Laura Ruohonen
Näytelmäkirjailija ja Kansallisteatterin kotikirjailija

Suomi vihaa, Ruotsi pettää

6.10.2016

”Finsk fientlighet, svenskt svek”, on ahvenanmaalaisten kokemus vuonna 1917, kun luen vuoden 2017 historiaa summaavia tekstejä ja tutkimuksia.

Yli  90% kansasta halusi liittyä Ruotsiin, mutta suurvaltapolitiikan käänteissä alue liitettiin väkisin sisällissotaa kohti ajautuvaan Suomeen, jonka Kansainliiton pakolla tiristämiin lupauksiin ikuisesta itsehallinnosta ja ymmärryksestä kielikysymyksessä harva saarelainen pystyi uskomaan.

Eikä näitä rantahurreja jatkossa katsottukaan hyvällä. Kun viime kesänä kaivelin maakunta-arkistosta esiin Alandica-osaston teoksia, pöllysi vastaan vuosikymmenten jakso hallinnollista ylimielisyyttä, kyykytystä, tietämättömyyttä ja silkkaa pönöpäistä ymmärtämättömyyttä.

Mitä Ahvenanmaalla ajatellaan itsenäisyydestä juhlavuonna 2017?

Minua pelottaa jo etukäteen, kuinka tukahduttava taiteen juhlavuodesta 2017 muodostuu, jos siitä tulee suomalaisuuden sameisiin pohjavesiin sukeltelua, muutamilla maahanmuuttajamausteilla. Niin kuin käärmeenpuremaan annetaan vastalääkettä, olen hakenut kulttuurista immuniteettia lännestä ja idästä.

Siksi Åland ja siksi Viena.

Kun  juhlinta mantereella – Perus-Suomessa, tekee mieli kirjoittaa – ainakin ennakkohavaintojen perusteella jättää itsenäistymisen raadollisimmat puna-valkoiset vaiheet vähemmälle huomiolle ja keskittyy kansallisten kliseiden vahvistamiseen, saarivaltakunnassa (Öriket) suhdetta itsenäisyyteen ja suomalaisuuteen määritellään uudelleen siekailemattomuudella, johon en ole aiemmin törmännyt. Ahvenanmaan näkökulmasta matka itsenäisyyteen näyttää väistämättä hyvin erilaiselta kuin Kihdin itärannalta. Se on erittäin, erittäin kiinnostavaa.

Toinen maantieteellis-kulttuurinen alue, jonka nykyhetkeä olen viime vuodet koettanut tietoisesti opiskella ymmärtämään, on rajantakainen Karjala, ”Landet som icke är, Maa, jota ei ole”, kuten Karjalan  ruotsinkielinen (!) runoilijaneromme Edith Södergran sitä runollisesti kutsui. Se Juhla-Suomi, joka minua kiinnostaa, hahmottuu parhaiten poikkeamien, itäisimmän ja läntisimmän, enemmän kulttuurisen kuin maantieteellisen Suomi-yhteyden törmäysten kautta.

Sitä tarinaa ei ole valmiiksi sanoitettu. Siitä koetan tehdä taidetta 2017.

Tätäkin blogia kirjoitan laivan ja junan, Ahvenanmeren saariston ja suurten Vienan järvien välisessä hengähdyshetkessä.  Ehkä oman rannikkoruotsalais-vienalaisen sukusoppani takia olen aina tuntenut suurinta läheisyyttä näihin outolaisiin.

Näen myös Ahvenanmaan ja Vienan kohtaloissa kaksi suomalaiseen itseymmärrykseen erottamattomasti liittyvää, mutta kevytmielisesti ohitettua tarinaa, käänteiltään hyvin erilaista ja toisaalta erottamattomasti toisilleen sukua olevaa.

Ahvenanmaa, voidaan ajatella, oli lopultakin voittaja 1917 tappiossaan, onnekas Hannu-Hanhi historian pelissä:  Sillä on tänään menestyksekäs kielipolitiikka, yhä laajempi itsehallinto, itsetunto ja toimiva talous (Suomen matalin työttömyysaste ). Ajatusleikkinä voi miettiä, kuinka maakunnan olisi käynyt osana Ruotsia, kun maahanmuuttajien –myös suomenkielisten – virrat olisivat rajoituksitta rantautuneet saarille.

Karjala taas, erityisesti Viena, on 1990-luvun hyvien vuosien jälkeen kokenut romahduksen: karjalan kieli kituu, sen opiskelu yliopistossa on vaakalaudalla ja jos nykyiset suunnitelmat toteutuvat, sitä ei pian ole. Talous taantuu. Kun 90-luvulla keskusteltiin ihan tosissaan itsenäisen Karjalan tasavallan mahdollisuuksista, varoittaa karjalaiskollega, että sama puhe kuulostaa nyt Venäjällä maanpetokselta. Nuoren polven kirjailija kertoo muuttaneensa Suomeen ja kirjoittavansa nyt suomeksi, koska lukijoita hänen äidinkielelleen ei enää ole. Onko tällä enää tekemistä suomalaisuuden ja kansallisen itseymmärryksemme kanssa?

Minua kiinnostaa suunnattomasti, mitä itsenäisyyden hetkiä nämä karjalaa ja ahvenanmaan ruotsia puhuvat valppaat ihmiset pitävät juhlimisen arvoisina 1917/2017? Mitä huomioita meistä ovat tehneet nämä sukulaiset, jotka ovat aina olleet läsnä, mutta eivät koskaan ole istuneet ihan saman pöydän ääressä?

Olemme Suomessa tottuneita pitämään itseämme pienenä, kiusattuna kansana, joka urheasti selviää suurten sortajien välissä vuosisadasta toiseen. Antaa perspektiiviä, kun inkeriläiset, ahvenanmaalaiset ja vienalaiset vaihtavat vinoja katseita kuunnellessaan puheita Suomen Kansan Suurista Kärsimyksistä. Oman kulttuurin näkeminen imperialistisena ja kolonialistisena hankkeena tekee hyvää kelle tahansa. Myös saamelaisilla lienee tästä ja itsenäisyyden iloista aivan oma näkemyksensä.

Vienalaisten ja ahvenanmaalaisten kieli, tyyli eikä olemisen tapa ole ollut koskaan erityisen suosittu tai arvossaan kantasuomalaisuuden keskiössä. Kiinnostavasti – ja monelle yllätyksenä – on näiden kahden raja-alueen kulttuurissa ja kohtaloissa paljon yhtymäkohtia. Jopa suhde Venäjään, suureen naapuriin, on omanlaisensa. Riemastuin, kun Ahvenanmaalla vaikuttava kulttuuritaho selkeästi vaati Venäjä-Karjala-sillan tuomista omaan juhlahankkeeseensa.

– Detta är ju också ett freds-projekt, hör du, du, du.

Tämä on sitä suomalaisuutta, joka saa minut valpastumaan ja näkemään tarkemmin.

Kolmas reittini juhlavuoteen tapahtuu kokonaan fiktion alueella, kielen, leikin ja ennennäkemättömien seutujen tarjoamassa maastossa. Lapsuus on se kolmas alue, manner, kansanosa ja kieliryhmä, jonka itseymmärrystä, oikeuksia ja erityislaatua jatkuvasti poljetaan,  tietoisesti tai tahattomasti. Haluan tuoda Kansallisen isolle näyttämölle teoksen, jossa kielellä leikkiminen on paitsi taiteellinen metodi, myös reitti lapsen ja aikuisen tasavertaiselle kohtaamiselle.  Arkisista käyttötarkoituksistaan vapautettu kieli on niitä harvoja alueita, joissa aikuisen ja lapsen välinen valtahierarkia aidosti järkkyy. Yhdessä synnytetty ja jaettu kuriton kieli iskee ja haastaa molempia samalla voimalla, aukeaa ei-kenenkään maa ja maasto, joka on molemmille yhtä tuntematon ja houkutteleva.

Jaa artikkeli:
  • pirjo
    | 08.10.2016 22:09

    älä huolehti karjalan kielestä. nyt teidän ,,ihanassa suomessa pitäisi osaataa arabia, somalikieltä ja viroa.

    elätte etuajassa, nykytilanne ei kiinnostaa, ja ulvotte nyt karjalan kielestä. ja silloin , kuin karjalaisia tuli suomeen, ette antaneet puhua karjalaisille omalla kielellä. niin se vain on. vuosia ulvovat tyhjästä

  • Pike
    | 02.11.2016 20:29

    Odotan mielenkiinnolla tata poikkeamaa juhlavuosiponotyksen valtavirrasta. Itsetutkiskelu ei poista iloa siita, etta suomen kieli ja kulttuuri saavat edelleen elaa ja muuttua ilman ”muiden” ohjailua. Identiteettiin niin yksilon kuin kanskunnankin, kuuluu myos pimeita, vahemman miellyttavia puolia, joita ei nae, ellei joku kohdista niihin valoa.

  • Juhani
    | 25.01.2017 03:57

    Voidaan myös ajatella, että mainittu maahanmuutto Ahvenmaalle olisi ajan myötä rikastuttanut paikallista kulttuuria ja olemista ylipäätään vähentäen sisäänpäin kääntymisen vaaraa. Maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvat puhuvat usein ”rajoituksitta” tapahtuvasta maahanmuuton virrasta tai uhasta. Käytännössä tällaiset puheet ovat yleensä liioiteltuja (esim. siksi, että kyllä niitä rajoituksia on ja on aina ollut). Enkä nyt näe, että kohtuuttomat muuttovirrat olisivat Ahvenanmaata missään vaiheessa uhanneet (… sijainti; rajalliset työmahdollisuudet…).

Vastaa

Sähköpostiosoitetta ei julkaista
Pakolliset kentät on merkitty *

 

Ajankohtaista