Saana Lavaste
Teatteriohjaaja, 1.1.2016 alkaen ohjaajantaiteen professori

Unelmat vaativat aikaa ja työtä

21.10.2015

Tove Janssonin mottona oli ”tee työtä ja rakasta”. Minun on helppo yhtyä näihin kahteen, mutta haluaisin lisätä niihin vielä kolmannen: unelmoi!

Unelmointia pidetään usein turhana toimena, parhaimmillaan hyödyttömänä ja pahimmillaan haitallisena puuhana, joka vie aikaa ”oikeilta asioilta”. Minä taas väitän, että on meidän tappiomme, että emme ehdi emmekä osaa unelmoida oikeasti. Unelmat ovat nimittäin tärkeitä. Ne ovat meidän tapamme kurottua kohti mielekästä olemassaoloa. Unelmat suuntaavat kasvuamme ihmisinä ja yhteiskuntana yhtä konkreettisesti kuin aurinko suuntaa ikkunalaudalla itävän rairuohon kasvusuunnan.

Ajatus unelmoinnista turhana toimena liittyy oletukseen, että unelmointi on jotain joka tapahtuu jokaiselle laiskalle ihmiselle itsestään. Että kun ei viitsitä tai osata, niin unelmoidaan vaan. Unelmointi on kuitenkin eri asia kuin haaveilu. Me haaveilemme ulkomaanmatkasta, isommasta autosta tai uudesta asunnosta. Markkinatalouden meille syöttämät tarpeet eivät kuitenkaan ole unelmia, ne ovat mainoksia.

Omien unelmien tunnistaminen — niiden erottaminen meille syötetystä kuvastosta — vaatii itsenäistä ajattelua, rohkeutta ja luovuutta. Niitä on suojeltava pelolta, kyynisyydeltä, materialismilta ja pessimismiltä.

Mainokset ja unelmat eroavat toisistaan siten, että unelmat eivät aiheuta kateutta, eivätkä mainokset pelkoa. Sen sijaan unelmat pelottavat ihmisiä ja ne ovatkin arvaamattomia, sillä niitä kohti kulkeminen johtaa aina muodonmuutokseen: ihmisen, yhteisön tai rakenteen. Mainokset taas tuottavat maailmaan lisää jotain, jota siellä jo on. Toisille enemmän, toisille vähemmän, jos ollenkaan.

Jokaisen merkityksellisen poliittisen aloitteen takana on unelma toisenlaisesta huomisesta.  Yhteiskunnallisten rakenteidemme rakennusaineena on käytetty unelmia. Päiväkotiin sisältyy unelma opiskelevista, työtä tekevistä ja yhteiskunnallisesti osallistuvista äideistä. Uimahalliin sisältyy unelma terveydestä ja ehkä myös kesästä talven keskellä. Terveyskeskus on unelma hyvästä terveydenhoidosta, joka ei kytkeydy kansalaisen varallisuuteen. Peruskoulu  on unelma tasa-arvoisesta mahdollisuudesta oppimiseen.

Yhteiskunnan tukema taide on unelma merkityksellisyyden ja kauneuden etsinnästä, joka kuuluu kaikille. Yhteiskunta, joka tukee taidetta, tunnistaa että ihminen määrittyy muutenkin kuin ruumiillisten tarpeidensa kautta eikä taloudellinen tuottavuus ole olemassaolon ainoa mitta.

Mitä unelmia sitten tiivistyy yhteiskunnallisesti tuetun teatteri-instituution rakenteisiin?

Pelkistetyimmillään teatteri on unelma ihmisestä joka katsoo toista ihmistä ja samanaikaisesti tunnistaa itsensä. Vaikka tämä on ihmiselle mahdollista aina ja kaikkialla, teatteri on juuri tämän tunnistamisen ympärille rakentunut taidemuoto. Suomalaiseen teatteri-innostukseen sisältyy myös unelmia suomenkielisestä kulttuurista, kansallis- ja paikallisidentiteettiä kasvattavasta taiteesta. Teatterissa yhteisö peilaa tunteitaan ja arvojaan, maailmankuvaansa ja uskomuksiaan. Kaupunginteattereiden katsomoihin tiivistyy unelma yli sukupolvi-, sukupuoli-, koulutus-, kulttuuri- ja tuloerojen jaetusta kokemuksesta, yhteisöllisestä elämyksestä, jonka äärellä voimme nähdä, tuntea, ymmärtää ja tulla haastetuiksi.

Elämme kiinnostavaa aikaa: pitkästä aikaa politiikka tuntuu politiikalta, olemassaolevia rakenteita ja toimintatapoja kyseenalaistetaan, niitä puretaan ja muutetaan. Kaikki tämä on jännittävää ja mielikuvitusta kiihottavaa, mahdollisuudet avautuvat kun asiat ovat liikkeessä. Uusilla ilmiöillä, aatteilla, ihmisillä ja toimintatavoilla on tavallista suurempi mahdollisuus päästä marginaalista keskiöön.

Näiden muutosten tuulien puhaltaessa me kuitenkin olemme antautuneet kollektiiviseen tappiomielialaan. Me suremme ja haaveilemme vanhojen unelmien raunioilla. Ilman suurtakaan ponnistusta voimme kaikki nähdä tulevaisuuden, jossa kaikki on huonommin kuin ennen. Meillä on vähemmän kaikkea: palkkaa, tilaa, aikaa, työtä, mahdollisuuksia, metsiä.

Nykyisten rakenteiden purkaminen tai edes tämän purkamisen vastustaminen ei johda uuteen alkuun ilman korvaavia unelmia.

Juuri nyt on siis aika unelmoida. Meidän on käytettävä aikaa, energiaa ja luovuutta kollektiivisten ja yksityisten unelmiemme tunnistamiseen. Puolueilla pitäisi olla unelmia ja niiden pitäisi kertoa niistä äänestäjille. Poliittisten päätösten — vaikeidenkin sellaisten — tekeminen unelmien suuntaisesti olisi paljon mielekkäämpää kuin päätösten tekeminen pakon edessä.

Teatterilaiset ja muut taiteilijat ovat avainasemassa uusien unelmien etsijöinä. Teatteriorganisaatioissa ei pitäisi elää lopunaikojen tunnelmissa tai juosta entistä lujempaa yhä mahdottomammaksi käyvässä oravanpyörässä. Meidän tulisi käyttää aikaa radikaaliin unelmointiin siitä, miltä tulevaisuuden teatterirakenteiden tulisi näyttää, millainen on tulevaisuuden teatterintekijä, esitys ja katsomo. Unelmaton politiikka masentaa, mutta unelmaton teatterikenttä on rikos teatteritaidetta vastaan.

Kuva Saana Lavasteesta Jukka Salminen / WAH

Jaa artikkeli:

Vastaa

Sähköpostiosoitetta ei julkaista
Pakolliset kentät on merkitty *

 

Ajankohtaista