Saana Lavaste
Teatteriohjaaja, ohjaajantaiteen professori

Välitilan tuska

11.08.2017

Olen ollut sitkeä vastaväittäjä kuluneelle lauseelle ”taide syntyy tuskasta”. Minua on ärsyttänyt huolettomuus, jolla historialliset tai nykypäivän tuskataidesankarit ohittavat välttämättömimmätkin elämänhallinnan eleet ja omistautuvat tunnustelemaan ”miltä se tuska tuntuu”.

No tuskaltahan se tuntuu. Ja tuskaa seuraa lisää, kun ei ehdi tunnustelultaan hoitaa laskuja, ihmissuhteita tai omaa terveyttään. Parhaimmillaan tällä metodilla voi syntyä eräänlainen taidetta tuottava ikiliikkuja, jossa ”taide syntyy taiteilijan itse itselleen tuottamasta tuskasta”.

On kenties rohkea veto unohtaa arjen proosalliset vaatimukset ja tuijotella omaa tuskaansa silmästä silmään. Mutta vielä rohkeampi veto on jatkaa elämää, pitää huolta itsestään ja kanssaihmisistä parhaansa mukaan, huolimatta siitä tuntuuko tänään tuskaiselta vai ei. Sille, joka toimii näin ei jää niin kovasti aikaa tunnustella sitä tuskan kenttää. Kun pitää käydä kaupassa, viedä lapsi tarhaan ja toinen kouluun, laittaa ruokaa, tiskata ja ostaa uudet saappaat. Elää elämää, joka tapahtuu koko ajan minusta ja suunnitelmistani riippumatta. Tämä on minulle sankaruuden määritelmä.

Toisin sanoen ärsyyntymiseni lauseeseen ”taide syntyy tuskasta” kumpuaa siitä syvälle juurtuneesta ja kenties täysin perusteettomasta epäluulosta, että tuskataitelijat ovat itse asiassa hemmoteltuja kultapoikia ja -tyttöjä, joilla on aikaa, rahaa & huoltojoukot, jotka mahdollistavat taiteilijan oman tunnekentän keskittyneen tunnustelun sillä aikaa, kun muut hoitavat heidän asiansa.

Tämä vain taustaksi, sillä kelkkani on nyt kääntynyt tämän asian suhteen. Hyväksyn nyt lauseen ”taide syntyy tuskasta”, tietyin reunaehdoin.

Sanoisin, että taide syntyy tuskasta, joka on välitilaan joutumisen tuska.

Välitila avautuu, kun olemassa olevat suunnitelmat, toiveet ja toimintatavat pettävät eikä uusia ole vielä luotu.

Jos oletetaan, että taide on uutta luovaa toimintaa, sen on mahdotonta tapahtua missään muualla kuin siellä, missä on tila luoda uutta. Tila uuden luomiseen puolestaan löytyy vain sieltä missä vanha on hylätty tai tuhoutunut tavalla tai toisella.

Nämä kaksi, vanha ja uusi, eivät koskaan kosketa toisiaan. Niiden välillä ei ole siltaa. Niiden välissä on välitila. Tyhjyyden kauhu.

Tässä mielessä taiteen tekeminen vaatii asettumista yhä uudestaan sinne, minne kukaan täysijärkinen ihminen ei vapaaehtoisesti halua asettua, välitilaan.

Välitilaan joutuminen tuottaa tuskaa. Myös silloin kun on tehnyt reissun sinne ja takaisin monta kertaa ja tietää jo suunnilleen kupletin juonen.

Sain tänä kesänä erittäin konkreettisen kokemuksen välitilasta.

Muutin heinäkuussa. Muuttopäivä ja sitä edeltävän remontin aikataulu oli suunniteltu ja sovittu hyvissä ajoin keväällä. Muuttoauto ja muuttomiehet oli varattu, sukulaiset ja ystävät värvätty talkoisiin. Vanhan asuntoni pakkaus eteni aikataulussa valmiiksi paikalle tilattuihin lainalaatikoihin. Olin tyytyväinen oman elämäni pikku organisaattori ja suunnitelmien toteuttaja.

Muuttopäivän aamuna sain avaimet ja päätin käydä varmuuden vuoksi tarkistamassa miltä asunnossa näyttää remontin jälkeen. Kun avasin uuden asunnon oven ensimmäistä kertaa omalla avaimellani, eteisen lattialla istui kännykkäänsä näpyttelevä, remonttikamojen ympäröimä haalarinainen. Vessanpönttö ja lavuaari puuttuivat, väliovista ja lattialistoista ei ollut tietoakaan. Seinien maalaus oli kesken. Asunto oli remonttipölyn peitossa ja remonttityökalut ja –tarvikkeet oli ripoteltu tasaisesti jokaiseen huoneeseen. Kaikki oli kesken.

Pienen puhalluksen jälkeen seurasi soittokierros: muutaman tunnin päästä saapuvien muuttoauton, muuttomiesten ja talkooväen peruminen.

Remontin päällysmies ehti pian paikalle ja oli kovasti pahoillaan. Uudeksi muuttopäiväksi luvattiin ajankohta viiden päivän kuluttua.

Viisi päivää. Missä asua, mitä tehdä? Mitä laittaa päälle, missä muuttolaatikossa ovat hammasharjat? Missä jääkaapissa säilyttää lapsen antibioottilääkettä? Ja pitääköhän tämäkään, hätäisesti luvattu muuttoaikataulu paikkaansa?

Kun selitin tilanteemme kahdeksanvuotiaalle pojalleni, hän totesi:
”Äiti, sinä et nyt asu missään.”

Aivan, asuin viisi päivää ei-missään.

Tuo ei-missään asuminen on mainio määritelmä välitilalle.

Välitilaan joutuu aina jollain tavalla yllättäen. Siihen liittyy suunnitelmien ja odotusten muutos, jopa romahdus. Joku tai jokin katoaa tai muuttuu tunnistamattomaksi. Tapahtuu käänne, jonka jälkeen tehdyt suunnitelmat eivät kerta kaikkiaan enää päde.

Tämä ei ole miellyttävää. Jokainen ihminen kaipaa ja janoaa elämäänsä ennustettavuutta, turvallisuutta. Mielihyvää siitä, että asiat menevät ”kuten pitäisi”, kuten on suunniteltu. Asioiden yllättävä muutos on pelottavaa ja stressaavaa. Siihen voi liittyä paljon tunteita: surua, pelkoa, pettymystä, vihaa, järkytystä.

Välitila on paikka, jossa tutut säännöt eivät päde. Erityisesti kokemus ajasta muuttuu. Tämä johtuu siitä, että normaalisti porhallamme tunnetulta maamerkiltä toiselle ja voimme arvioida ajankulua niiden avulla. Nyt olen jo tehnyt tuon ja tämän, nyt olen tässä ja seuraavaksi teen tuon.

Välitilassa ei ole kiirettä. Kiire on päättynyt, koska ei (enää, vielä) tiedetä mihin ollaan menossa. Välitilan kestoa ei voi tietää, siinä on upottava ulottuvuus joka saa epäilemään, että kenties tällä kertaa tämä välitila ei pääty koskaan.

Välitilassa on siis pakko odottaa. Välitila vaatii kärsivällisyyttä ja luottamusta, uskoa siihen, että asiat ottavat oman aikansa mutta lopulta ilmaantuvat ja ilmoittavat itsestään. Lopulta uusi suunta näyttäytyy, ratkaisu löytyy. Silloin voi taas alkaa toimia. Siihen asti on vain odotettava.

Olen itse aina ollut enemmän toimija ja ratkaisija kuin odottaja.
Kärsimätön ja impulsiivinen enemmän kuin kärsivällinen.
Välitilan kauneus ja merkitys on auennut minulle pikkuhiljaa, kokemuksen ja harjoituksen kautta.

Hyvänä harjoituksena välitilassa oloon on toiminut juuri kokemukseni teatterin luovista prosesseista. On ollut pakko löytää tapa rentoutua tuntemattoman ja pelottavan edessä, oppia olemaan ja hengittämään välitilassa, jaksaakseen tehdä ohjaajan työtä. Hyötyä on ollut myös zen-meditaatiosta, jonka voi nähdä eräänlaisena irti päästämisen harjoituksena.

Kaikesta tästä hyvästä harjoituksesta huolimatta, välitilaan joutuminen tuottaa minulle joka kerran tuskaa. Kokemus on kehollinen ja emotionaalinen huimaus, pyörrytys ja pelko. Jos tilanne on paineinen, mukana on paniikkia ja raivoa hyvin tehtyjen suunnitelmien murskautumisesta. Tunne siitä, ettei hallitse mitään. Ei itseään eikä maailmaa. Tämä onkin validi havainto, mutta minkäänlaisen järkevän toiminnan lähtökohtana hyvin hankala.

Kokemukseni mukaan välitilan tuska synnyttää vahvan halun saada maailmaan taas jonkinlainen kehys, suunta ja mieli. Haluamme pois välitilasta niin paljon, että tuotamme nopeasti luovia, rohkeita ja mielikuvituksekkaita ratkaisuja, uusia suunnitelmia, joiden toivomme toimivan köytenämme pois ei-tietämisen kuopasta.

Tässä mielessä siis taide syntyy tuskasta. Kun altistumme välitilan kauhulle, saamme käyttöömme valtavat voimavarat. Taitavimmat ja rohkeimmat luovat ihmiset pystyvät tietoisesti pysyttelemään välitilassa pitempään, tehden sinne eräänlaisia syväsukelluksia. He eivät hyväksy ensimmäisiä, nopeita ja helppoja ratkaisuja sieltä pois pääsemiseksi. He oleilevat siellä ja odottavat kuin jokin sitkeä ja vakaa petoeläin. He kestävät välitilan kauhun ja paineen hämmästyttävällä tavalla.

Ulospäin näiden ihmisten, välitilan syväsukeltajien, käytös näyttää järjen vastaiselta: he eivät suostu heille tarjottuihin, ihan kelvollisiin ratkaisuihin vaikka heidän ympärillään riehuu kaaos, todennäköisesti myös paniikin partaalla olevia ihmisiä kuten tuottajia, näyttelijöitä, galleristeja, asiakkaita tai muita heidän ratkaisustaan riippuvaisia ihmisiä.

Teatteriohjaajan näkökulmasta välitilassa oleilun määrää rajoittavat omien hermojen lisäksi huomattavassa määrin myös muiden ihmisten hermot. Ohjaajana odottaa jotain, jonka ilmaantumisesta saati ilmaantumisen aikataulusta ei voi olla mitään varmuutta. Samalla täytyy pitää oma kauhu itsellään projisoimatta sitä muihin ja pystyä siitä huolimatta tukemaan muita välitilan kauhun käsittelemisessä.

Joudumme kaikki välitilaan silloin tällöin, halusimmepa tai emme. En usko, että koskaan voimme viihtyä siellä, mutta voimme oppia hengittämään siellä. Ehkä odotammekin välitilassa omaa muodonmuutostamme kuin perhoset kotelossaan. Odotamme, että näkökykymme muuttuu, tunteemme tasaantuvat ja ajattelumme nytkähtää millin verran, niin että pystymme jälleen toimimaan uudessa ja oudossa maisemassa.

Jaa artikkeli:

Vastaa

Sähköpostiosoitetta ei julkaista
Pakolliset kentät on merkitty *

 

Ajankohtaista

  • Kiertuenäyttämö
    Parhaillaan valtion koulukodeissa hiotaan yhteistyötä, joka konkreettisesti käynnistyy vuoden 2018 alussa Kiertuenäyttämön puitteissa toteutettavana teatterihankkeena. Teatteriprojekti Rikos ja ran...
  • Koivu ja Tähti
    Suna Vuori   ̶  Minä osaan löytää kotiin. Pitkältäkin matkalta. ̶  Minä osaan juoda vettä, suoraan sateesta. ̶  Minä osaan soittaa klaveeria. Pajari opetti. ̶  Minä saan linnun lennosta....
  • Näyttelijä Kauko Helovirta Julius Särkelän roolissa. Edvin Laineen ohjaama Ilmari Turjan näytelmä Särkelä itte sai ensi-iltansa 6.10.1989. Kauko Helovirta oli syntynyt 21.10.1924.#arkistonaarteita #kansallisteatteri #näyttelijä #teatteri #muistoja

  • Toinen koti
    Kansallisteatterin Omapohjassa kantaesitetään marraskuussa Kiertuenäyttämön Toinen koti, joka kysyy, mikä on koti ja mitä kotoutuminen. Dokumentaarisessa teatteriesityksessä kohtaavat pakolaisina Suom...
  • BLOGI • 10.10.2017
    Kansallisteatterin kirjasarja
    Paperille painetuista kirjoista on tulossa jätettä. Kuolinpesien arvokirjastot eivät enää automaattisesti kelpaa antikvariaateille. Kirjastot suhtautuvat jokseenkin nirsosti peräti vuosikymmenten aika...
  • Alakoululaisten teatterileiri huipentui Kaleva-aiheisen kohtauksen esitykseen, jota omaiset pääsivät katsomaan. On ollut mahtava viikko! @kansallisteatteri_ytya #teatteri #kansallisteatteri #lapset #teatterikasvatus #kalevala #ytyä #nuornavitsaväännettävä

  • UUTINEN • 13.9.2017
    Suuren näyttämön kattofresco
    Taidekierrot jatkuvat jälleen torstaina 14.9. klo 16.30-18.30. Syksyn toinen kierto järjestetään maanantaina 20.11. samaan kellonaikaan. Kansallisteatterin seinät huokuvat suomalaisen teatterin hi...
  • Katri Kivilaakso
    Zacharias (t. Zachris, Sakari) Topelius (1818−1898) on yksi niistä kansallisista merkkihenkilöistä, jotka antoivat suomalaisuudelle sisällön. "Topelius hahmotti ratkaisevasti Suomen kansan identiteeti...
  • Viimeistelyä vaille valmis Hullupupu ???????????? #kansallisteatteri #masennuskomedia #marirantasila : @tarpeisto_kansallisteatteri

  • Koivu ja Tähti
    Kansallisteatterin Suuren näyttämön syksyn aloittaa Pirkko Saision Kansallisteatterille kirjoittama juhlanäytelmä Koivu ja Tähti. Laura Jäntin ohjaama teos jatkaa siitä, mihin Sakari Topeliuksen klass...
  • Risto Pulkkinen
    Suomalaisella on uralilainen sielu; toisin sanoen kuulumme samaan muinaiseen kantauralilaiseen kulttuuriyhteyteen laajalla alueella Euraasiassa elävien uralilaisten kansojen (suomalais-ugrilaiset ja s...
  • Stina ja Ylva Ekblad pyörähtävät tänään Pienelle näyttämölle ️️️️️ Tervetuloa vierailulle #langerhanskaöarna @klockriketeatern