Silmäniskuja: Heili Karjalasta eli yksinäinen eversti hakee seuraa
Jääkärieversti Eero Kuussaari aloitti pämppäämisen lokakuun kymmenentenä päivänä vuonna 1930 eli Aleksis Kiven päivänä. Emme tiedä, oliko sillä mitään tekemistä everstin pämppäämisen kanssa, sillä Aleksis Kivellä nimittäin, suomalaisista eversteistä kun ei koskaan tiedä, etenkään jääkärieversteistä. Oltiin Sortavalassa, Karjalassa ja kyseessä oli Yleisesikunnan päällikön, kenraalimajuri Martti Walleniuksen tarkastusmatka. Wallenius tarkasti rajavartioston. Kuussaari puolestaan oli mukana tarkastelemassa viinansietokykyään. Rajavartiostoa hänenkin kaiketi olisi pitänyt tarkastella.
Elettiin kieltolain aikaa, Suomesta oli hankala saada alkoholia laillisin keinoin. Laittomin keinoin se oli liiankin helppoa, siitä oli muodostunut suoranainen kansanhuvi. Tämä laittomin keinoin hankittu neste oli harvemmin viiniä tai armanjakkia. Yleensä se oli spriitä, pirtua, joka oli bulgarialaista painonnostajaakin tujumpaa tavaraa ja pirtun voimalla eversti nyt harjoitteli sosiaalisia taitojaan Sortavalan Seurahuoneen pianokabinetissa.
Seurueeseen kuuluivat Kuussaaren ja Walleniuksen lisäksi muiden muassa eversti Viklund, majuri Raunio sekä Sortavalan apteekkari Väinö Durchman. Ei ole tietoa oliko Kuussaaren veressä kiertävä etyylialkoholi vieraana olevata apteekkarista johtuvaa, apteekkarithan saattoivat joskus kieltolain vuosina hieman avittaa alkoholin puutostilaa potevia ystäviään. Apteekeissa kun sattui sitä lääkespriitä olemaan. Ei myöskään tiedetä, johtuiko Kuussaaren pämppääminen pahasta olosta, mutta pehmeää ja lämmintä syliä hän ainakin kaipasi. Eversti poti naisen kaipuuta. Sotilaallisemmin ilmaistuna: Everstiä panetti eikä Walleniuksella ollut jarrua tarjolla. Kaikki oli siis jo valmiina ja pöytä katettu. Skandaali teki tuloaan.
Nyt kuvaan astuu mukaan myös hän, joka pirtuvarpusen ohella johdatti eversti Kuussaaren toimintaa koko tuon Sortavalan viikonlopun huipentuen siihen, mitä tiistaina 14. lokakuuta vuonna 1930 Kulosaaren ja Joensuun välillä pääsi tapahtumaan. Tällä tarkoitan everstin sukupuolielintä, josta hän tuon kostean viikonlopun aikana katsoi asialliseksi käyttää julkisesti ja kaikkien kuullen diminutiivia ”Kalu”. ”Kalu” johdatti kaipuun vallassa kiihkoilevaa kaihoisaa everstiä lähentelemään Sortavalan Seurahuoneen tarjoilijattaria.
Eversti kehui ”Kalua” tarjoilijattarille kovaan ääneen. Everstin mukaan sen koko oli vähintään yhtä iso kuin on sen miekan koko, jolla piirretään raja Vienanlahdelta Laatokkaan. Tarjoilijattaret yrittivät parhaansa mukaan väistellä lemmestynyttä everstiä, joka alkoi hiljalleen vähennellä myös vaatteitaan. Iso osasyy strippaukseen oli everstin asepuvun rintamus, everstin suusta oli ”Kalun” ylistämisen ja kiimaisen vonkaamisen yhteydessä valunut ulos myös pirtun ja läskisoosin sekaista oksennusta. Tässä vaiheessa toimintaa myös kenraali Wallenius sai tarpeekseen yrjöskelevästä everstistä. Hän käski majuri Rauniota saattamaan eversti Kuussaaren hotellihuoneeseensa.
Eversti teki niin hyvän asennon kuin nelivedoltaan pystyi ja karjaisi sotilaallisesti: ”Herra kenraali, löydän hotellihuoneeni itsekin” ja hoippui kabinetista kohti huonettaan. Kerrokseensa päästyään hän kuitenkin muutti mieltään, hotellihuone sai toistaiseksi jäädä sillä eversti näki naisen.
Tarjoilijattaret ovat asiakaspalvelijoita ja ammattitaitoisille asiakaspalvelijoille on muodostunut jonkinasteinen toleranssi urpoilevia asiakkaita kohtaan. Asiakaspalvelija sietää aika paljon, joutuukin sietämään. Nyt everstillä oli kuitenkin vastassa kerrossiivooja, joka ei tulkinnut itseään asiakaspalvelijaksi. Ja tähän siivojaan eversti päätti käydä sen kummemmin kyselemättä käsiksi.
Siivooja tunsi everstin kädet jossakin, mihin lupaa kysymättä ei käsiä sovi laittaa. Hän tiputti mopin kädestään ja kääntyi. Sen jälkeen hän otti vauhtia, pyörähti kolme kertaa ympäri aivan kuin moukarinheittäjä antaessaan lekalleen kyytiä ja jysäytti oikean suoran everstin leukaan. Nyt eversti näki tähtiä.
Siivoja tarttui tyrmätyn everstin hartioihin hellästi, ehkä jo hieman katuenkin rassukkaa katsellessaan, ja auttoi hänet ylös. Hän halusi tietää ketä oli jysäyttänyt päin näköä niin pahasti, että mokoman koko ruoto rojahti tatamille: ”Anteeksi, saisinko tietää herran nimen”?, siivooja kysyi lempeästi. ”Haista vittu”, urahti eversti Kuussaari sotilaallisesti. ”Tarkoitin herran sukunimeä”, sanoi siivooja vielä aavistuksen lempeämmin.
Elettiin vapaussodan perinnön vaalijoiden parhaimmiston huippuhetkiä.
Salaliiton motiivit
Miksi kerron tämän surullisen saagan näin yksityiskohtaisesti, ehkä hivenen värittäenkin? Koska presidentti Ståhlberg kyyditettiin väkipakolla Kulosaaresta Joensuuhun neljä päivää myöhemmin ja uskon vilpittömästi kyydityksen yhden syyn olleen siinä lommossa, mikä eversti Kuussaaren itsetuntoon tuli hänen otettuaan turpaan naiselta. Semmoisen jälkeen miehen kun täytyy todistella kaikennäköistä. Jos hän on tosimies, meinaan. Sellainen jolla on kunnon hauikset ja joka kulkee elämässä eteenpäin oluen antamin neuvoin.
Oli miten oli, lauantaina lokakuun 11. päivänä, Kuussaari heräsi infernaalisessa krapulatilassa jota kuitenkin helpotti muutama loiventava siemaisu varpusesta, joka sisälsi vain ulkoiseen käyttöön tarkoitettua spriitä. Kuussaari käytti sitä sisäisesti. Tämä teki hänestä idearikkaisan persoonan, valoisankin. Pian valoisa eversti jo hymyilikin kuin Naantalin aurinko ja oli valmis jatkamaan rajavartijoiden tarkastelua. Toki Sortavalan vieraanvaraisen Seurahuoneen ravintolatiloista käsin. Tarjoilijatkin huomasivat huojentuneina että eversti ei enää tihkunut erotiikkaa ja ruokakin pysyi vatsassa. Eversti oli onnistunut kääntämään kaunansa ja katkeruutensa pois naisista ja kohdistamaan kaiken vihansa entiseen ylipäälliköönsä presidentti Kaarlo Juho Ståhlbergiin käyttäen tästä nimitystä Plootuvuori. Kuussaari kun oli kova suomentelemaan sukunimiä; itse hän oli syntynyt vuonna 1891 hopealusikka suussa sukuun nimeltä Heickell.
Illan tullen Kuussaari oli jo yhtä hyvässä nenässä kuin edellisenä iltana, mutta nyt hän ei enää ahdistellut hänelle teetä lantringiksi kuskaavia tarjoilijoita ja siivojat hän oivallisen tunnemuistinsa ansiosta osasi väistää jo kaukaa. Nyt Kuussaari oli siirtynyt paasaamaan politiikasta. Suu vaahdossa joka välillä muuttui vihreäksi, mikä johtuu pirtusta. Kysykää lääkäreiltä jos ette minua usko.
Ja samanmielisiä myötäilijöitä riitti joukossa mukana, sillä myös kenraali Wallenius oli päättänyt jatkaa rajojemme vartijoiden tarkastelua Sortavalan Seurahuoneen kabineteissa. Siellä oli lämpöisempää ja mukavampaa kuin rajalla, jossa kävi tuuli. Tosin on todettava, että Wallenius oli ulkoilmaihmisiä parhaasta päästä eikä pahasti tuulta väistänyt. Ei edes eversti Kuussaaren pahaa tuulta.
Näiden ihmisten silmissä Ståhlberg ei ollut mikään demokratian vakiinnuttaja Suomen tasavallassa. Anteeksi, väärin. Heidän silmissään Ståhlberg oli nimen omaan sitä. Ja heidän silmissään se oli paha asia.
Näistä Saksassa sotilaskoulutuksensa saaneista miehistä, jääkäreistä, iso osa oli viettänyt parhaan ajan nuoruudestaan I maailmansodan juoksuhaudoissa. He olivat sotaan tottuneita ihmisiä, jotka eivät oikein osanneet sopeutua mihinkään rauhan ajan tasavaltaan tai demokratiaan. He olivat katkeroituneita siitä, että keisarillinen Saksa oli hävinnyt maailmansodan ja uskoivat Hindenburgin selkäänpuukotusteoriaan siinä, missä saksalaisetkin militaristit uskoivat maailmansotien välillä.
Heidän tulkintansa mukaan Suomen sisällissodan voitto oli Ståhlbergin syystä muuttunut tappioksi. Eduskunta oli täynnä kaiken maailman väinötannereita, hannesryömiä, väinöhakkiloita ja miinasillanpäitä, jotka saivat sanoa mitä sylki suuhun toi, eikä näitä suunsoittajia saanut edes lopettaa saunan takana.
Suojeluskunnista olisi pitänyt tehdä itsenäinen sotilaallinen toimija, mutta tämänkin Ståhlberg oli estänyt ja tehnyt eversti Malmbergistä, Malasta, Suojeluskuntien ylipäällikön. Malmbergista, vasemmistolaisen äidin pojasta, ei ollut Suojeluskuntien itsenäistäjäksi, tosi paikan tullen äidin poika oli liian lojaali tasavallalle.
Sitten oli tietenkin heimosotaretkien eli seikkalupolitiikan vastustaminen (tämä oli yksi niistä syistä miksi vastahakoinen Ståhlberg oli presidentiksi lopulta suostunut) ja rauhanteko Neuvosto-Venäjän kanssa vuonna 1920 eli Tarton rauha, jota myös häpeärauhaksi on kutsuttu. Äärioikeiston ja konservatiivien mielestä rauhansopimuksessa oli annettu aivan liikaa periksi venäläisille, Suur-Suomi haaveet oli myyty viheliäisen kompromissin myötä. Tämä siitä huolimatta, että rauhanteossa oli ollut mukana myös konservatiivien oma mies J.K. Paasikivi ja näiden lapualaishenkien yksi takapiruista, kenraali Rudolf Walden.
Kaiken lisäksi Ståhlbergin katsottiin salassa tukevan kommunisteja. Väite oli lapsellinen salaliittoteoria ja alusta loppuun absurdi, mutta kuvaa loistavasti sitä, miten tärähtänyttä porukkaa suomalainen äärioikeisto ja kokoomuslaiset konservatiivit olivat 1920-luvulla. Toki on myönnettävä että kokoomuksessa oli järkevääkin porukkaa, valtioneuvos ja tuleva presidentti Paasikivi heistä tunnetuimpana. Paasikivestä puhuttaessa kannattaa toki muistaa, että hänenkin järkevyydellään oli rajansa. Järjettömillä hetkillään Paasikivestä tuli äänekäs ja hampaaton. Sananmukaisesti, hänen tekohampaansa putosivat usein suusta hänen ryhtyessään äänekkääksi. Näyn todistaneet toipuivat ajan kanssa.
Ja vielä. Ståhlberg toimi rohkeasti ja periaatteellisesti heidän edustamaansa oikeistoradikaalia lapuanliikettä vastaan. Se oli se kaiken huippu.
Miten pää lyödään Karjalan mäntyyn
On epäselvää, kuka antoi käskyn siitä, että presidentti Ståhlberg tuli kyyditä rajan yli Neuvostoliittoon 14.10. 1930 eli Tarton rauhan kymmenvuotispäivänä. Aika selvää on se, että aloite tuli eversti Eero Kuussaarelta, mutta jotkut ovat sitä mieltä, että kenraalimajuri Martti Wallenius ei olisi ymmärtänyt mikä oli everstin tarkoitus kun hän kysyi Walleniukselta ”Joko soitan Helsinkiin?”. Kuussaari tarkoitti tällä ”Joko annan käskyn Ståhlbergin kyydityksestä?”. Walleniukselle myötämielisen tulkinnan mukaan kenraali ei kuitenkaan olisi ymmärtänyt Kuussaaren tarkoitusta. Hänellä ei tietenkään ollut mitään sitä vastaa, että Kuussaari ottaa kaukopuhelun Helsinkiin. Näin saattoikin käydä, sillä Kuussaaren puheet olivat humalaisen kryptisiä.
On kuitenkin olemassa everstiluutnantti Verner Viklundin, myöhemmän Verner Viiklan, kertomus. Viklundin mukaan sikahumalainen Kuussaari olisi lauantai-iltana 11.10. hotellihuoneen puolella ryypättäessä sanonut melkein yhtä muikeassa kunnossa olleelle Walleniukselle että ”Eiköhän me muiluteta se Plootuvuori?”, mihin Wallenius olisi sanonut ”Antaa mennä”. Tämän jälkeen Kuussaari oli häipynyt seurueesta jonnekin toviksi. Palatessaan hän oli konspiratiivisesti tönäissyt jalallaan Walleniuksen jalkaa ja sanonut ”nyt lähti pyörät pyörimään”. Viklund oli maannut vuoteella ja hymyillyt hieman säälivän ivallisesti, jolloin Wallenius oli sanonut hänelle: ”Sinäkin siinä vain epäilevästi hymyilet”. Viklund on kertonut tämän version 1930-luvulla, myöhemmin hänestä ei ole ollut tarinaa vahvistamaan sillä eversti Viklund/Viikla ampui itsensä jatkosodan aikana komentopaikallaan Karmalammella joulukuussa 1941.
Viklundin version mukaan on loogista, että juuri tuon poistumisensa aikana Kuussaari kävi soittamassa fasistisen lapuanliikkeen kattojärjestön Suomen Lukon sihteerille, tuomari Mikko Jaskarille ja antoi määräyksen presidentti Ståhlbergin kaappauksesta ja kyydityksestä. Kuussaari antoi siis käskyn pyörien pyörimään laittamisesta. Jaskari taas oli se, joka ne todella pyörimään laittoi.
Olennaista on tietää, että Wallenius ja Kuussaari olivat yleisesikunnan korkea-arvoisia upseereita, Wallenius yleisesikunnan päällikkö ja myös samalla sotaväen vt. päällikkö. Kyse oli siis Suomen Armeijan upseereista, jotka antoivat käskyn fasistisen joukkoliikkeen (kansanliikkeestä on turha puhua, tavallista kansaa tuo porukka pelotti ja inhotti) yhdelle asiamiehelle. Wallenius oli näet suuressa viisaudessaan tehnyt Jaskarista armeijan ja lapuanliikkeen välisen yhdyshenkilön. Ihan jotta armeija tietäisi missä mennään ainakin mitä lapuanliikkeeseen tuli. Mutta nyt Kuussaari jakelikin sitten käskyjä tälle yhteyshenkilölle. Tätä on ehkä turha ihmetellä, sillä lapuanliikehän nimen omaan kaipasi vahvaa johtajaa, jonka käskyjä olisi sitten lysti totella siniristilippua liehuttaen. Ilmeisesti Jaskari tulkitsi, everstin arvomerkeillä varustetulta nuppi turvoksissa sönköttävältä äijältä on ihan fiksua ottaa vastaan käsky, joka päättyisi skandaaliin ja katastrofiin riippumatta siitä onnistuuko käskyn toteutus vai ei. Sen täytyi nimittäin olla kenelle tahansa järjellä pelaavalle selvää ja tulevaisuus osoitti, että Jaskarillakin oli sentään epäilyksensä.
Mutta Jaskarihan ne pyörät pyörimään pisti. Hän soitti vääpeli Jukka Jannélle, joka sai tehtäväkseen rakentaa neljästä puupäästä koostuvan iskuryhmän kuljettamaan presidentti Ståhlbergiä Kulosaaresta Joensuuhun. Joensuussa oli tarkoitus yhyttää toisesta autosta vielä muutama puupää lisää ja nämä uudet puupäät olisivat sitten työntäneet entisen tasavallan presidentin rajan yli venäläisten puupäiden joukkoon.
Tällä tavalla sotilaat ja juristit huolehtivat Suomen maabrändistä Anno Domini 1930.
Vääpeli, Etsivän keskuspoliisin entinen etsivä, entinen taksikuski, nykyinen autonasentaja ja kaikessa entisessä virkaheitto Jukka Janné yhytti toimeen mukaan Valtion lentokonetehtaan apumiehen Karl Einar Olinin. Tämä toimisi kartanlukijana. Kolmantena mukaan tuli saman lentokonetehtaan piirtäjä Erkki Varoma. Neljäs mies oli lentokonetehtaan harjoittelija Sven Fjalar Semenius. Kaipa näiden äijien touhuissa jotakin järkeäkin oli, sen verran harvoin lentokoneet putoilevat Suomessa. Se järki ei kuitenkaan tainnut ulottua Valtion lentokonetehtaan seinien ulkopuolelle.
Itse kaappaus kuvataan oikein pätevästi Esa Leskisen kirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä Ensimmäinen tasavalta enkä ryhdy kuvaamaan sitä tässä sen kummemmin. Käykää ihmeessä katsomassa jos itse toiminta kiinnostaa, näytelmä on muutenkin helkkarin hyvä. Sen sijaan Joensuussa tapahtui kaikennäköistä kun lokakuun 14. päivä lähestyi iltaa. Musta komedia pääsi valloilleen. Itse asiassa pikimusta farssi.
Sortavalassa pippalot olivat päättyneet, Seurahuoneen tarjoilijat riisuivat siveysvyönsä helpotuksesta huoahtaen ja siivooja lääkitsi oikean kätensä mustelmille päätyneitä rystysiä. Suomen kansan parhaat pojat, yleisesikunnan upseeristo, oli jo siirtynyt Joensuuhun. Krapulat oli podettu ja arki oli alkanut. Vaahterat pudottivat lehtiään ja sotilaatkin alkoivat miettiä mitä vaimolle ja kakaroille joululahjaksi.
Maanantaina, lokakuun 13. päivänä, myöhään illalla yleisesikuntaan Helsinkiin saapui salakielinen sähke, jonka otti vastaan yleisesikunnan päivystävä upseeri kapteeni Reino Hallamaa. Sähkeen vastaanottaja oli eversti Kuussaari. Hallamaa soitti sähkeestä Joensuuhun tavoitellen kuitenkin kenraali Walleniusta siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä oli helpommin kiinni saatavissa ja sähke oli kiireellinen. Sitä se totta vieköön olikin, sillä tuomari Jaskari yritti sen avulla peruuttaa Ståhlbergin kyydityksen. Järki oli tavoittanut nuoren juristin. Hieman liian myöhään, mutta kuitenkin. Nyt eteen kasautui kuitenkin ongelmia. Hallamaa ei ymmärtänyt salakielisestä sähkeestä mitään. Hän avasi sen sifferiavaimella eikä ymmärtänyt tekstiä edes avattuna. Sähke täytyi siis laittaa eteenpäin Walleniukselle, mutta salattuna. Walleniuksella ei kuitenkaan ollut Joensuussa salakielen avaamiseen tarvittavaa sifferiavainta mukanaan. Ongelma ratkaistiin kun huomattiin, että Hallamaa voi lähettää sähkeen rajavartioston sifferinä. Sen avain oli Joensuussa. Tämän tajuaminen vei kuitenkin aikaa ja aika oli nyt kallista.
Hallamaa olisi tietysti voinut lukea sähkeen puhelimessa, mutta hän epäröi. Teksti tuntui liian kryptiseltä ja siinä oli vaaran häivähdys. Se tuntui asialta, johon ei oikein huvittanut työntää näppejään sekaan: ”neljäntenätoista viidentoista jälkeen kohdalla johon joensuun kaupunki näkyy odottaa st ch kokeessa enempiä ohjeita ellei pikaista peruutusta”.
Tämä sähke avattiin Joensuussa lounasaikaan ja lounaspöydässä. Ståhlbergit olivat saaneet kuunnella lapuanliikkeen edustajien laatuhuumoria autossa tuolloin jo kolme pitkää tuntia. Wallenius ei saanut sähkeestä mitään tolkkua. Kuussaari suomensi sähkeen Walleniukselle: Se tarkoitti sitä, että Ståhlbergiä oltiin kuskaamassa Neuvostoliittoon. Walleniukselta meni lihapulla henkitorveen. Se tuli ulos kun Kuussaari kertoi, että käsky kyyditykseen oli tullut Walleniukselta itseltään.
”Mitä vittua”, karjaisi kenraali Wallenius sotilaallisesti. ”En minä ole antanut tuollaista käskyä”. Eräiden todistajien mukaan myös Wallenius olisi nyt jysäyttänyt Kuussaarta nyrkillä naamaan eli Kuussaaren hakkaamisesta oli nyt tulossa suoranainen karjalainen perinne. Vähän siihen tyyliin, että kun menet Pariisiin niin Eiffel-torni on nähtävä ja kun menet Karjalaan niin eversti Kuusaarta on vedettävä turpaan.
Meillä on tietenkin nämä kaksi tarinaa, narratiivia, niin kuin nykyään hienosti sanotaan. Oliko asia siis niin, että Wallenius ei ymmärtänyt Kuussaaren höpinöistä sitä, että Ståhlberg todellakin on määrätty kyydittäväksi rajan taakse? Molemmat ukot olivat olleet umpijurrissa ja sen Wallenius myönsi, että Ståhlbergin kyydityksestä oli laskettu leikkiä. Mutta Walleniuksen mukaan juuri siitä oli ollut kyse; leikinlaskusta. Huono huumorihan on yksi suomalainen armeijaperinne, taitaa olla ihan kansainvälinenkin. Ja harrastavat sitä teattereiden vahtimestaritkin.
On kuitenkin olemassa myös eversti Verner Viklundin tarina ja Viklundin mukaan Wallenius tiesi hyvin mistä on kyse. Wallenius hieman jopa otatteli epäuskoiselle Viklundille. Ja tähän tarinaan oikeus tulisi uskomaan.
Tosiasia on, että molemmat upseerit, Wallenius ja Kuussaari, olivat Sortavalassa käyttäytyneet asemalleen sopimattomalla tavalla. Kaksi korkeaa yleisesikuntaupseeria esiintyi julkisesti kovassa humalatilassa valtiossa, jossa oli voimassa kieltolaki. Tätä asiaa ei muuta miksikään se, että kieltolaki on typerimpiä lakeja mitä Suomessa on koskaan säädetty, ellei typerin. Sen rikkominen julkisuudelta piilossa oli täysin ymmärrettävää, joissakin tilanteissa jopa suotavaa. Mutta sotilaiden tehtävä on kai olla jonkinlaisina esimerkkeinä?
Ja sitten tietysti se, että everstin arvoinen upseeri antaa perseet olalla täysin laittomia käskyjä eikä läsnä oleva kenraali edes huomaa sitä, vaikka eversti hevostelee asialla täysin palkein. Eivätkö Walleniuksen hälytyskellot todellakaan soineet missään vaiheessa? Vaikea uskoa. Vaikka hän olisikin ymmärtänyt Kuussaaren touhut vain hevosenleikiksi, oli hän kuitenkin omalla toiminnallaan aikaansaanut ilmapiiriin, jossa Kuussaaren antamat käskyt ymmärrettiin täysin kurantiksi tavaraksi.
No, Kuussaari soitti Helsinkiin ja yritti saada Jaskarin kiinni. Vasta kello kuuden jälkeen illalla Jaskari saatiin soittamaan takaisin Joensuuhun. Hän kertoi, että oli yrittänyt illalla saada aikaan käskyn peruuttamisen, mutta hänellä itsellään ei ollut ollut munaa antaa peruutuskäskyä omissa nimissään (Jaskari ei ehkä sanonut ihan näin, sillä hän oli kokoomuslaisen kansanedustajan poika ja kuului hieman parempaan väkeen ja näillähän ei ole munaa ollenkaan, ainakaan puheenparressa).
Nyt Wallenius ja Kuussaari (jonka naama alkoi olla jo aika kirjava kaikesta turpaan ottamisesta) tekivät hätäratkaisuja ja käskivät Joensuun rajakomendantin eversti Erkki Raappanan sulkea rajan. Sen jälkeen istuttiinkin sitten vain alas ja odoteltiin. Wallenius otti Kuussaarelta pirtuvarpusen pois ja sanoi nyrkkiään kivistävän liikaa, mutta tarpeen niin vaatiessa hän voi kyllä potkaista. Sen tavan hän oli oppinut Lapissa Moskulta.
Oltiin jo lokakuun 15. päivän puolella kun Joensuun suojeluskunnan piiripäällikkö Sainio soitti Raappanalle ja sanoi Ståhlbergien olevan hänen kotonaan Pielisenlinnassa ehjinä ja terveinä, jos myös väsyneinä ja järkyttyneinäkin. Sainio sanoi kohtelevansa heitä kuin kunniavieraita. Vasta tässä vaiheessa upseereille selvisi, että myös rouva oli ollut kyydityksessä mukana.
Skandaali oli valmis, mutta katastrofilta vältyttiin.
Ståhlbergit nousivat seuraavana aamuna Helsinkiin vievään junaan. Fiksuina kavereina Olin ja Varoma yrittivät nousta samaan junaan, mikä sai aikaan tunnistuksen ja pidätyksen. Semenius oli noussut autosta pois jo alkumatkasta ja Janné oli jättänyt Ståhlbergit autoon kahdestaan ja rohkeana miehenä lähtenyt karkuteille. Molemmat kuitenkin löydettiin vielä samana päivänä, Janné Joensuusta ja Semenius Helsingistä.
Ståhlbergien junamatka oli yhtä riemukulkua, heitä tervehdittiin ja kukitettiin joka asemalla missä juna pysähtyi. Lapuanliikkeen oikeistoradikaaleille tuli kerralla selväksi, että valtaosa kansasta seisoi demokratian puolella. Helsingin asemalla heidät kukitti ensimmäisenä lapuanliikkeen oma mies Akateemisen-Karjala-Seuran johtaja Vilho Helanen.
Raastuvanoikeus langetti Walleniukselle ja Kuussaarelle kolmen vuoden vankeusrangaistuksen ja potkut armeijasta, molempia toki tarvittiin vielä sodan tullen. Hovioikeus kuitenkin vapautti Walleniuksen vankilasta tämän istuttua yhdeksän kuukautta. Kuussaaren versio meni siis läpi raastuvanoikeudessa, mutta hovioikeus kallisti korvaansa myös Walleniukselle.
Umpijurrissa valtiollisia ratkaisuja tehnyt Kuussaari yritti miehekkästi työntää kaiken vastuun toilailuistaan Walleniuksen niskoille osin onnistuen. Oikeudelle tuotti vaikeuksia saada syytetyistä irti johdonmukaisia todistajanlausuntoja; äijien kännin vuoksi heidän muistikuvansa olivat sekavia. Oikeudenkäynnin ja myös Ståhlbergien onni oli, että itse kaappajat pysyttelivät kyydityspäivänä selvin päin. Pahimmat lapualaisten rikokset olivat usein kännipäissä tehtyjä.
Mikko Jaskari sai vankeutta vuoden ja kuusi kuukautta. Vapauduttuaan hän toimi asianajajana Seinäjoella vuoteen 1942. Vuonna 1942 hän pääsi tuomiosta huolimatta virkamieskuntaan ja eläköityi sosiaaliministeriön toimistopäällikkönä.
Jukka Janné sai vuoden kuritushuonetuomion, Olin ja Semenius selvisivät ehdollisella. Erkki Varoma sairastui tutkintovankeudessa keuhkokuumeeseen. Hän otti ja kuoli.
Voidaan siis sanoa, että Ståhlbergin kaappajat selvisivät yllättävän pienillä tuomioilla. Suomen oikeuslaitos ei jakanut 1930-luvulla puolueettomia tuomioita, oikeudenkäynneissä harjoitettiin hyvinkin valikoivaa juristeriaa. Useat korkeat tuomarit yhtyivät lapuanliikkeen tavoitteisiin. Vallan kolmijako-oppi toimi huonosti, koska iso osa konservatiivisista vallankäyttäjistä suhtautui demokratiaan vähätellen. Oikeiston vinkkelistä Suomi oli lähellä Saksan tilannetta; Saksassahan Adolf Hitler pääsi valtaan konservatiivien suosiollisella avustuksella, nämä kun uskoivat pystyvänsä käyttämään Hitleriä omana nukkehallitsijanaan. Heidän erehdyksensä syöksi Saksan tuhoon ja on syytä uskoa että Suomelle olisi käynyt samoin jos äärioikesto ja konservatiivit olisivat pystyneet kumoamaan ne maltilliset voimat, joiden esikuvana oli presidentti Ståhlberg.
Erkki Varoma oli kuollessaan 21-vuotias. Lapuanliike luki hänet myöhemmin yhdeksi Ståhlbergin uhreista. Hänen kuolemansa oli siis jollakin tavoin Ståhlbergin syytä.
Samalla logiikalla lapuanliike nimitti Ståhlbergin uhriksi kirjailijana, seikkailijana ja maailmanmatkaajana tunnetuksi tulleen Sulo-Weikko Pekkolan. Tämä kun oli toisessa äärioikeistolaisessa pirturemmissä (ei siis Sortavalassa) vetänyt arvan, jonka palkintona hänen olisi tullut murhata Ståhlberg jos tämä voittaa vuoden 1931 presidentinvaalit. Arvan nostoa seuraavana päivänä, helmikuun 10. 1931 Pekkola ampui itsensä. Ilmeisesti hän oli aika varma Ståhlbergin voitosta eikä halunnut tämän verta käsiinsä. Sääli sinänsä, sillä Svinhufvud voitti, minimimarginaalilla mutta kuitenkin. Mutta tätähän Pekkola ei voinut tietää.
Kyseessä on legenda, mutta itse asiassa uskottava. Sillä miksi muutoin lapuanliike olisi tehnyt itse päivänsä päättäneestä viihdekirjailijasta yhden Ståhlbergin uhrin? Sen porukan logiikalla Ståhlberg siis aiheutti keuhkokuumeita ja itsemurhia.
Oli se piru mieheksi. Varsinkin virkamieheksi.
Taustalla herra Andersson
Kapinaan ryhtynyt ja vallankaappusta tavoitellut lapuanliike jysäytti päänsä Mäntsälän mäntyyn vajaata puoltatoista vuotta Sortavalan ja Joensuun kuumien ja kosteiden iltojen jälkeen. Jysäys johti lapuanliikkeen lakkauttamiseen ja Isänmaallisen kansaliikkeen eli IKL:n syntyyn. Demaripamppu Väinö Tannerin mukaan jo liikkeen nimessä oli kaksi valhetta; liike ei ollut kansanliike sen enempää kuin isänmaallinenkaan.
Mihin lapuanliike ja sitä seurannut puolue sitten lopultakin pyrkivät? Usein kuulee puhuttavan heidän taistelleen kommunismia vastaan. Varmasti niinkin. Mutta ennen kaikkea he vastustivat parlamentaarista demokratiaa ja nimen omaan parlamentaarisen demokratian he myös pyrkivät tuhoamaan. He korostivat vuoden 1918 valkoisen puolen perinnön vaalimista ja se, mitä 1920-luvulla Ståhlbergin johdolla oli tapahtunut, oli tuhonnut vapaussodan perinnön. Tämä on jo käsitteenä hämärä, sillä heidän mukaana vapaussotahan käytiin venäläisten joukkojen poistamiseksi Suomesta ja näin oli tapahtunut. Todellisuudessa he halusivat että sisällissodassa hävinnyt punainen osapuoli ja kaikki, joita he pitivät jollakin tavalla heihin liittyvinä, myös vuoden 1918 punakapinasta erossa pysynyt vasemmisto ja heihin yhteistyöhaluisesti suhtautunut maltillinen keskustaoikeisto, eivät pääsisi käyttämään valtaa Suomessa. Ja pitäisivät turpansa kiinni. Toisin sanoen: He halusivat käyttää pidäkkeetöntä isäntävaltaa Suomessa. Tämä olisi 1930-luvulla johtanut fasismiin ja sitä kautta II maailmasodassa Suomen tuhoon.
Tähän liittyen on fiksua vilkaista lapuanliikkeen rahoittajia ja sieltähän löytyykin Haarlaa, Waldenia, Serlachiusta, Rosenlewiä, von Julinia, Forströmiä ja Ahlmania. Nämä teollisuusjohtajat eivät halunneet työntekijöille minkäänmoista päätäntävaltaa omistamissaan yhtiöissä. He eivät halunneet neuvotella, he halusivat sanella kaikesta. Ennen lapuanliikettä he olivat rahoittaneet lakonmurtajajärjestö Vientirauha Oy:tä, joka lakon tullen toimitti työpaikoille Pohjanmaan isomahaisia isäntämiehiä ja näiden poikia lakonrikkureiksi. Tämän Vientirauha Oy:n toimitusjohtajana hääräsi mies nimeltä Martti Pihkala ja yksi hänen aktiivisimmista rikkurijohtajistaan oli lapualainen ison talon varakas isäntä Vihtori Kosola. Ja kun lapuanliike aloitti terroritoimintansa vuonna 1929, liikkeen nokkamieheksi nousi, yllätys yllätys, Vientirauha Oy:n asiamies Vihtori Kosola ja yksi hänen lähimmistä neuvonantajistaan oli Martti Pihkala.
Kosolasta ei kuitenkaan olisi ollut Suomen johtajaksi, vaikka hän sitä asemaa itselleen välillä haaveilikin; hänen tiedetään kysyneen Pihkalalta että ”kuule mikä se semmoonen tiktaattori on, tarkoottaako se sitä, että minun ei tarvitsisi noudattaa lakeja”. Pihkalan vastaus ei ole tiedossa mutta Kosolan asenne ja mielihalut tulivat selväksi.
Kosola ei kuitenkaan ollut diktaattoriksi kelpaava mies, ei edes kuulemma kotioloissaan. Lapuanhenkisten sydämet sykkivät enemmän presidentiksi vuonna 1932 valitulle Pehr Evind Svinhufvudille, joka olikin presidenttiyttään edeltäneellä pääministerikaudellaan juossut lapualaisten asioilla enemmän kuin pääministerin oikeastaan sopisi. Mutta se nimi, josta sotilaat, lapuanliikkeessä yllättävän aktiivisessa roolissa oleva papisto ja teollisuusjohtajat puhuivat eniten, oli muuan herra Andersson.
Saksassa äärioikeisto pyrki ratkaisuja tehdessään toimimaan aina johtajaa kohti. Se tarkoittaa, että Hitler ei suinkaan sanellut päätöksiä tulevista väkivallanteoista tai terrori-iskuista, vaan alemmat johtajat organisoivat niitä ajatellen, että tuleva toiminta olisi johtajan kannalta otollinen teko eli pomo tykkäisi. Näin jatkui myös siinä vaiheessa kun natsit olivat päässeet valtaan.
Suomessa valtaa hamuileva äärioikeisto ja konservatiivit toimivat hieman samoin ja heidän johtotähtensä oli tämä herra Andersson. Tai oikeammin tämä ”Herra Andersson” oli koodinimi eräälle tunnetulle korkea-arvoiselle henkilölle, jonka nimeä ei kuitenkaan sopinut mainita niissä yhteyksissä, missä valtaa tavoiteltiin vähemmän sisäsiisteillä, etten sanoisi maanpetoksellisilla tavoilla. On hyvin mahdollista, että eversti Kuussaarikin Sortavalassa rietastellessaan oli päätynyt pirtun seikoittamassa päässään johtopäätökseen, että Ståhlbergin kyyditys Neuvostoliittoon olisi ollut Anderssonin silmissä otollinen teko, Anderssonin ja Ståhlbergin välit kun olivat tunnetusti hieman huonolla tolalla.
Tämä Andersson oli syntynyt Askaisten Louhisaaressa kesäkuun 4. päivänä vuonna 1867 ylellisiin oloihin. Hänen isänsä porsasteli kuitenkin perheen konkurssiin ja värikkäiden vaiheiden jälkeen Andersson oli päätynyt kondottieeriksi Venäjälle tsaarin armeijaan, missä hän toimi hovin läheisyydessä Chevalier-kaartin upseerina ja yleni Aasiaan tekemällään tiedustelumatkalla, Venäjän-Japanin-sodassa ja I maailmansodassa näyttämänsä osaamisen perusteella aina kenraalikuntaan asti. Venäjän vallankumouksen jälkeen hän pakeni takaisin Suomeen ja täällä hän johti vuoden 1918 sisällissodan voittanutta valkoista armeijaa.
Ehkä onkin jo aika siirtyä käyttämään ukosta hänen oikeaa nimeään?
Julma ja aika huonosti tunnettu tai ainakin hyväksytty totuus on, että Mannerheimin osuus Suomen historiassa oli pitkään lähinnä haitallinen suomalaisen demokratian kehitykselle. Toki itsenäisyytemme kannalta oli välttämätöntä, että valkoiset voittivat sisällissodan (olisi hienoa jos he olisivat olleet hivenen sivistyneempiä voittajia), mutta hänen tämänjälkeiset toimensa olivat lähinnä tuolin vetämistä tasavallan ja demokratian takamusten alta alkaen hänen puheestaan senaatille toukokuun 16. päivä vuonna 1918. Tuona päivänähän pidettiin Helsingissä sisällissodan voittaneen valkoisen armeijan paraati. Paraatin jälkeen Mannerheim piti isottelevan puheen senaatille.
Tässä puheessa Mannerheim vaati valtaa vahvoille käsille, joihin pikkumainen puoluepolitikointi ei yllä. Vallalla on käsitys, että monarkiaa kannattava Mannerheim olisi tuolloin vaatinut senaatilta demokratiasta viis veisaavaa voimakasta kuningasvaltaa. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että Mannerheim tarkoitti tuossa puheessa itseään. Lähes kaikki Mannerheimin teot 1920-luvulla puhuvat nimittäin yhden luonteenpiirteen puolesta: vallanhimon.
Valtionhoitajana toimiessaan vuonna 1919 Mannerheim vetkutti viimeiseen asti tasavaltaisen hallitusmuodon hyväksymistä. Tätä ennen hän yritti saada sekä Ruotsalaisesta kansanpuolueesta, että Kansallisesta kokoomuksesta kannattajia itselleen vallankaappausta varten. Vallankaappauksen jälkeen Suomi olisi hyökännyt Pietariin Leninin porukkaa kaatamaan. Tämä oli Mannerheimin kuningasajatus, joka toteutuessaan olisi kuitenkin saman tien vaarantanut Suomen itsenäisyyden. Suomen onneksi hän ei saanut konservatiiveista tarpeeksi tukea tälle yritykselleen eikä hän pragmaatikkona ryhtynyt uhkayritykseen. Mannerheim vahvisti hallitusmuodon heinäkuun 17. päivänä 1919. Tätä seurasi Ståhlbergin presidenttikausi. Se koitui Suomen onneksi.
Pitkin 1920-lukua Mannerheim teki yrityksiä valtansa kasvattamiseksi. Hän yritti saada Suojeluskunnat haltuunsa mikä olisi tehnyt niistä Mannerheimin yksityisarmeijan. Ståhlberg esti tämän. Lapuanliikkeen aikana hän luimuili kulisseissa sopivaa tilaisuutta odottaen (juuri tuolloin vallankaappausta hamuilevat höpisivät kaikennäköistä typerää potaskaa ”Herra Anderssonista”) ja odotti Mäntsälän kapinan onnistumista lähettäen liittolaisensa kenraali Hannes Ignatiuksen puskemaan ryhtiä kännäileviin lapualaiskihoihin. Siitä ei tullut mitään. Viina oli inspiraation lähde ja lohdun syli näille isänmaan toivoille.
Lopulta presidentti Svinhufvud teki jämerästi lopun Mäntsälän kapinasta samalla armahtaen kapinoitsijat johtajia lukuunottamatta (olisipa äijä toiminut samalla tavalla ollessaan myös vallassa vuonna 1918 kun punaisia tuomittiin niin Suomi olisi välttynyt paljolta pahalta). Tähän on kuitenkin tehtävä pieni välihuomio. Piruuttaan jos ei muuten:
Olisiko Svinhufvud toiminut tuolla tavalla, jos Mäntsälän kapinaan ryhtyneet olisivat Mannerheimin sijasta valinneet hänet Suomen tulevaksi johtajaksi? Mannerheimin ja Svinhufvudin välit olivat kaikkea muuta kuin ongelmattomat, Mannerheim ei pitänyt Svinhufvudista, jolla oli tapana luvata enemmän kuin antaa. Olisiko armeija pysynyt uskollisena tasavallalle jos Svinhufvud olisi myöntynyt kapinallisten vaatimuksiin ja saanut itse ryhtyä diktaattoriksi? Se on mielenkiintoinen kysymys, sillä korkea-arvoisista upseereista ainoastaan Aarne Sihvo ja Harald Öhqvist olivat selvästi demokraatteja. Muut olivat enemmän tai vähemmän autoritaarisuuden kannattajia tai ainakin ambivalentteja. Svinhufvudin oma toiminta presidenttinä osoittaa, että hän ei kunnioittanut parlamentaarisen demokratian periaatteita.
Mannerheim ryhtyi lojaaliksi tasavallalle (ei siis tasavaltalaiseksi) vuonna 1933, jolloin hän piti sovinnollisen puheen sanoen, että meidän ei tule enää miettiä sitä millä puolella kukin oli viisitoista vuotta aiemmin, viitaten tällä tietenkin onnettomaan vuoteen 1918. Pragmaattinen vanha sotilas oli nähnyt sodan uhkan kasvavan ja, toisin kuin Svinhufvudin tapainen tolvana (anteeksi nyt vaan, kaikki konservatiivit), hän tajusi että menestyksekäs puolustustaistelu vaatii yksimielisen kansan. Tämä asenne yhdistyneenä siihen, että maltillinen vasemmisto pääsi mukaan vallankäyttöön ja yhteiskunnan luokkarajat ja tulonjako alkoivat muuttua tavallista kansaa suosivammaksi eli heilläkin alkoi olla jotakin mitä puolustaa, jotakin muuta kuin jokin abstrakti isänmaa jolle pitäisi uhrata oma henkensä. Tämä konsensuksen alustava rakentuminen takasi Suomen selviytymistaistelun II maailmansodan aikana. Sodan, jota Suomi ei halunnut, mutta johon se pakotettiin. Asia kun on toisin kuin 1920-1930-lukujen äärioikeistolaiset höyrypäät uskoivat. Ei Suomi ole mikään soturikansa, me olemme rakentava rauhan kansa. Geopoliittisista syistä olemme pakotettuja pitämään yllä armeijaa, mutta me olemme pragmaattisella tavalla pasifistisia. Pasifismiin aseistariisunnan muodossa meillä ei ole varaa, vaikka naiivit haihattelijat näin voivat kuvitellakin. Ukrainan tapahtumat lienevät toimineet hyvänä varoituksena heillekin. Elleivät nyt aivan toivottomia tapauksia ole.
Ja pääsihän Mannerheimkin lopulta valtaan. Ylipäällikkönä vuosina 1939-1946 hän pystyi käyttämään suurta valtaa presidenttien Kyösti Kallio ja Risto Ryti ohitse ja lopulta vuonna 1944 hän nousi valtionpäämieheksi. Vanhasta monarkistista tuli tasavallan presidentti.
Ironia on siinä, että tuolloin Suomessa käytti suurinta valtaa Liittouttuneiden valvontakomissio, jota Neuvostoliitto dominoi. He puolestaan toimivat enimmäkseen pääministeri J.K. Paasikiven kautta. Mannerheim jäi syrjään ollessaan presidentti.
Mannerheimiä presidenttinä seuranneesta Paasikivestä vielä sen verran, että nähdäkseni hän oli toinen Suomen presidenteistä, joka oli omana aikanaan korvaamaton tehtävässään. Paasikivi osasi ja pystyi laittamaan rajat Neuvostoliiton vaikutukselle Suomessa. Hän tiesi missä raja kulki ja uskalsi jopa nimittää Karl-August Fagerholmin johtaman sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen laittamaan kommunistit Suomessa kuriin, mikä ei taatusti ollut Stalinin mieleen. Hajanaisesta ja hieman pelokkaasta oikeistosta siihen ei siinä vaiheessa ollut. Heidän tarmonsa oli kulunut 1930-luvun uhoamisessa loppuun.
Toinen korvaamaton oli Ståhlberg. Hän käynnisti sisällissodan repimässä maassa kansallisen eheytyksen ja loi pohjan sille demokratialle, missä tällä hetkellä elämme. Ja Suomi on ollut menestystarina.
Toki mukana on ollut paljon hyvää tuuriakin.
***
Tämän kirjoituksen idea tuli Esa Leskisen näytelmästä Ensimmäinen tasavalta, jonka ensi-ilta oli 5.10.2022. Suomen Kansallisteatterin 150-vuotisjuhlanäytelmänä.
Teksti on kooste kaikesta siitä kirjallisuudesta, jolla olen päätäni sekoittanut menneiden viiden vuosikymmenen aikana. Erikseen tulee mainita sotahistorioitsija dosentti Martti Turtola, jonka näkemyksen Mannerheimista pääosin jaan. Toki esille tulee myös omia mielipiteitäni, jotka varmaankin eroavat Turtolan omista.
Kertomus Kuussaaren ja Walleniuksen seikkailuista Karajalassa syksyllä 1930 perustuvat kahden kirjoittajan, akateemikko Veijo Meren ja toimittaja Petri Laukan kirjoituksiin. Se on eräänlainen synteesi niistä. Dramatisoin sitä hieman itse ja laitoin muutaman tuhman sanan joukkoon. Jotta pääsisitte Sortavalan Seurahuoneen lokakuiseen tunnelmaan.
Muu teksti perustuu omiin päätelmiini. Virheet ovat mahdollisia. Johtopäätökset minun. Edellistä pyydän anteeksi, jälkimmäistä en.
No, ehkä vähän.
