerien ja myös presidentti Rytin ja ylipäällikön, marsalkka Mannerheimin maineelle, sillä nämä olisivat arvovallallaan pystyneet estämään karkotukset, mitä molemmilta myös pyydettiin. Kumpikaan ei halunnut arvovaltaansa tähän käyttää.

Samalla muutama nimi poliitikoista nousee esille hyvässä mielessä eli jo mainitut Väinö Tanner, K-A Fagerholm, Väinö V. Salovaara ja Henrik Ramsay, sekä virkamiestasolta entinen pääministeri ja poliitikko, professori T.M. Kivimäki, Berliinin suurlähettiläs. Mustaakin mustempi nimi poliitikkotasolta on sisäministeri Toivo Horelli, jonka toimintaa ohjasi saksalaismielisyys ja mielistely, sekä antisemitismi (tiedetään Horellin käyttäneen juutalaisista sanaa jutku). Julmaa ironiaa on että sodan jälkeen Tanner, Ramsay ja Kivimäki joutuivat vankilaan kun taas Horellia ei syytetty mistään (Neuvostoliittoa ei kiinnostanut juutalaisten kohtalo). Hänen ministerinuransa kuitenkin tyssäsi; Rangellin jälkeen pääministeriksi noussut Edvin Linkomies ei halunnut kuulla puhuttavankaan Horellista ministerinä. Muistelmateoksessaan Vaikea aika, Linkomies luonnehti Horellin tehneen kovaa politiikkaa.

Arno Anthoni pakeni välirauhan tultua Ruotsiin, palasi Suomeen ja piileskeli Pohjanmaalla Raution pitäjän pappilassa (jostakin syystä luterilainen kirkko on usein antanut tilaa antisemiiteille, olisiko sitten Lutherin omalla asenteella ollut jotakin tekemistä asian kanssa?). Anthoni saatiin kiinni ja häntä syytettiin. Virkavirheestä. Ja todettiin syyttömäksi. Siinä kaikki. Kätyri Kauhasen kohtalo on jo aiemmin mainittu. Suomeen päätyneet juutalaispakolaiset päästettiin ajan kanssa siirtymään Ruotsin puolelle. He olivat suunnattoman helpottuneita rajan ylitettyään. Tämä saa minut häpeämään maatani.

Aloittaessani tämän sepustuksen kasaan runoilemista, oli työpisteeni ikkunasta näkyvällä rautatientorilla vain luistinrata. Nyt siellä on kaksi mielenosoitusta, luistinradan molemmin puolin. Ateneumin puolella luistinrataa on Suomesta turvapaikkaa haluavien ihmisten mielenosoitusleiri ja lähempänä, Kansallisteatterin puolella ihmisten, joiden kylteissä lukee ”Suomi ensin”. Nämä jälkimmäiset eivät ole huolissaan edellisten turvallisuudesta, vaan jostakin joka tuskin on selvää heille itselleenkään. Mieleen nousee lause historiasta ja sen antamista opetuksista. Mutta ovatko asiat todella niin huonosti, että ainoa seikka minkä ihminen oppii historiasta on se, että ihminen ei opi historiasta yhtään mitään?  Tämä tuntuu pätevän ainakin sisäministeriön alaisiin virkamiehiin. Maahanmuuttoviraston eli Migrin kielteisiä päätöksiä lukiessa tulee välillä mieleen s/s Ariadnella maahan pyrkineet juutalaispakolaiset ja se empatian puute mikä sai sen ajan viranomaiset käännyttämään laivalastillisen onnettomia ihmisiä takaisin kotimaahansa, missä heiltä oli viety kaikki kansalaisoikeudet pois ja jossa heitä kohdeltiin mielivaltaisesti ja julmasti ja lopulta surmattiin. Onneksi s/s Hohenhörniä ei vielä ole näköpiirissä, joskin Suomen hallituksen yhdessä hallituspuolueessa mielialat tuovat liikaa mieleen ne asenteet joiden lopputuloksena suomalaiset virkamiehet avustivat kahden lapsen murhaamisessa.

Elokuvaohjaaja Klaus Härö ilmaisi muutama vuosi sitten olevansa kiinnostunut tämän tarinan filmaamisesta. Sittemmin on ollut hiljaista, mutta odotan mielenkiinnolla. Professori Heikki Ylikangas on kirjoittanut aiheesta näytelmän Ne kahdeksan valittua, mutta arvostamani historiantutkija pysytteli mielestäni hieman liikaa päättäjätasolla. Vera ja Abraham Stiller olivat toki sivuhenkilöinä mukana. Minä en pahastuisi jos joku kirjoittaisi draaman niiden näkökulmasta, jotka tekivät parhaansa tässä tapahtumasarjassa ilman virallista valta-asemaa.

Tämän raapustelun katalysaattorina on toiminut tieto siitä, että Kjell Westön romaanin Kangastus 38 dramatisointiversio tulee syksyllä Suomen Kansallisteatterin ohjelmistoon samalla kun Suomi juhlii 100-vuotta täyttävää itsenäisyyttään. Raapustelu on rutosti velkaa Roni Smolarin kirjalle Setä Stiller — Valpon ja Gestapon välissä, sekä Heikki Ylikankaan, Oula Silvennoisen, Simo Muirin ja Jari Hanskin kirjoituksille. Asiavirheet ja mielipiteet ovat minun.

Jaa artikkeli:

Vastaa

Sähköpostiosoitetta ei julkaista
Pakolliset kentät on merkitty *

 

Ajankohtaista