Sanoja sanomattomasta – näytelmäkirjailija Laura Ruohosen haastattelu

Laura Ruohosen ensimmäinen näytelmä Kansallisteatterissa, Lintu vai kala, kantaesitettiin vuonna 1991. Sen jälkeen Ruohosesta on tullut yksi Suomen arvostetuimmista näytelmäkirjailijoista, jonka näytelmiä on käännetty lukuisille eri kielille ja esitetty ympäri maailmaa.

Teatterissa tehtyjen teosten lisäksi Ruohosen työt ovat laajentuneet radioon, televisioon, elokuvaan, museoihin ja jopa arkkitehtuuriin. Hän on myös yksi arvostetuimmista lastenrunoilijoistamme.

Marraskuussa Kansallisteatterissa on Ruohosen uusimman näytelmän, Sultanaatin, kantaesitys, jonka Ruohonen itse ohjaa.

Kysyimme, kuinka Suomessa selviää näytelmäkirjailijana 30 vuotta. Se ei ole ihan tavallista.

Miksi juuri tämä?

Kun lukiolainen Laura Ruohonen oli nähnyt Albert Camus’n näytelmän Caligula Kansallisteatterin Willensaunassa 1980, hän oli niin kiihdyksissä, että juoksi koko seitsemän kilometrin matkan kotiin pakkasyössä. Camus’n eksistentialistiset pohdinnat yksilön vapaudesta olivat ravistava elämys ja näyttivät suunnan tulevalle näytelmäkirjailijalle.

– Kun nuori ihminen ensi kertaa saa silmilleen suuret kysymykset ihmisen moraalista ja vapaudesta, koko maailma kiepahtaa uuteen asentoon. Teatteri oli leikkiä, mutta yhtäkkiä elävät ihmiset puhuivat suoraan minulle kaikkein häpeällisimmistä ja vaikeimmista asioista. Sieltä on peräisin ideaalini siitä, mitä näytelmä voi parhaimmillaan olla.

"Näyttämöllä kysymykset muuttuvat lihaksi ja vereksi."

Yksilön vapaus, valinnat ja niiden seuraukset ovat tarkastelun kohteena myös Ruohosen uusimmassa näytelmässä Sultanaatti. Caligulan tavoin näytelmä pohtii absurdin ja leikin avulla ihmisen keskeisimpiä kysymyksiä.

– Näyttämöllä kysymykset muuttuvat lihaksi ja vereksi. Kun näemme ihmisten ruumiillistavan meidän itsestäänselvät väitteemme maailmasta, joudumme katsomaan niitä tarkemmin.

Sultanaatin keskeinen kysymys liittyy ihmisen kykyyn luoda järjestelmiä, jotka vaativat hirvittäviä uhrauksia ja loputonta kykyämme sopeutua niihin. Onko se lajimme suurin kirous vai lahja? Miksi ihmiskunnan ylevät pyrkimykset niin usein johtavat kohtuuttomuuksiin ja katastrofeihin?

Teos ei väitä, että kaikki yhteiskunnat olisivat samanarvoisia tai niiden arviointi pelkkä mielipidekysymys, vaan päinvastoin, että on tärkeää ja mielekästä yrittää ymmärtää, minkälaisia seurauksia, kärsimystä ja kulttuuria erilaiset ratkaisut tuottavat.

– Museossa Istanbulissa opin esimerkiksi, että tuoreen hallitsijan piti ensi töikseen tappaa kaikki veljensä yhteiskuntarauhan nimissä. Se kuului asiaan. Ympäri maailmaa, kautta aikojen ja yhä vielä naisia silvotaan, rääkätään ja rajoitetetaan, koska muuten voisi tapahtua jotain todella ikävää. Minua kiinnostaa se reitti, miten me päädymme tällaisiin ratkaisuihin ja miten me voimme uskotella itsellemme, että tätä me haluamme.

– Joidenkin näytelmieni kohdalla minulla on selkeä mielikuva sen syntyhetkestä. Sultanaatissa se oli lähijunassa Keravan asemalla. Katsoin ikkunasta ulos ja ihan kuin olisin ensimmäisen kerran nähnyt sen maiseman. Oivalsin, että tämä kaikki, jokainen talo, puu ja toppatakki on tässä juuri ja vain siksi, että ihminen on näin halunnut. Tämän takana on valtavat ponnistukset ja mietin, että miksi juuri tämä?

Kestävää taidetta

Ruohonen opiskeli Teatterikorkeakoulussa 1980-luvulla Jouko Turkan, Outi Nyytäjän ja Jussi Parviaisen kaudella. Hän oli oman vuosikurssinsa ainoa dramaturgian opiskelija.

– Oli aika yksinäistä.

"Jos jostain onnittelen itseäni, niin siitä että olen ollut jääräpäisen lannistumaton."

Ruohosella oli vahva halu kirjoittaa näytelmiä, jotka olisivat myös kaunokirjallisuutta, kirjoitettu kestämään aikaa, mutta sellaiseen ei silloin koulussa uskottu. Näytelmä ajateltiin materiaaliksi, joka kirjoitettiin yksittäistä esitystä varten, eikä itsenäiseksi teokseksi.

– Kentälläkin minulle sanottiin, että ”älä tyttöparka tuhlaa yhden jutun kanssa noin paljon aikaa, kun ei niitä kukaan enää koskaan tee”. En onneksi uskonut. Jos jostain onnittelen itseäni, niin siitä että olen ollut jääräpäisen lannistumaton. Näytelmä ei enää ole kertakäyttötuote.

Näytelmäkirjallisuuden asema Suomessa on vaihdellut. 1990-luvun kuluessa kiinnostus näytelmää kohtaan kasvoi ja vuosituhannen vaihteessa suorastaan juhlittiin kotimaisen näytelmäkirjallisuuden uutta kultakautta. Silloin Ruohonen nousi yhdeksi kotimaisen näytelmäkirjallisuuden sankariksi, kun erityisesti Kuningatar K (2003) valloitti maailmaa. Sen viimeisin tuotanto oli vuonna 2021 Chicagossa.

– Se että näytelmiäni esitetään myös muualla kuin Suomessa, on antanut perspektiiviä. En niin hätkähdä, jos jossain sanotaan, että tämä on liian vaikea tai liian sitä ja tätä. Jossain muualla sanotaankin, että tämähän on ihan keskeistä. Nuori kunnianhimoinen ryhmä tekee Ranskassa 2023 Luolaston (2014). Työryhmä tuli tapaamaan minua ja ihmetteli, miten olen voinut kirjoittaa niin ranskalaisen näytelmän, kun siinä yhdistyvät muinaiset luolat, ydinvoima ja runous.

– Nyt on teatterissa taas kovemmat ajat. Suomessa satsataan – ihan aiheesta – tv-sarjoihin ja pyritään nousemaan niillä muiden pohjoismaiden rinnalle.

Ymmärryksen rajoilla

Luolastossa tarkastellaan kysymystä ydinjätteen loppusijoituksesta muinaisiin luoliin, ihmisen alkukotiin. Kysymys asettaa nykyihmisen toiminnan satojen tuhansien vuosien aikaperspektiiviin ja herättää pohtimaan vastuutamme tulevien sukupolvien, muiden lajien ja koko planeetan kohtalosta.

Draaman traditiossa hybriksestä puhutaan sellaisten henkilöhahmojen kohdalla, jotka kuvittelevat olevansa lähes jumalten kaltaisia. Heidän ylimielisyytensä kylvää tuhoa. Luolastossa Ruohonen tarkastelee ihmisen kuvitelmaa omasta ylivertaisesta kyvystään ymmärtää ja hallita maailmaa. Myös Lintu vai kala ja Teatteri Jurkassa vuonna 2006 kantaesitetty Yksinen pohtivat samaa teemaa.

– Hybris on keskeinen kysymys, kun ihminen pohtii paikkaansa suhteessa elolliseen ja maailmaan. Olemmeko täällä vierailijoina vai omistajina, jotka tekevät omaisuudellaan mitä haluavat?

Tällä vuosituhannella ilmastokriisi on herättänyt teatteriväen tutkimaan ihmisen suhdetta luontoon ja toisiin lajeihin. Ruohosen tuotannossa kysymys on ollut läsnä ensimmäisistä näytelmistä saakka, mutta 1990-luvulla aihetta ei aina osattu tunnistaa tai se nähtiin ohjelmallisena luonnonsuojeluna, ”paasauksena”.

– 1980-luvulla opiskellessani biologiaa biologeilla oli jo ymmärrys siitä, että ihmisen käsitys itsestään maailman keskipisteenä on riittämätön ja tuhoisa, mutta taiteessa asiaa ei pidetty keskeisenä. Iloitsen siitä, että kysymys ihmisen moraalisesta oikeudesta päättää tulevien sukupolvien ja kaikkien muidenkin lajien kohtalosta on vihdoin laajemmassa keskustelussa.

Ihmisen ymmärryksen rajat tulevat vastaan myös Kuningatar K:ssa, jossa kohtaamme mystisen ankeriaan.

– Kuningatar K:ssa keskeinen teema on ihmisen pohjimmainen arvoitus. Ketään meistä ei voi selittää loppuun asti. Olin vuosia turhaan yrittänyt ratkaista Kristiinan henkilöä, kun sattumalta näin Ahvenanmaalla, miten kalastaja nosti merestä sätkivän ankeriaan. Oivalsin, että Kristiina, samaan tapaan kuin ankerias, säilyttää salaisuutensa. Mitä enemmän ankeriasta on tutkittu, sitä suurempi mysteeri se on. Siitä tuli avain Kristiinaan.

Aikuisten satu

Kuningatar K:n tavoin Sultanaatti sijoittuu historialliseen hoviin ja tarkastelee rakkautta, valtaa ja yksilön vapautta, mutta tällä kertaa Ruohonen on rakentanut maailman, jota ei koskaan ole ollut olemassa. Sultanaatti on aikuisten satu, joka sallii mielikuvituksen temmeltää vapaasti.

Ruohonen on aiemmin kirjoittanut ja ohjannut lasten musikaalit Yökyöpelit (2011) ja Tippukivitapaus (2017), joissa hän sai siekailematta luoda ennenäkemättömiä, runollisia maailmoja. Nyt sama tekemisen tapa on mukana Sultanaatissa.

"Jos haluamme, että taiteenlaji elää, pitää jatkuvasti etsiä uusia vastauksia kysymykseen, mitä näytelmä on ja mitä haluaisimme sen olevan."

– Lastennäytelmissäni minulla on ollut riemukas ja luottavainen tunne, että olen niiden maailmojen superasiantuntija. Pidän yhä myös Kuningatar K:sta, koska sen rakenne on syntynyt suoraan teemasta ja olen luottanut sen maailman omaan säännöstöön ja kielioppiin.

– Hyvä näytelmäteksti voi olla hyvin monenlainen. Jos haluamme, että taiteenlaji elää, pitää jatkuvasti etsiä uusia vastauksia kysymykseen, mitä näytelmä on ja mitä haluaisimme sen olevan. Jos näytelmä on hedelmällisessä suhteessa teatteriin, se muuttuu koko ajan, elää ja näyttää kohta ihan toiselta kuin äsken.

Sultanaatissa Ruohonen hakee tyylilajia, jossa runous, huumori, raaka aihe ja vaikutteet animaatiosta ja sarjakuvasta törmäävät.

– En ole itse nähnyt tällaista näyttämöllä ja tyylilaji on uusi näyttelijöillekin. Tuntuu, että tämä teos vaatii juuri tätä.

Sanoja sanomattomasta

– Näytelmäkirjailijan haasteena näen kirjoittaa tekstiä, joka on kielellisesti, rytmisesti ja äänteellisesti yhtä tarkkaa kuin runous, mutta tekstin on toimittava myös näyttämöllä, sytyttävä puheeksi ja elämäksi.

– Kielen avulla voi välittää teemoja ja teoksen intellektuaalisia sisältöjä, mutta teatteri tekee silmänräpäyksessä selväksi sen, mitä ei voi sanoa. Sanoittaa sanomattoman. Arvokkain sisältö voi olla sanotun ulkopuolella tai välissä.

Ruohonen pohtiikin, kuinka näytelmässä voi kielen avulla rakentaa hetkiä, jossa ilmaistaan se, jota ei voi sanoilla tavoittaa: ”kaikki se mitä pitää sanoa, jotta syntyy se mitä ei voi sanoa”. Siten teatteri lähestyy myös filosofiaa, jossa sanojen avulla hapuillaan ja pyritään kohti syvempää, ikuisesti pakenevaa totuutta.

"Teatterissa polyfonia on väistämätöntä. Teatteri kestää ristiriitaisuutta ja moniäänisyyttä."

– Ei ole sattuma, että niin paljon kestävimmästä filosofiasta on kirjoitettu dialogiksi, polyfonisten äänten kudokseksi. Teatterissa polyfonia on väistämätöntä. Teatteri kestää ristiriitaisuutta ja moniäänisyyttä.

Ohjaaja kohtaa kirjailijan

Ruohonen on ohjannut useimpien näytelmiensä kantaesitykset. Hän alkoi ohjata, koska ohjaajat eivät nostaneet esiin niitä asioita, joita Ruohonen piti tärkeinä. Ohjaaminen on tuonut myös uudenlaista tietoa näytelmän ja esityksen suhteesta ja vaikuttanut kirjoittamiseen.

– Lisääntyvä ymmärrys teatterista vaikuttaa ruokkivasti siihen, mihin suuntaan oma kirjoittamiseni etenee. Viimeinen myllytys tapahtuu näyttämöllä ja kun olen ohjaajana paikalla, voin sen tehdä. Kirjailijana minun on joskus vaikea hyväksyä sitä, että esitys vaatii tekstillisesti kiinnostavien kohtien poistamista. Ohjaajana taas olen joskus tuskastunut, miksi täällä on kiemuraisia ajatuskokeita, joiden kanssa näyttelijät joutuvat kamppailemaan.

Ruohosen näytelmissä osa rooleista on kirjoitettu tietylle näyttelijälle, esimerkiksi
läpimurtonäytelmän Olgan (1995) nimirooli Eeva-Kaarina Volaselle, Yksinen Seela Sellalle ja Leea Klemolalle ja Sultanaatin toinen päärooli Marja Salolle.

"Parhaimmillaan ihmiset ottavat vastuuta ja riemukkaasti ylittävät itsensä ja kaikki odotukseni."

– Olen kauhean intuitiivinen ohjaaja ja riippuvainen näyttelijöistä ja koko työryhmästä. Tarjoan omia, yksityisiä mielikuviani ja työryhmällä on valtava vastuu ja vapaus ratkoa niitä. Parhaimmillaan ihmiset ottavat vastuuta ja riemukkaasti ylittävät itsensä ja kaikki odotukseni. Siten syntyy yhdessä rakennettu maailma.

Heijastus pinnalla

– Haaveeni on, että teatteri voisi olla ajattelultaan edelläkävijä, cutting edge, niin että se käsittelee ensimmäisten joukossa tärkeimpiä kysymyksiä, joita tämä aika tuottaa, eikä jää hymistelemään kuorossa näennäistotuuksia.

Oman aikamme keskeisten kysymysten käsittely ei kuitenkaan Ruohoselle tarkoita ajankohtaisuutta. Päinvastoin.

"Elämme kuin viisivuotiaat hiekkalaatikon kuninkaat."

– Minulla on toive, että sen hetken kuohujen alta näkisin sen, mikä on yleisempää. Olen kasvanut kirjojen parissa ja jo lapsena ajattelin, että kaikkein vanhin on usein kaikkein kiinnostavinta. Kaivaudun yhä alkuperäislähteille. Aikamme omahyväinen ja moukkamainen historiattomuus saa minut epätoivoiseksi ja kuohuksiin. Ihmiskunnan muisti ei ulotu edes 50 vuotta saati 2 000 tai 20 000 vuotta taaksepäin. Elämme kuin viisivuotiaat hiekkalaatikon kuninkaat.

Kun Ruohonen opiskeli Teatterikorkeakoulussa, ajankohtaisuutta pidettiin kaiken lähtökohtana.

"En halua tehdä reaktiivista teatteria vaan teatteria siitä, mikä on merkityksellistä ja avaa reittejä siihen, josta ei vielä tai enää puhuta."

– Meidän käskettiin olla toimittajia. ”Esitystä, joka ei pääse lööppeihin, ei kannata tehdä”, sanottiin. Teatterin piti olla äänekästä, erottua julkisuuden hälinässä ja kuohussa, mutta pintakuohu on edelleen minun nähdäkseni strategia välttää kohtaamasta kaikkein kiinnostavimpia ja tärkeimpiä asioita. En halua tehdä reaktiivista teatteria vaan teatteria siitä, mikä on merkityksellistä ja avaa reittejä siihen, josta ei vielä tai enää puhuta.

– Jos lähtökohtaisesti yrität olla ajankohtainen, olet aina myöhässä. Esitys on minulle kuin veden peili. Kiinnostavaa on, miten päivänvalo lankeaa siihen juuri tänään, mutta siinä on oltava alla syvä vesi.