Matti Patana: Silmäniskuja
Kansallisteatterin bloggaava ja twiittaava vahtimestari

Silmäniskuja: Despootti ja kirjailijat

29.08.2017

Matti Patana on Kansallisteatterin bloggaava ja twiittaava (@vaxi_twiittaa) vahtimestari. Silmäniskuja-blogikirjoitussarjassaan Patana kirjoittaa omista havainnoistaan teatterista, taiteesta ja yhteiskunnasta — vakavasti leikkimielellä!

 

Eräänä maaliskuisena päivänä vuonna 1953 kaikki maailman yhtyneet proletaarit saivat tiedon tapahtumasta jota he eivät pitäneet mahdollisena. Aurinko oli pudonnut taivaalta. Josif Stalin oli siirtynyt ajasta kadotukseen aivoinfarktin seurauksena. Tätä ennen hän oli viettänyt hyvän aikaa lattialla ihmetellen miksi kukaan ei tule apuun.

Kukaan ei tullut, koska kaikki pelkäsivät. Diktaattori oli sanonut, että häntä ei saa häiritä ja käskyn rikkomisen mahdolliset seuraukset käskyn rikkojalle ja hänen läheisilleen saivat Stalinin palveluksessa olleet isokokoiset sotilaat vapisemaan kuin puudelit talvipakkasessa. Diktaattorista tuli omien vainoharhojensa uhri. Stalin makasi niin kuin petasi. Omassa virtsassaan.

Uutinen levisi maailmalle, Pariisiinkin. Ranskalainen runoilija Louis Aragon kuului venäläissyntyisen kirjailijavaimonsa Elsa Trioletin kanssa kulttuurilehden Les Lettres franҫaises toimituskuntaan. Sekä Aragon, kuin myös Triolet, olivat uskollisia stalinisteja. Tarkoitus oli saada lehteen lukuisia Stalinin muistoa kunnioittavia artikkeleita. Aragon käskytti toimittaja Pierre Daixin ottamaan yhteyttä lukuisiin kirjoittajiin. Lisäksi ”Picassolta pitäisi saada jotakin”. Muotokuva, päätti Daix.

Picasso kieltäytyi tekemästä muotokuvaa valokuvan perusteella, joten Daix ohjeisti häntä: ”Tee mitä haluat”. Ja Picasso teki. Hän piirsi hiilellä tyylitellyn kuvan nuoresta Stalinista, jolla on suuret tuijottavat mulkosilmät. Aragon ihasteli piirrosta ja sanoi että ”Ranskan kommunistinen puolue antaa kuvalle arvoa”. Kaikki oli siis hyvin toistaiseksi. Kunnes puolue sai kohtauksen.

Pierre Daix soitti hätäpäissään Aragonille. Puhelimeen vastasi vaimo. Elsa Triolet ei hakenut Aragonia puhelimeen ja lisäsi että tämä on aivan liian tolaltaan ja syyttää itseään siitä että on tullut edes ajatelleeksi pyytää Picassolta Stalinin muotokuvaa. Tähän Daix ajattelemattomasti, että ”eihän Stalin ole mikään isä Jumala”. Trioletin vastaus on hieman häkellyttävä: ”Kyllä on.” Kuvaa Triolet piti erinomaisena, mutta ”että Picasso on uskaltanut tarttua aiheeseen. Hän on uskaltautunut piirtämään Stalinin kasvot, tajuatko sinä?”. Joku anonyymiksi jäänyt ranskalainen kommunisti mainitsi että ”Stalin näyttää kuvassa aivan julmalta aasialaiselta”. Ilmeisesti hän näki kuvassa jotakin epäaitoa ja asiaankuulumatonta.

Ranskan äärivasemmisto joutui kipuilemaan Stalininsa kanssa ennen despootin kuolemaa, kuin myös sen jälkeen. Jean-Paul Sartre oli liian älykäs nielläkseen Stalin-kultin ylistyksen ja kuvanpalvonnan nahkoineen ja karvoineen (tai viiksineen), puhumattakaan siitä kun Ranskan kommunistit yrittivät luoda samanlaista kulttia oman johtajansa, ääliömäisen Maurice Thorezin ympärille. Mutta Sartre tunsi sympatiaa äärivasemmistoa kohtaan elämänsä loppuun asti ja tuki 1970-luvulla maolaista liikettä ja Kiinan kulttuurivallankumousta (amerikkalaisiin Sartre suhtautui ivallisesti. Kirjailija Truman Capote vietti Pariisissa hyvän aikaa muutama vuosi II maailmansodan päättymisen jälkeen. Hän yritti ottaa kontaktia Sartreen ja hänen ympärillään pyöriviin eksistentialisteihin ja opetuslapsiin. Hänestä tuli Sartrelle ja tämän vaimolle Simone de Beauvoirille lähinnä pilkan kohde. Capoten eriskummallinen habitus oli tietenkin helppo pilkan kohde ja eksistentialisteista oli äärimmäisen (ja epäilemättä syvällisen) huvittavaa että miehen etunimi oli sama kuin USAn presidentin sukunimi. Lopullisen eksistentiaalisen naurukohtauksen loi kuitenkin sukunimi. Sen ajan pariisilaisslangissa Capote oli diminutiivi miehen käyttämästä ehkäisyvälineestä. Stadiksi käännettynä Kylmäverisesti-kirjan kirjoittajan pariisilaissukunimi oli siis Kortsu.

Mutta Capote iski takaisin. Capote kuvasi ensimmäisen (ja viimeisen) polven eksistentialisteja häijysti ”harittavakatseinen, piippuaan imeskelevä, taikinanaamainen Sartre ja hänen vanhapiikasutturansa Beauvoir pönöttävät nurkassa kuin kaksi vatsastapuhujan hylkäämää nukkea”).

Sartre oli siis filosofi ja romaanikirjailija, mutta myös näytelmäkirjailija. Hänen näytelmänsä Likaiset kädet kuului vuoden 1948 syysnäytäntökaudella Kansallisteatterin ohjelmistoon. Päätehtävissä näyttämöllä olivat Aku Korhonen ja Rauli Tuomi. Yleisön puolella pääroolin otti runoilija (ainakin Otto Wille Kuusisen mielestä surkea sellainen) ja poliittinen henkilö nimeltään Armas Äikiä, jota myös maanpetturiksi on nimitelty.

Äikiä kävi Sartren kimppuun käyttäen järeää kalustoa. Hän syytti Yökansan sanomissa Sartrea yrityksestä hyökätä Neuvostoliittoa vastaan Jugoslavian kansallisuuspolitiikalla ja näytelmää hän piti yksiselitteisesti neuvostovastaisena. Lisäksi tuli vielä Aku Korhosen maski. Hänen tuuheaviiksinen hahmonsa muistutti ilmeisesti Stalinia ja voi olla että Korhosen roolihahmo, Hoederer, muistutti Äikiän mielestä jopa julmaa aasialaista…

Itsenäisyyspäivän aattona, 5.12.1948, Neuvostoliiton suurlähetystöstä tuli ulkoministeriöön nootti koskien suomalaisten harjoittamaa vihamielistä propagandaa näyttämöllä. Näytelmän esittäminen kiellettiin ulkoministeriön määräyksellä. Tieto tästä meni Sartrellekin ja tyrmistytti hänet. Tyrmistyksestä toivuttuaan Sartre määräsi että vastaisuudessa Likaisten käsien esitysoikeudet annetaan ainoastaan sellaisiin maihin, joissa maan kommunistipuolueen kanssa päästiin yksimielisyyteen sen esittämisestä. Käytännössä tämä tarkoitti, että Sartre vapaaehtoisesti tukahdutti oman näytelmänsä esitykset. Eksistentialistin tuli ilmeisesti olla uskollinen. Jos itselle ei pystynyt, niin jollekin muulle. Puolueelle vaikka.

Eurooppalaisilla äärivasemmistoa sympatiseeravilla kirjailijoilla näyttää siis olleen eräänlainen oma sisäinen sensuuri, mutta tämä ei koske tietenkään kaikkia. Vasemmistolainen kirjailija Andre Gidé vieraili 1930-luvulla Neuvostoliitossa. Vierailunsa jälkeen Gidé kirjoitti suorat sanat Neuvostoliitosta. ”Neuvostoliitossa ihmiset eivät saa vapaasti ilmaista mielipidettään. Maassa ei ole edes ajatuksenvapautta”. Gidé joutui massiivisen syytöstulvan kohteeksi. Hyökkäystä johti pasifistikirjailija Romain Rolland. Tilanteen älyttömyyttä kuvaa se, että Rolland oli itsekin vieraillut Neuvostoliitossa ja tehnyt täysin samat johtopäätökset kuin Gidé. Mutta aate meni järjen edelle. Rolland kirjoitti aiheesta rehellisen kuvauksen (”Tunnen yhä voimistuvaa tuskaa ja suuttumusta ja yritän tukahduttaa haluni puhua ja kirjoittaa asiasta”. Lisäksi hän nimitti ystäväänsä Maksim Gorkia ”vanhaksi karhuksi, jolle on laitettu nenärengas”), mutta määräsi että kirjoitukset sai julkaista vasta 40 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Rolland kyseenalaisti Gidén aatteellisuuden, mikä sai Gidén sanomaan mainion vertauksen: ”Kummallista. Kun minä sanon että tässä omenassa on mato, niin minua syytetään siitä että en pidä omenoista”. Mutta turhan usein on ilmeistä että aatteelliset ihmiset eivät ole rehellisiä itselle ja lisäksi vielä kieltäytyvät uskomasta omia silmiään. Koska aate on omia silmiä ja omia aivoja tärkeämpi? Rolland on tapauksena vielä pahempi. Hän oli rehellinen itselle, mutta valehteli muille. Se mitä Neuvostoliitto edusti hänelle aatteellisesti, oli hänelle tärkeämpää kuin totuus. Siitä huolimatta että hän oli jo itse huomannut kaiken kelvottomaksi.

Kovimman paineen alaisina olivat tietenkin ne taiteilijat jotka joutuivat elämään kansalaisina Stalinin vallan alla. Vuonna 1983 Kansallisteatterissa sai ensi-illan ranskalaisen Pierre Lavillen näytelmä Punainen virta. Esitys perustui nerokkaan kirjailijan Mihail Bulgakovin romaaneihin Saatana saapuu Moskovaan (eli Mestari ja Margarita, mikä on suora käännös romaanin venäjänkielisestä nimestä) ja Teatteriromaani sekä lisäksi Bulgakovin omaan elämään. Roolihahmoina on kirjojen hahmojen lisäksi muiden muassa Bulgakov itse, hänen vaimonsa Jelena, runoilija Vladimir Majakovski, sekä tietenkin Josif Stalin. Kävin vilkaisemassa näytelmän kakaruudestani (16) huolimatta. Muistot ovat haalistuneet vuosien myötä, mutta muistan hieman avantgardistisen meiningin. Näytelmä ei tainnut olla kummoinen menestys; se meni 16 kertaa Suurella näyttämöllä. Nyt Mihail Bulgakov on tehnyt paluun Kansallisteatteriin, 34 vuoden jälkeen. Mestari ja Margarita esitetään Willensaunassa.

Mihail Bulgakov oli iso nimi 1920-luvun moskovalaisessa teatterimaailmassa. Hänen isoin hittinsä oli näytelmä Turbinien päivä. Näytelmä perustuu hänen romaaniinsa Valkokaarti. Romaani suhtautuu sympaattisesti Venäjän sisällissodan hävinneeseen valkoiseen osapuoleen, jota Bulgakovkin keskiluokkaiseen porvarilliseen älymystöön kuuluvana symppasi. Näytelmäversiossa Bulgakov kuitenkin muutti teoksen loppua niin että keskiössä oleva Turbinien perhe pettyy sodan valkoiseen osapuoleen niin pahasti, että hyväksyy sodan lopputuloksen ja punaisten vallan. Tämän muutoksen ansiosta näytelmä hyväksyttiin teattereiden ohjelmistoon 1920-luvulla ja se sai uskollisen katsojan. Josif Stalinin.

Stalinin tiedetään käyneen katsomassa Turbinien päivän useita kertoja ja hänen kiinnostuksessaan on saattanut olla pakkomielteisiä piirteitä. Tiedä sitten miksi. Ehkä hän tunsi tyydytystä nähdessään miten yksi vastarannan kiiski muuttui myötäsukaiseksi (kirjailijoilla on yleensäkin kummallinen mielihalu nähdä kirjoittamansa teksti julkaistuna ja jotkut heistä ovat valmiita taipumaan aikamoiselle mutkalle tavoitteen saavuttaakseen. Tämä saattaa päteä myös teatterin kotisivujen bloggareihin). Joka tapauksessa 1920-luvun ns. NEP-kausi oli Bulgakoville hyvää aikaa. Yhdessä vaiheessa Moskovan teattereissa oli kolme hänen näytelmäänsä ohjelmistossa samanaikaisesti.

Muutos tapahtui vuonna 1928. Stalin mielestä Bulgakovin näytelmä Purppurasydän oli neuvostovastainen. Lehdistö aloitti hyökkäilyt ilkeää kirjailijaa vastaan ja vuonna 1929 kaikki Bulgakovin näytelmät vedettiin pois ohjelmistosta. Bulgakovista tuli epähenkilö. Kukaan ei uskaltanut puhua hänestä julkisuudessa, mistään ei voinut lukea hänen nimeään.

Maaliskuussa 1930 Bulgakov kirjoitti kirjeen maansa hallitukselle. Hän pyysi lupaa saada työskennellä teatterin parissa tai vaihtoehtoisesti lupaa siirtyä ulkomaille. Bulgakov tarjoutui työskentelemään teatterissa ohjaajana, avustajana tai vaikka näyttämömiehenä (vahtimestariksi hän ei pyytänyt; eihän hän sentään hullu ollut). Kirjeen seurauksena Bulgakov sai puhelun Isä Aurinkoiselta. Tästä sukesi tapahtumaketju suoraan absurdiuden käsikirjasta:

Stalin kysyi Bulgakovilta että ”oletteko nyt kerta kaikkiaan kyllästynyt meihin?” Bulgakov vastasi että hänellä on ”tunne että venäläinen kirjailija ei voi elää kotimaansa ulkopuolella”. Stalin sanoi ajattelevansa samoin ja kysyi haluaisiko Bulgakov työskennellä Taiteellisessa teatterissa. ”Totta kai haluaisin, mutta he eivät suostu”. ”Minusta tuntuu että tällä kertaa he suostuvat”.

Stalin paiskasi luurin Bulgakovin korvaan. Muutamaa minuuttia tämän jälkeen Bulgakov sai puhelun Taiteellisesta teatterista. Bulgakovia pyydettiin teatterin henkilökuntaan. Turbinien päiväkin palautui ohjelmistoon. Kenties Stalin halusi vielä nähdä sen. Pari kertaa ainakin.

Vuonna 1936 Bulgakov kirjoitti näytelmän Molière. Kritiikki murhasi sen ja se vedettiin ohjelmistosta välittömästi. Tässä vaiheessa Bulgakov uskoi varmasti joutuvansa ideologisten puhdistusten seuraavaksi uhriksi. Mutta vuonna 1937 puhdistuksen uhreiksi joutuivatkin hänen pahimmat kiusaajansa eli puolueen palveluksessa toimineet kirjailijaliitto RAPPin jehusto. Bulgakovilta sen sijaan tilattiin Stalinin nuoruudesta kertova näytelmä, nimeltään Batum (eli kaupunki jota Stalin terrorisoi nuorena bandiittina). Tämä näytelmä ei kuitenkaan koskaan nähnyt parrasvaloja. Stalin sanoi ”että kaikki nuoret ovat samanlaisia. Ei ole mitään syytä tehdä näytelmää nuoresta Stalinista”.

Historioitsijaakin leikkivä venäläinen näytelmäkirjailija Edvard Radzinski väittää että Bulgakov olisi näytelmää valmistellessaan ollut liian kiinnostunut Stalinin vaiheisiin terroristina ja että tämä olisi saanut Stalinin kieltämään koko näytelmän. Mutta olisiko Bulgakovilla ollut rohkeutta moiseen sen sadistisen kissa/hiiri-leikin jälkeen mitä Stalin oli hänen kanssaan harjoittanut 1920-luvulta saakka? Jos olisi, niin nostan hattua. Radzinski vihjaa myös Stalinin olleen Ohranan provokaattori. Tämä väite saattaa koko Neuvostoliiton historian mielenkiintoiseen valoon, sillä Lenin sai tunnetusti viranomaisapua keisarilliselta Saksalta Venäjän vallankumouksen valmisteluun. Jos siis Lenin oli Saksan keisarin provokaattori ja Stalin Venäjän keisarin provokaattori, niin mitä Neuvostoliitto oli? Yleiskeisarillinen provokaatio? Radzinskin väitteillä Stalinista ei kuitenkaan ole todistusvoimaa.

Kun luen Bulgakovin nerokasta pääteosta, Mestaria ja Margaritaa (tai Saatana saapuu Moskovaan, miten kukin nyt haluaa), tunkee väkisin mieleen Bulgakovin vaiheet sekä kauhea vuosi 1937. Kirjan Mestarin vaiheita voi hyvin verrata Bulgakovin omiin vaiheisiin, jokin saatanallinen voima tuhosi molempien kaikki viholliset. Tästä huolimatta myös Mestarin päivät olivat luetut. Kuin myös Bulgakovin. Hän kuoli munuaistensa petettyä hänet vuonna 1940. Vain 48-vuotiaana.

Mutta hän kuoli luonnollisen kuoleman. Ihan kaikki eivät.

Jaa artikkeli:

Vastaa

Sähköpostiosoitetta ei julkaista
Pakolliset kentät on merkitty *

 

Ajankohtaista

  • Kiertuenäyttämö
    Parhaillaan valtion koulukodeissa hiotaan yhteistyötä, joka konkreettisesti käynnistyy vuoden 2018 alussa Kiertuenäyttämön puitteissa toteutettavana teatterihankkeena. Teatteriprojekti Rikos ja ran...
  • Koivu ja Tähti
    Suna Vuori   ̶  Minä osaan löytää kotiin. Pitkältäkin matkalta. ̶  Minä osaan juoda vettä, suoraan sateesta. ̶  Minä osaan soittaa klaveeria. Pajari opetti. ̶  Minä saan linnun lennosta....
  • Näyttelijä Kauko Helovirta Julius Särkelän roolissa. Edvin Laineen ohjaama Ilmari Turjan näytelmä Särkelä itte sai ensi-iltansa 6.10.1989. Kauko Helovirta oli syntynyt 21.10.1924.#arkistonaarteita #kansallisteatteri #näyttelijä #teatteri #muistoja

  • Toinen koti
    Kansallisteatterin Omapohjassa kantaesitetään marraskuussa Kiertuenäyttämön Toinen koti, joka kysyy, mikä on koti ja mitä kotoutuminen. Dokumentaarisessa teatteriesityksessä kohtaavat pakolaisina Suom...
  • BLOGI • 10.10.2017
    Kansallisteatterin kirjasarja
    Paperille painetuista kirjoista on tulossa jätettä. Kuolinpesien arvokirjastot eivät enää automaattisesti kelpaa antikvariaateille. Kirjastot suhtautuvat jokseenkin nirsosti peräti vuosikymmenten aika...
  • Alakoululaisten teatterileiri huipentui Kaleva-aiheisen kohtauksen esitykseen, jota omaiset pääsivät katsomaan. On ollut mahtava viikko! @kansallisteatteri_ytya #teatteri #kansallisteatteri #lapset #teatterikasvatus #kalevala #ytyä #nuornavitsaväännettävä

  • UUTINEN • 13.9.2017
    Suuren näyttämön kattofresco
    Taidekierrot jatkuvat jälleen torstaina 14.9. klo 16.30-18.30. Syksyn toinen kierto järjestetään maanantaina 20.11. samaan kellonaikaan. Kansallisteatterin seinät huokuvat suomalaisen teatterin hi...
  • Katri Kivilaakso
    Zacharias (t. Zachris, Sakari) Topelius (1818−1898) on yksi niistä kansallisista merkkihenkilöistä, jotka antoivat suomalaisuudelle sisällön. "Topelius hahmotti ratkaisevasti Suomen kansan identiteeti...
  • Viimeistelyä vaille valmis Hullupupu ???????????? #kansallisteatteri #masennuskomedia #marirantasila : @tarpeisto_kansallisteatteri

  • Koivu ja Tähti
    Kansallisteatterin Suuren näyttämön syksyn aloittaa Pirkko Saision Kansallisteatterille kirjoittama juhlanäytelmä Koivu ja Tähti. Laura Jäntin ohjaama teos jatkaa siitä, mihin Sakari Topeliuksen klass...
  • Risto Pulkkinen
    Suomalaisella on uralilainen sielu; toisin sanoen kuulumme samaan muinaiseen kantauralilaiseen kulttuuriyhteyteen laajalla alueella Euraasiassa elävien uralilaisten kansojen (suomalais-ugrilaiset ja s...
  • Stina ja Ylva Ekblad pyörähtävät tänään Pienelle näyttämölle ️️️️️ Tervetuloa vierailulle #langerhanskaöarna @klockriketeatern