Matti Patana: Silmäniskuja
Bloggaava ja twiittaava vahtimestari

Silmäniskuja: Marko Tapio

19.01.2017

Matti Patana on Kansallisteatterin bloggaava ja twiittaava (@vaxi_twiittaa) vahtimestari. Silmäniskuja-blogikirjoitussarjassaan Patana kirjoittaa omista havainnoistaan teatterista, taiteesta ja yhteiskunnasta — vakavasti leikkimielellä!

 

”Ihminen niin karrelle palanut kuin olla voi… Ei ihminen voi elämälle enempää kuin voi. Ei edes omalle elämälleen.” Näin sanoi Marko Tapiota hoitanut lääkäri kesäkuun 14. päivänä vuonna 1973. Kirjailija oli juuri menehtynyt keuhkokuumeeseen.

Sedanil oli barbituraatteihin lukeutuva unilääke, joka vedettiin pois markkinoilta 70-luvun puolivälin jälkeen sen keskushermostoa tuhoavan vaikutuksen vuoksi. Alkoholin nauttimiseen yhdistettynä se vaikutti kuin raskaansarjan nyrkkeilijän leukaan antama tälli. Taju lähti välittömästi. Marko Tapio käytti Sedanilia vuodesta 1965 lähtien. Kyytipoikana oli viina. Vuoden 1969 jälkeen Marko Tapion tuotanto tyrehtyi kokonaan. Neliosaiseksi suunniteltu Arktinen hysteria, modernistinen vastine Väinö Linnan tuotannolle, jäi kahteen osaan.

Marko Tapion sukunimihän oli oikeasti Tapper ja hän oli ainutlaatuisen saarijärvisen veljessarjan esikoinen. Muut olivat Harri, Kain ja Yrjö, ikäjärjestyksessä. Kaikki veljekset antoivat ison panoksen suomalaisen taiteen saralla, tunnetuimpana kuvanveistäjä Kain Tapper. Harri Tapper oli esikoisen tavoin kirjailija, sekä lyyrikko että prosaisti. Kuopus Yrjö teki elämäntyönsä teatterin saralla, lavastajana. Hän työskenteli Tampereella ja Porissa sekä 60-luvulla muutaman vuoden myös Kansallisteatterissa. He olivat pientilallisten jälkeläisiä Saarijärveltä. Ilmeisesti Aino ja Vihtori Tapperin geeneissä on ollut jotakin erityistä. Aino Tapper ainakin harrasti joutoaikana pienimuotoista kuvanveistoa. Hän veisteli puusta lehmiä. Ei massiivisia kuten Miina Äkkijyrkkä vaan sellaisia jotka mahtuivat pöydälle. Miniatyyrilehmiä. Kuvasta päätellen Aino Tapper oli taitava. Poikien omistautumista taiteelle saattoi edesauttaa myös urheiluseura Saarijärven pullistus. Sillä oli myös kulttuuriosasto.

Isäntä Juholan talossa oli Kalle Viktor Tapper eli Vihtori Tapper jota kutsuttiin Patruunaksi. Aino Tapper oli puolestaan Patjarska. Tapperin suku ei alkuaan ole keskisuomalaista vaan suvun juuret on sijoitettu Keskipohjanmaalle. 1700-luvulla Tappereita on ollut Suur-Lohtajan pitäjän Toholammin kylässä. (Toholampi on nykyään oma kuntansa, kun taas Lohtaja on Kokkolan kaupunginosa. Niin muuttuu maailma, Eskoseni.) Suku on aikanaan siirtynyt Saarijärvelle torppareiksi ja myöhemmin itsellisiksi talollisiksi. Torppa sai Juholan nimen sen isännän, Juho Tapperin mukaan.

Marko Tapperin (käytän nyt nimeä Tapper, Marko Tapper ei tainnut koskaan oikein kotiutua taiteilijanimeensä) vaimon, nykyisen Tuulikki Valkosen, vuonna 2003 ilmestyneen miehestään kertovan kirjan, Mäyhän, kuvaliitteessä on muutama mainio valokuva sekä veljeksistä, että Patruunasta yksin ja veljesten kanssa. Kuvissa miehet istuvat rinnakkain hyvin totisina selkä suorassa; kaikilla on kämmenet tuettuina polviin ja leuka on pystyssä. Kuvista käytetään nimeä nyrkkikuva. Totisuuden takaa olen ainakin näkevinäni hullun huumorin piirteitä. Kuvassa, missä isä Vihtori on yksin, hän istuu kotinsa rappusilla. Asento on täsmälleen sama muuten, mutta koska ketään ei nyt istu rinnalla tilaa viemässä, hän pystyy istumaan vahvassa haara-asennossa. Kuvatekstin mukaan Patruuna näyttää mahtiaan. Olen jälleen näkevinäni totisuuden takaa suuren määrän huumoria. Kuvan alapuolella on toinen kuva. Siinä Patruuna istuu samassa paikassa mutta nyt vasemmalla polvella istuu pojanpoika. Patruunan ilme on lientynyt hymyyn. Jotenkin ukkimaiseen semmoiseen.

Vuonna 1924 syntyneenä Marko Tapper joutui mukaan sotaan. Hän oli omien sanojensa mukaan rintamalla neuvokas ja rivakka ja komennettiin myös upseerikouluun joka jäi kesken. Tapper ei omasta mielestään ollut upseeriainesta, äänikin niin hiljainen että kukaan ei olisi kuullut käskyjä. Hän kotiutui rintamalta ilman sotavammoja, mutta sairaalloisuuteen taipuvaisena myös huonossa kunnossa.

Kirjailijana Marko Tapper on luullakseni yksi suomalaisen modernismin suurista mutta myös unohdetuista nimistä. Itse olen jo nuoruudestani saakka ollut jollakin tavalla kiinnostunut tästä ristiriitaisesta ihmisestä. Muistan ensimmäisen kerran törmänneeni nimeen kun selasin MMM-vuosikirjaa vuodelta 1974. Siinä oli yhdellä sivulla neljän hiljattain kuolleen suomalaisen kirjailijan kuvat ja jokaisesta lyhyt nekrologi. Tapperin lisäksi (muistan näemmä vieläkin) siinä oli Timo K. Mukka, Lassi Sinkkonen ja Oiva Paloheimo. Nämä kaikki neljä jäivät kummittelemaan niin että pyrin hankkimaan heistä lisätietoja sillä tavalla kun se siihen aikaan oli mahdollista. Pelkälle muksulle. Jostakin syystä mielenkiintoani lisäsi se, että Paloheimo pois sulkien, he olivat menehtyneet varsin nuorina. Jostakin syystä lapsenmieleeni iskostui että he olivat tappaneet itsensä. Sinkkonen olikin, mutta Tapper ja Mukka kuolivat luonnollisen kuoleman kovin rasittavan elämän päätteeksi.

Marko Tapperin kai päätyöksi laskettava Arktinen hysteria saa ensi-illan työpaikallani Suomen Kansallisteatterissa heti maaliskuun alkajaisiksi. Odotan tapahtumaa kiinnostuksella. Mutta aivan ensimmäistä kertaa Marko Tapper ei ole kuitenkaan Kansallisteatteriin tulossa. Ja siihen liittyvää tarinaa ei muuten välttämättä voi pitää minään kauniina kertomuksena. Mutta kerrottakoon silti.

Vuoden 1959 huhtikuussa Jack Witikka ohjasi Marko Tapion (no, olkoon sitten) esikoisnäytelmän, nuorisokuvauksen Keltainen lippu Suomen Kansallisteatterin Pienelle näyttämölle (näytelmässä oli muuten Vaskenpalan roolissa muuan Seela Virtanen, joka tätä kirjoittaessani viettää 80-vuotispäiväänsä. Sukunimi on nykyään Sella, jos nyt joku ei hiffannut). Näytelmä sai 11 esityskertaa eli ei ollut mikään varsinainen hitti, mutta arvostelut olivat pääasiassa kiittäviä; liiasta varovaisuudesta ja ohjauksen turhasta hienostuneisuudesta syytettiin. Näytelmä olisi aikalaisten mielestä ilmeisesti saanut olla rajumpi.

Silloinen pääjohtaja Arvi Kivimaa halusi lisää modernia suomalaista teatteria ja Marko Tapion tyyli sopi hänen mielestään Pienen näyttämön imagoon. Marko Tapio alkoi kirjoittaa uutta näytelmää, työnimenä Appelsiininkuoritarina. Hän kirjoitti tekstiä sillä ajatuksella että pääosan esittäisi toinen saarijärvinen, Keltaisessa lipussa unihahmoa (agitaattoria) esittänyt Tarmo Manni. Mutta sitä Marko Tapio ei tiennyt että Kivimaa suhtautui Manniin niin kuin Stalin Buhariniin. Lisänä tuli Manni itse. Hän puuttui kirjailijan tekstiin kesken luomisvaiheen, vaati häneltä ”lisää rajuutta, lisää shokeeraavuutta”. Se oli täysin väärä tapa toimia. Ainakin mitä Marko Tapioon tuli.

Näytelmän kirjoittaminen jumiutui. Kivimaa yritti kyllä rohkaistakin, mutta Mannia hän ei halunnut suosia; Kivimaan mielestä Manni otti ihan tarpeeksi huomiota lavalla muutenkin ja muiden kustannuksella (eikä kai ollut tyystin väärässä). Näiden kahden välissä kirjailija ei enää tiennyt kenelle hän kirjoittaa ja mitä ja minkälaista. Lopputulos oli että näytelmää ei syntynyt, luomisprosessi epäonnistui. (Kivimaan ja Mannin välit olivat täysin jumissa, Kivimaa ei pitänyt Mannin oletetusta vasemmistolaisuudesta eikä varmaan muistakaan piirteistä. Ja Manni ei todellakaan pitänyt kynttiläänsä vakan alla. Hän oli kailottanut täpötäydellä Helsingin olympiastadionilla, että ”professori Kivimaa on antanut minulle roolin hevosen perseenä, mutta minä olen kieltäytynyt”. Tämä oli kai shakettisieluisen Kivimaan tapa sanoa Mannille että tämä on hänen mielestään hevon perseestä. Toinen muistikuva Kivimaan reagoinnista hieman robustimpaan ilmaisuun tulee ajalta jolloin hän oli Helsingin Kansanteatterin johtaja. Näyttelijä Leo Lähteenmäki oli Kivimaalta saamastaan kritiikistä suivaantuneena sanonut Kivimaalle että ”menisit kotiisi kirjoittamaan niitä vittumaisia runojasi joita kukaan ei jaksa lukea”. Kivimaa lähti kotiinsa, poisti muutaman herneen nenästään ja Lähteenmäen henkilökunnasta. Varmaan kirjoitti siinä ohessa muutaman runonkin.)

Marko Tapion itsetuho alkoi ilmeisesti unettomuudesta. Vuodesta 1965 lähtien hän käytti sekä barbituraatteja että alkoholia ja tämä johti mielenterveyden pettämiseen. Tänä samana aikana hän kirjoitti Arktisen hysterian kaksi ensimmäistä osaa, tavattoman hyvää proosaa jossa hän pyrki käsittääkseni luomaan Linnan Pohjantähti-trilogialle modernistisen vastineen. Linnan versiossa vuoden 1918 tapahtumat ovat edellisten historiallisten tapahtumien luoman kehityksen tulosta, mikä lienee totta. Arktisessa hysteriassa kapinan aiheuttaja on ihminen itse, eivät tapahtumat hänen ympärillään, mikä on myös totta. Pelkistettynä ja pinnallistettuna, Linnan kapinalliset haluavat parannusta elämäänsä, Marko Tapion kapinalliset haluavat hävittää. Molemmat ovat oikeassa. Linna kirjoittaa yhteiskunnallisen romaanin kaikkitietävän kertojan muotoa käyttäen. Marko Tapio käyttää minämuotoista kertojaa, hän hyppää ihmisen pään sisälle. Hän kirjoittaa psykologista romaania, ei yhteiskunnallista. Tästäkin syystä Arktista hysteriaa ei mielestäni tule lukea poliittisena kirjana. Toisessa osassa kertojana on myös Vihtori Kautto. Kerronta kulkeutuu dokumentaarisen tekstin puolelle, sillä Kautto oli todellinen henkilö, jonka omiin sotamuistoihin teksti perustui.

Marko Tapper kuoli 17.6.1973 maksan irtisanouduttua, keuhkokuume oli varsinainen kuolinsyy. Hän oli 48-vuotias, vuoden vanhempi kuin Eino Leino.

Jaa artikkeli:
  • Tuulikki Valkonen
    | 28.01.2017 11:24

    Oikein hyvä ja pätevä juttu! Kiitos siitä. Mutta Marko Tapio ei pyrkinyt luomaan Linnan trilogialle vastinetta. Tällainen into ei riitä raskaan aiheen veturiksi. Tapion aihepiirin juuret ovat lujasti kotiseudussa. Arktisen hysterian kehitys lähti vauhtiin Parantalankosken väliaikaisen padon murtumasta 1957, ja v. -58 syntyi ensimmäinen ”patoromaani” Korttipelisatu. Hän työskenteli itse voimalaitostyömailla -50- ja -60-luvuilla.

    • Matti Patana
      | 01.02.2017 15:51

      Kiitos palautteesta ja oikaisusta. Jouduin kirjoituksessa hieman siivoamaan liikoja rönsyjä pois ja samalla tulin pelkistäneeksi liikaa. Tämä vastine Pohjantähti-trilogialle tuli esiin eräässä väitöskirjassa muistaakseni vuodelta 2004 (pieni varaus tähän) ja joissakin muissakin kirjoituksissa.
      Tämä näkökulma jäi nyt sitten näemmä kirjailijan ainoaksi motiiviksi minkä minä Arktisesta hysteriasta huomasin ottaa esiin. Ja se on liian pinnallinen analysointi kahdesta kirjasta, myönnän.

Vastaa

Sähköpostiosoitetta ei julkaista
Pakolliset kentät on merkitty *

 

Ajankohtaista

  • Kesän aukioloajat
    Kansallisteatterin lippumyymälä on suljettu 28.5.—31.7. ja 7.8. Teatterilippuja voi ostaa koko kesän lippu.fi-verkkokaupasta, -puhelinpalvelusta ja -myyntipisteistä. Iloisia ja aurinkoisia kesäp...
  • BLOGI • 22.5.2017
    Juha-Pekka Hotinen
    Demokratia on kriisissä, nyt sanotaan. Kirjailijat – ja muut taiteilijat – ovat heränneet. Lähivuosina tulemme näkemään monia näytelmiä, lukemaan romaaneja ja kokemaan teoksia, jotka käsittelevät tätä...
  • These guys did it. 3 sold out nights and a standing ovation after each kick! So proud to be able to present #kaderattou and his amazing #cieaccrorap at the National Theatre in Helsinki. Thank you! #theroots #terosaarinencompany #nationaltheatreoffinland #kansallisteatteri #dancewithoutborders #danceconnects

  • Hiljaisuuden kivi
    Terhi Panulan dramatisoima ja ohjaama näyttämöteos Hiljaisuuden kivi perustuu ranskalais-afganistanilaisen kirjailija Atiq Rahimin palkittuun romaaniin. Esityksen neljä näytäntöä nähdään Omapohjassa 2...
  • BLOGI • 29.4.2017
    Vappu, tuo kevään juhla. Ylioppilaiden ja työväestön juhla. Alkuvuoden vastine pikkujoululle; se juhla jolloin sekoilu ei ole vain sallittua vaan myös välttämätöntä. Sekoilematon ihminen paineistuu so...
  • ntamo
    Kansalllisteatterinkin kirjasarjaa julkaiseva ntamo siirtyy Leevi Lehdon omistuksesta Jarkko S. Tuusvuorelle. Kustantaja Leevi Lehto ja filosofi Jarkko S. Tuusvuori ovat tänään sopineet Lehdon omis...
  • BLOGI • 27.4.2017
    The Roots
    Kirjoittaja on kansainvälisen uran luonut tanssija, koreografi, katutanssin asiantuntija ja Tanssin talon tanssilähettiläs. Sara Hirn on esiintynyt mm. kaikissa Helsingin teattereissa, Fringe-festi...
  • Arktinen hysteria
    Tampereen Teatterikesä on julkistanut pääohjelmistonsa. Tämän kesän esitykset nostavat esiin sivulliset, unohdetut ja hylätyt. Monissa esityksissä myös pohditaan, mistä yhteisöt muodostuvat, ja ketkä ...
  • Kansallisteatterin julkisivu
    Eija Pouttu voitti tällä kirjoituksellaan Elämysten teatteri -kirjoituskilpailun. Kiitos kaikille osallistujille ihanista muistoista! Kansallisteatterin Suuren näyttämön ylimmällä piippuhyllyllä is...