Avauksia / Matti Patana – 20.4.2022

Silmäniskuja: Katajainen kansa syö petäjäistä leipää

""

Vuoden 1872 viimeisenä päivänä kuoli kansalliskirjailija Aleksis Kivi nationalistisen ihanteellisuuden uhrina veljensä Albertin mökissä Tuusulassa. Veli oli kuunnellut koko Uudenvuodenaattoillan kirjailijan ääntelyä ja hänen tiedetään sanoneen äänien hiipuessa, että ”Nyt se kyllä kuolee”, mihin kirjailija olisi äsähtänyt ”Minä elän”. Nämä kaksi sanaa olivat kuitenkin viimeinen elonmerkki ja ne ovat muodostuneet yhdeksi tämän maailman onnellisimman kansan myyteistä. Kukaan ei voi satavarmasti sanoa näitä sanoja koskaan lausutun. Myytti on kuitenkin jäänyt elämään.

Kaksi vuotta neron kuoleman jälkeen vähemmän nero lyriikan vääntäjä August Ahlqvist kirjoitti Aleksis Kivestä runokokoelmassaan Säkeitä seuraavasti:

Runoilijaks ma ristittiin
Sanottiin Shakespeariksi,
Verraksi Wäinön väitettiin:
Muut en mä ollut kuitenkaan
Kuin taitamaton tahruri
Ja hullu viinan juoja vaan.

Vahtimestarilla ei ole kykyä heittää edes Ahlqvistin kaltaista keskinkertaista herjalyriikkaa vastineeksi mokomalle. On tyydyttävä vain toteamaan proosamuodossa ja sinutellen: Haista paska, August.

Nöyrä ja siveellinen vähään tyytyvä köyhälistö

Samana vuonna, jonka viimeisenä päivänä suomalaisista kirjailijoista toistaiseksi ainoa neroksi asti kelpaava (sori vaan, kaikki muut kirjailijat) hiipui hiljakseen iäisyyteen (mutta ei unohdukseen), vietti syntymäjuhlaansa toinen kansallinen instituutio Suomalainen teatteri, joka kolmekymmentä vuotta myöhemmin sai uudisrakennuksen myötä itselleen myös uuden nimen: Suomen Kansallisteatteri.

Parkaisematta syntynyt, mutta parkumisen kera siitetty taidelaitos oli syntymästään paljolti velkaa kuolemaa tekevälle ja mielensä tasapainon vaikka kuinka monesta syystä (aivokuppaakin on epäilty) menettäneelle kirjailijalle. Kuten tiedämme, ensimmäinen suomalainen ammattilaisten suomen kielellä esittämä näytelmä, Lea, oli tämän taitamattoman tahrurin käsialaa. Kivi oli kuitenkin aikaansa edellä. Ahlqvistin sukupolven musteentuhlaajat halusivat, että suomeksi kirjoitettaisiin samanlaisia kansanihmisen nöyryyttä ja siveellisyyttä kuvaavia ihanteellisia fiktioita, kuin mitä Runeberg oli saanut ruotsin kielellä aikaan. Siihen maailmaan eivät Seitsemän veljeksen takkutukkaiset kapinoitsijat tai Nummisuutarien Puolimatkan krouvi sopineet.

Tarvittiin uusilla näkemyksillä varustautunut seuraava sukupolvi, ennen kuin Kivi nostettiin arvoonsa. Vanhasuomalaisuuden tilalle piti saada nuorsuomalaista periksiantamattomuutta. 1900-luvun alkupuolella Ahlqvistia Kiven sättijänä peesannut vanhasuomalainen poliitikko ja ensimmäisen suomenkielisen tietosanakirjan vääntänyt Agathon Meurmankin (joka oli onnekseen yksityisiksi jääneissä kirjeissään käyttänyt Kivestä ja Seitsemästä veljeksestä naturalistis-proosallista epiteettiä ”vittuperse”) tuulen kääntymisen huomattuaan opportunistisesti ylisti Aleksis-vainaata ”onnettomaksi neroksemme”; tiedä sitten hokiko yksikseen ”vittupersettä” Kangasalan kartanossa, oman ulkohuussinsa yksinäisyydessä?

Meillä Suomessa ovat ns. paremmat piirit usein eläneet jonkinlaisessa oudossa kansallisen yksimielisyyden tarpeessa. Tätä ei pidä sekoittaa kansalliseen yhtenäisyyteen, joka on tietenkin pienen kansakunnan elinehto, semminkin jos se sijaitsee geopoliittisesti niin haasteellisessa paikassa, kuin suomalaisilla on onni sijaita. Mutta turhan usein maamme historiassa meitä on vaadittu ajattelemaan oikealla tavalla, ja yleensä oikea tapa on ollut se, joka ylhäältä annetaan, on perusteluna sitten raamattu tai taloudellinen oikeaoppisuus. Nämä molemmat kun tuntuvat olevan yhtä lailla samalla tavalla pyhiä ja ylhäältä annettuja…

Itse asiassa kovin montaa kaameampaa asiaa ei varmaankaan voi olla olemassa, kuin yksimielisyyteen pyrkivä, samat arvot omaava kansakunta? Ei tarvitse ajatella kuin sitä, miten tällainen kansakunta suhtautuisi siihen vähemmistöön, joka ei kuitenkaan pysty jakamaan suuren enemmistön yksimielisyyttä, puhumattakaan niistä, jotka jollakin tavoin poikkeavat ulkoisesti valtavirrasta. Varoittavia esimerkkejä tällaisesta yksimielisyydestä löytyy.

Onneksi aina ja väistämättä tulevat uudet sukupolvet, jotka ovat valmiit kyseenalaistamaan seuraavan sukupolven arvot. Hyvässä ja pahassa. Meissä vanhemmissa sukupolvissa asuu usein suunnaton viisaus, joka ei käsittämättömän typeryytemme vuoksi kuitenkaan aina pääse kunnolla esille. Tarvitsemme siis nuorempia ihmisiä muistuttamaan siitä, että meilläkin on saattanut joskus olla ihanteita. Osalla ne ovat kestäneet, osa on kadottanut ne. Viimeistään siinä vaiheessa, jos palkkakuitti osoittaa lompakon muuttuvan huomattavasti paksummaksi, jos jotkut turhat nuoruuden haihattelut unohtuvat tarkoituksenmukaisuuden nimissä…

Varsinainen sukupolvien välinen sota alkoi Suomessa vasta 1960-luvulla, jolloin nuoret kyseenalaistivat menneiden sukupolvien asenteet. He halusivat irti auktoriteeteista ja autoritaarisuudesta. Ja juuri siksi se, minkä arvomaailman heistä radikaaleimmat omaksuivat, onkin niin helkkarinmoinen paradoksi.

Everstit, rehtorit ja ruustinnat

Toimittaja Päivi Istala muistaakseni ironisoi, että ”1960-luvulle tultaessa Suomi oli everstien, rehtorien ja ruustinnojen maa”. Kommunismia oli pidetty koko itsenäisyyden ajan alkupuolen kaiken pahan alkuna ja 1930-luvun alusta jatkosodan loppumiseen saakka se oli kielletty liike, puolueen jäsenyys oli rikos. Sodan jälkeenkin everstit, rehtorit ja ruustinnat suhtautuivat maan alta pinnalle päässeeseen kommunistiin kuin bussin penkillä kouristelevaan sekakäyttäjään. Sodan jälkeen syntyneet suurten ikäluokkien edustajat pääsivät kuuntelemaan jo roskapöntönkokoisina taaperoina vanhempiensa saarnoja yhteiskuntarauhaa ja luterilaista moraalia uhkaavista kommunisteista. Semminkin, jos vanhemmat olivat everstejä, rehtoreita tai ruustinnoja.

Nämä samat kommunisteja vastustavat tahot vastustivat tietenkin kaikkea muutakin moraalitonta, sillä kaikki moraaliton saattoi olla kommunismia (termi on aina sopinut koskemaan kaikkea sitä, mitä kohtaan tunnetaan vastenmielisyyttä).

Vuonna 1957 Suomessa ilmestyi norjalaisen Agnar Myklen romaani Laulu punaisesta rubiinista. Se kertoi norjalaisesta opiskelijaelämästä tavalla, joka suomalaisten everstien, rehtoreiden ja ruustinnojen mielestä ei missään tapauksessa kuulunut suomalaiseen opiskelijaelämään (tässä maassa punaiset rubiinit pääsivät kunnolla vilahtelemaan vasta myöhemmin, Urpo Lahtisen lehtien sivuilta…) ja he muodostivat lähetystön, joka kolkutti oikeusministeri J.O. Söderhjelmin ovelle. Lähetystön painostamana Söderhjelm joutui kutsumaan koolle ”Epäsiveellisen kirjallisuuden vastustamisen valvontalautakunnan” (lautakunnan nimi ylittää heittämällä normaalisatiirin rajat) viisi jäsentä. Lautakunnan neljä juristia olisivat halunneet takavarikoida painoksen, mutta journalistijäsen, päätoimittaja Gunnar Henriksson, vastusti proosateoksen takavarikointia sananvapauteen viitaten ja Söderhjelm asettui hänen kannalleen vedoten lautakunnan mielipiteiden jakautumiseen.

Mutta juristien kiihko oli kuitenkin lähestymässä kliimaksia ja he linkosivat opuksen orgastista nautintoa tuntien oikeuskansleri Olavi Hongan pöydälle ja kehottivat vanhaa lapualaisten ymmärtäjää lukemaan ajatuksella. Honka luki silmät kiiluen, hämmästyi säikähtäen (Seksiä? Hyi saatana!) ja marssi hysteerisenä (ja yläruumis etukenossa) Söderhjelmin tykö uhaten ministeriä valtakunnanoikeudella, jos hän ei takavarikoi kaikkia nidoksia ja mielellään eilen. Suomalaisopiskelijat olisivat saattaneet oppia kirjasta asentoja, joissa on hankala opiskella. Söderhjelm käski Honkaa painumaan kotiinsa vaimokullan tykö kokeilemaan niitä asentoja.

Mutta ennen koiralta kusi loppuu kuin juristilta konstit. Honka otti romaanin takavarikoinnin kiireellisenä esille hallituksen istunnossa, jossa Söderhjelm ei ollut läsnä ja hänen tontillaan huseerannut sisäministeri Teuvo Aura päätti, että kirjan painos takavarikoidaan ja poltetaan. Niinpä kaikki niteet paloivat iloisesti energiaa tuottaen erään suuryrityksen höyryvoimalaitoksen uunissa, minkä jälkeen everstit, rehtorit ja ruustinnat nukkuivat hyvin seuraavat seitsemän vuotta, kunnes muuan laskuhumalaansa potenut muurari Hiltunen avasi fiktiivisen turpansa vuonna 1964 ja kysyi, että jokos ollaan Pispalassa?

Jos Söderhjelm olikin toiminut oikeusministerinä ryhdikkäästi vuonna 1957, hänellä oli ikävä kyllä huonompi hetki vuonna 1965, kun hän samassa asemassa ollessaan päätti nostaa jumalanpilkkasyytteen Hannu Salamaa vastaan. Ilmeisesti Söderhjelm ei myöskään ollut mikään suuri kirjallisuudentuntija, sillä hän olisi päästänyt keskinkertaisen pornahtavan norjalaisromaanin koko kansan luettavaksi, mutta Hannu Salaman suomalaisen proosan kärkeen kuuluva Juhannustanssit oli hänelle liikaa.

Arkkipiispan ilmiantamaa Hannu Salamaa eivät vaatineet tilille pelkästään everstit, rehtorit ja ruustinnat, vaan asialla oli myös Kansallisen kokoomuksen eduskuntaryhmä, kärjessään kirkkoherran tytär, jota peesasi (aakkosjärjestyksen vuoksi) tunnettu vaikeneva kenraali, jonka olisi suonut jatkavan vaikenemista. He järjestivät oikein eduskuntakyselyn romaanista ja etenkin siinä esiintyvästä naisasioidensa vuoksi katkeroituneesta muurari Hiltusesta ja tämän juhannussaarnasta, jossa riekutaan raamatun kustannuksella pahasuisesti. Valistunut lukija näki saarnassa naisystävänsä pettämäksi joutuneen suomalaisen äijän ahdistuksenpurkauksen. Toisenlaiset, sanotaanko vaikka moraaliselle ahdistukselle alttiimmat ihmiset, näkivät Hiltusen puheissa vain sen, mitä Hiltunen sanoi. Kuvio Ahlqvistin ja Kiven välillä toistui, mutta nyt demokraattisena prosessina (se Meurmanin vittuperse olisi sopinut tällä kertaa paremmin mukaan, tyylillisestikin ehyempänä…).

”Kysely ei kohdistu vain Salaman kirjaa vastaan, vaan koko siihen seksuaalisuuden ja aineellistumisen, raakuuden ja mauttomuuden ylikyllästämään käsitteitä hämmentävään ja makua tylsyttävään ilmapiiriin, jonka olemme antaneet kasvaa nuorisomme ympärille alkaen eräistä televisioesityksistä, filmeistä, mainoksista, jopa kirjallisuudesta ja oman elämämme laadusta”, kuolasi kansanedustaja Margit Borg-Sundman eduskunnan puhujapöntöstä moraalisen närkästyksensä ylentämänä. Rouva Borg-Sundman halusi suomalaisen kirjailijan vankilaan, koska hänen luomansa henkilöhahmo puhui melkein yhtä tuhmia, kuin Borg-Sundmanin edesmennyt aatetoveri Meurman Aleksis Kivestä. (Salama ja Otavan kustantaja Kari Reenpää saivat ehdolliset tuomiot jumalanpilkasta. Presidentti Kekkonen armahti heidät).

Myklen sensurointi oli enemmänkin ehkä juristien ja taiteilijoiden välinen sananvapauskiistely. Juhannustanssit jumalanpilkkasyytöksineen synnyttivät ns. Salamasodan ja tässä vaiheessa nuoret radikaalit asemoivat itsensä Hannu Salaman rinnalle omaa hyveellisyyttään puhkuvia konservatiiveja vastaan. Myöhemmin, kun Salama oli julkaissut mestariteoksensa, fantastisen romaanin Siinä näkijä missä tekijä, oli osa näistä häntä puolustaneista radikaaleista siirtynyt oman uskontonsa nimissä vaatimaan Salamaa tilille tästä kirjasta. Salama kun ei ollut kuvannut suomalaisia kommunisteja ahlqvistlaisittain ihanteellisella tavalla, vaan lihaa ja verta olevina ihmisinä hyveineen ja paheineen. Sekä kristilliset, että proletaariset moraalinvartijat tyrkkivät Salamaa, sekä oikealta, että vasemmalta.

Suolikaasulla taantumusta vastaan

”Hyvin tähdätty pieru kaataa Kansallisteatterin”.

Auts. Tätä ei lohkaissut Margit Borg-Sundman, eikä kenraali Airokaan, vaikka upseerilta saattaisi muutaman marskin ryypyn jälkeen tuollainen luonnistuakin. Tämän sanoi Peter von Bagh taistolaisimmillaan.

Iso osa opiskelevaa nuorisoa kyllästyi siis 1960-luvun puolivälissä eversteihin, rehtoreihin ja ruustinnoihin ja ryhtyi kyseenalaistamaan vanhempiensa sukupolven arvomaailmaa. Ilmiö ei ollut pelkästään suomalainen, auktoriteetteja vastaan käytiin globaalisti katsomatta mitä ideologiaa auktoriteetit edustivat. Espanjassa opiskelijat osoittivat mieltään diktaattori Francisco Francoa vastaan, mikä oli jo hengenvaarallista touhua. Italiassa opiskelijat kyseenalaistivat maassa vuosia vallassa olleen kristillisdemokraattisen puolueen. Osa opiskelijoista siirtyi maan alle ja syntyi pitkään Italiaa piinannut äärivasemmistolainen terroristijärjestö Brigate Rosso, Punaiset prikaatit. Saksassa kehitys oli pinnallisesti samantapaista kuin Italiassa ja siellä syntyi terroristijärjestö Punainen armeijakunta, RAF. Ranskassa opiskelijat kyseenalaistivat Charles de Gaullen pitkän, autoritaarisiakin (kekkosmaisia) piirteitä saaneen presidenttikauden. Myös Yhdysvalloissa opiskelijat mellakoivat keskittyen erityisesti vastustamaan rotusortoa ja Vietnamin sotaa. Meksikossa oli vasemmistolainen opiskelijaliike, joka tukahdutettiin raa’asti ennen maassa 1968 järjestettyjä olympialaisia. Kuolonuhrien määrä lasketaan tuhansissa.

Myös rautaesiripun toisella puolella tapahtui. Tšekkoslovakiassa ja Puolassa toisinajatteleva nuoriso nousi autoritaarista johtoa vastaan. Puolassa tapahtuneet mielenosoitukset tukahdutettiin, mutta Tšekkoslovakiassa syntyi jotakin, joka herätti hetkeksi toivon jostakin aivan uudesta. Toivo sai nimen Prahan kevät ja se muuttui syksyksi kun Neuvostoliitto ja sen vasallit panssareineen tukahduttivat demokratiahaaveet. Tšekeille tehtiin selväksi, että he eivät olleet mikään avoimen sosialismin airut, vaan vain Neuvostoliiton puskurivyöhyke länttää vastaan.

Näissä tapahtumissa, jotka kulminoituvat vuoteen 1968, toimivat muutosvoimina ensisijaisesti nuoret opiskelijat. Maailma oli avautunut varsinkin sähköisten medioiden siivittämänä (kulttuurifilosofi Marshall McLuhanin ennakoima Global Village) ja ihmiset eri puolin raja-aitoja huomasivat, mitä muualla maailmassa tapahtui ja se resonoi etenkin nuorisossa. Huomiota herättävää on myös, että auktoriteetteja vastaan käytiin ideologiasta huolimatta, 1960-luku ei ollut pelkästään uusvasemmiston nousua konservatiivisia hallintoja kritisoimaan, kommunistimaissa toisinajattelijat kyseenalaistivat auktoriteetit samanaikaisesti.

Miksi sitten Suomessa huomattava osa näistä auktoriteetit kyseenalaistaneista nuorista alentui palvomaan lahkouskovaisen mentaliteetilla totalitaristista pakkovaltaa, joka sotilasteollisella bluffilla yritti peittää omat savijalkansa? Miten helvetissä on edes mahdollista, että Leonid Brezhnev on voinut vaikuttaa raikkaalta ja radikaalilta vaihtoehdolta verrattuna keneenkään tai mihinkään?
Tietysti sopii olla kiitollinenkin siitä, että äärivasemmisto tukahdutti dogmatismillaan itse itsensä, eikä Suomessa syntynyt Saksan tai Italian mallin mukaista terrorismia. Eivätkä kaikki opiskelijaradikaalit tietenkään liittyneet stalinistiseen äärivasemmistoon, mutta tämä vähemmistö oli niin äänekäs, että vanhemmat sukupolvet luulivat pirun päässeen Suomessa irti.

Yksi raivostuttavimmista tapauksista on aseistakieltäytyjä Erik Schüller, joka aluksi nousi pasifistien keulakuvaksi. Stalinisti Johannes Pakaslahti, jonka näkemyksen mukaan asepalvelus kuului taistelevan kommunistin velvollisuuksiin (barrikadeille nousussa on riskinsä ampumataidottomalle), kyseenalaisti Schüllerin vakaumuksen sanomalla: ”Erik, ota ase” ja vakaumuksensa kyseenalaistanut Schüller totteli. Mutta ei kumisella selkärangallakaan barrikadeille nousta.

Ehkäpä meillä Suomessa oli oltu liian kuuliaisia vuosikymmenestä toiseen ja väliin tullut sotakin muutti asioita? Lisäksi toimeentulo oli ollut niukkaa, ihmisillä täysi työ pitää perhe leivänsyrjässä kiinni ja köyhiin oloihin syntyneillä oli taloudellinenkin pakko mennä töihin jo nuorena. Oikeastaan ei ollutkaan mitään nuorisoa, joka olisi kyseenalaistanut vanhempien arvomaailman, nuorisokulttuurista nyt puhumattakaan. Lapsuuden ja aikuisuuden välissä ei ollut mitään, kun koulu päättyi oli mentävä töihin ja samalla astuttava aikuisuuteen; täysi-ikäisyys olikin sitten jo toinen juttu, mutta se oli vain yksi ikävuosi muitten joukossa. Täysi-ikäinen sai mennä naimisiin pyytämättä presidentiltä lupaa ja siinä se. Ikä oli 21. Sitäkin nuorempana sai toki mennä sotaan tapettavaksi.

Suurista ikäluokista alkoi suuri muutos. Lapsia oli paljon ja syntymäänsä tekevä hyvinvointiyhteiskunta pystyi kouluttamaan heitä jo paremmin. Ja kun nämä oppikoulun käyneet siirtyivät isolla joukolla korkeakouluihin juuri tuolloin 60-luvulla, he pystyivät kyseenalaistamaan vanhempiensa sukupolven arvot ja asenteet. Oikein porukalla.

Ja totta hitossa nuoremman sukupolven täytyykin kyseenalaistaa vanhemman sukupolven arvot ja asenteet, muutoin horisemme tästä hetkestä ikuisuuteen kumpujen yöstä tulevia asenteitamme leiritulen äärellä. Ajatuksen kanssa toimiva kyseenalaistaja huomaa kuitenkin (viimeistään vähän henkeä vedettyään), että menneen sukupolven saavutukset eivät ole pelkkää poisheitettävää, eivät kaikki asenteetkaan. Ja tämä pätee muuten taiteeseenkin.

Äkikseltään ajateltuna voisi tietysti tuntua komealta pistää vallankumouksellisesti yhdellä rysäyksellä kaikki mahdollinen uusiksi, mutta funtsataanpa hieman niitä vallankumouksia, joita monet radikaalit niin tuntuvat romantisoivan. Klassisimmat vallankumoukset, Ranskan vuodelta 1789 ja Venäjän vuodelta 1917, olivat valtavan terrorin mittasuhteet saaneita kaoottisia tapahtumasarjoja, joissa kukaan ihminen ei tiennyt tapettiinko hänet seuraavan aamun koitteessa vaiko jo yöllä. Molemmat vallankumoukset johtivat sisällissotaan ja sen jälkeen muuttuivat jonkinlaisen liberaalimman ajan jälkeen yhden miehen hirmuvallaksi, jota seurasi vielä muutaman muun puunenän ylläpitämä astetta lievempi diktatuuri. Venäjällä kommunistit eivät edes olleet varsinaisessa kansannousussa mukana, Leninkin oli tuolloin Zürichissä promeneeraamassa. Helmikuista kansannousua seurasi kyllä Saksan keisarin tukema ns. Suuri Lokakuun Vallankumous. Näihin kolmeen sanaan liittyy kolme valhetta, tapahtuma ei ollut suuri, vaan pienen piirin junailema, se ei tapahtunut lokakuussa vaan marraskuussa eikä se ollut vallankumous vaan vallankaappaus. Kaiken huippuna tietenkin vielä Saksan keisari rahoittamassa katastrofia. Ja jostakin syystä osa 60-luvun opiskelijaradikaaleista tunsi tavatonta viehtymystä juuri tätä marraskuun 1917 tapahtumaa kohtaan. Eivät vissiin tajunneet keisari Vilhelmin osuutta, eikä Leonid-setä siitä juuri puhunut…

Tämä tietenkin sopii kuvaan, sillä stalinismiin haksahtanut Suomen Kommunistisen Puolueen taistolaisvähemmistö (nimitys tulee heidän keulahahmostaan Taisto Sinisalosta) oli määrältään niin pieni, että ei se olisi kyennyt mitään vallankumousta tekemäänkään ja sen retoriikka oli niin lapsellista, että se ei olisi muitakaan siihen pystynyt yllyttämään. Heidän ainoa mahdollisuutensa valtaan pääsyyn ja Suomen muuttamiseen kommunistiseksi maaksi oli jos Suomi muuttuisi sellaiseksi Neuvostoliiton miehityksen myötä ja ainakin osa heistä toivoi näin myös käyvän. Uskon kyllä, että toisella osalla näistä harhateille päätyneistä oli ihan aidot ja vilpittömät tarkoitusperät. Mutta mitä sitten pitäisi ajatella iskulauseesta ”Kuljemme Otto Wille Kuusisen viitoittamaa tietä”? Kyseessä kun on Suomen historian tunnetuin maanpetturi, Terijoen nukkehallituksen pääministeri? Joka ei protestoinut sanallakaan kun hänen ystäviään ja työtovereitaan vietiin työleireille ja tapettaviksi, perhettäkin? Mikä helvetin esimerkki sellainen ihminen on vai onko sellainen ihminen enemmänkin esimerkki Helvetistä? Eivätkö tähän lauseeseen uskoneet tunteneet historiaa vai tunsivatko he ja hyväksyivät sen? Vai oliko se pelkkää kaljalta ja lonkerolta tuoksahtavaa retoriikkaa?

Kokemus yhteisöllisyydestä on taatusti ollut voimaannuttava, mutta mitä ihmeen yhteisöllisyyttä on sellainen yhteisöllisyys, jossa hiemankin oikealta polulta poikkeava ystävä eristetäänkin yhteisöstään ulos? Tätä nimittäin tapahtui tuntemilleni ihmisille ja se sai aikaan inhimillisiä tragedioita ja pysyvää ennakkoluuloa muita ihmisiä kohtaan ja tuo hakematta mieleen erilaiset uskonlahkot, joista erkaantuminen johtaa jopa eristämiseen omista vanhemmista. Tämä on aivan yhtä pahaa yksimielisyyden vaatimista kuin se, mitä aiempien sukupolvien tärähtäneimmät olisivat halunneet harjoittaa tehden siniristilipusta oman fetissinsä, erona vain se, että nyt oltiin kansallismielisen yksimielisyyden sijasta internationalistisen yksimielisiä. Globaalisti ja porukalla. Unkarilaisen kirjailija Dénes Kissin Lahden Mukkulassa esittämä kysymys, onko kyse mustasta vai punaisesta fasismista, oli ironisuudestaan huolimatta aivan kohdallaan. Siitä kysymyksestä hän joutui maksamaan hinnan, kun stalinismia uskonaan tunnustanut suomalainen runoilija ilmiantoi hänet Unkarissa vallan riistäneille punaisille fasisteille.

Kysymys kuuluukin: Miten edeltävien sukupolvien autoritaarisuudesta ja vanhoillisuudesta pesäeroa halunneet ja jo hyvän koulusivistyksenkin saaneet nuoret sortuivat kannattamaan suvaitsematonta, ultrakonservatiivista ja heidän vanhempiaankin iäkkäämpien huru-ukkojen johtamaa totalitaarista geriatriaa? Täytyikö omiin vanhempiin ottaa niin suuri pesäero, että piti siirtyä kannattamaan sitä aatetta, joka valtaan päästyään olisi pitänyt asiallisena kohdella heitä toisinajattelijoina tai kulakkeina ja kohdella sen mukaisesti, kuin tällaisella nimityksellä varustettuja ihmisiä Neuvostoliitossa kohdeltiin? Ja ennen kaikkea, mitä tekemistä tällä on sen kanssa, että Suomen Kansallisteatteri täyttää 150 vuotta?

Suomen Kansallisteatteri tähtäimessä

Usein kuuluu puhuttavan, että taiteilijat tai kulttuurin parissa työskentelevät ovat se porukka, joka aina haksahtaa taistolaisuuden kaltaisiin ilmiöihin. Höpöhöpö. Se on toki tullut selväksi, että taiteilijoita taistolaisessa liikkeessä oli ja että he mölisivät kovaa. Mutta ei kova ääni kenestäkään enemmistöä tee. Tukahduttamaan se kyllä pystyy, jos sillä on voimaa takana.

Väitän, että taiteen alalla työskentelevien ihmisten mielipiteet jakautuvat aika samalla tavalla, kuin muissakin ammattiryhmissä työskentelevien mielipiteet ja työtä tehdään saavutettavaa päämäärää silmällä pitäen, eikä tämä päämäärä ole poliittinen vaan taiteellinen; mielipiteet ovat sitten asia erikseen. Taistolaisten suhteen asia oli kuitenkin toisin, ainakin julistustasolla. Stalinistien Kulttuurityöntekijäin liitto (KTL) julisti että ”Jos taiteilija on työssään rehellinen, hän joutuu teoksissaan paljastamaan kapitalistisen riiston jokapäiväiset seuraukset”. Taiteilija on siis epärehellinen, jos hän ei toimi jonkin politrukin määrittelemän julkilausuman mukaan? KTL:n liittokokousasiakirjan mukaan taiteellisen tuotannon sisältö riippuu ratkaisevasti taiteilijan maailmankatsomuksesta. Ovatko nämä julistukset se hyvin tähdätty pieru, jonka piti kaataa Suomen Kansallisteatteri? Pitikö tilalle saada propagandaa johtotähtenään pitävä taidesuunta nimeltä sosialistinen realismi? Tätäkö kohti piereskeltiin?

Katsotaanpa. Vankasti porvarillinen Kyllikki Forssell esitti Kansallisteatterissa vankasti marxilaisen Dario Fon monologin Donna. Vankasti oikeistolainen Joel Rinne näytteli vanhempaa Gerlachia vasemmistolaisen eksistentialistin Jean-Paul Sartren näytelmässä Altonan vangit, eikä nuorempaa Gerlachia legendaarisesti esittänyt Jussi Jurkkakaan tainnut vasemmistoon lukeutua. Muitakin esimerkkejä löytyisi. Pilasivatko nämä oikeistolaiset näyttelijät näiden vasemmistolaisten kirjailijoiden näytelmät? Kritiikki ja yleisö ainakin kiittivät. Vaikka taiteellisen työn tekijän maailmankatsomuksen piti vaikuttaa ratkaisevasti tuotannon sisältöön? Anteeksi vain, mutta tämä julkilausuma ei taida olla mikään huonosti tähdätty pieru, vaan ihan aito aivopieru.

Iso syy siihen, miksi Kansallisteatteri joutui myrskyn silmään ja taistolaisten ja hieman muidenkin arvostelun, pilkankin kohteeksi, oli sen asema instituutiona. Kansallisteatterin konservatiivisine hallituksineen katsottiin edustavan juuri sitä mennyttä autoritaarista maailmaa, joka tuli nyt heittää romukoppaan. Hallituksen osalta tässä oli varmasti perää ja pääjohtaja Kivimaan parasta ennen-päiväyskin oli jo mennyt, mutta muuten taiteellinen henkilökunta oli hyvin ajan tasalla.

Mutta Suomen Kansallisteatteri on iso laiva ja iso laiva kääntyy hitaasti, varsinkin jos eletään sellaisella vedenjakajalla, mitä 1960-70-lukujen vaihe oli. Kulttuuriradikaalit olisivat halunneet teatterin olevan julistavaa, kantaaottavaa ja poliittisesti sitoutunutta. Kansallisteatteri halusi mennä taide edellä, rikkomatta siltoja mihinkään suuntaan eikä missään tapauksessa sitoutua mihinkään poliittiseen aatesuuntaan. Iso laiva joutui luovimaan myrskyävällä merellä sekä perinteistä, että modernia teatteria tehden. Muut saivat riidellä jos halusivat. Eikä Kansallisteatterin johdon tarvinnut mitään haasteita ottaa vastaan. Jos radikaalit kävivät liian pisteliäiksi, ei tarvinnut muuta kuin päästää jo eläköitynyt Edvin Laine irti. Hän tappeli mielellään radikaalien kanssa. Kansakoulupohjalta ponnistanut legenda ei välttämättä pärjännyt teatteriteorioissa vastaväittäjien kanssa, mutta show oli aina taattua tavaraa ja sai yleisön puolelleen.

On sitä paitsi täysi harha (ainakin vuoden 2022 Suomessa) ajatella, että poliittisesti konservatiivisesti ajattelevan ihmisen taidemakukin olisi väistämättä suoraan verrannollinen hänen yhteiskunnallisiin mielipiteisiinsä. Olen omassa työssäni huomannut, että konservatiiveilla saattaa olla moderni ja radikaali taidemaku ja päinvastoin, poliittisesti radikaalit ihmiset provosoituvat ja pahastuvat herkästi kaikesta modernista näyttämöllä. Sama pätee varmasti kuvataiteisiin ja musiikkiin. Me ihmiset kun tuppaamme olemaan hieman monimutkaisempia kapistuksia kuin suoraniitisesti ajatellen luulisi. Se rikastuttaa maailmaa.

Taistolaisuus epäonnistui oikeastaan kaikessa mihin se ryhtyi ja sen esikuva hajosi omaan mahdottomuuteensa vuonna 1991. Jotkut entiset taistolaiset tuntevat nykyään hämmentävää lojaaliutta Venäjän diktaattori Vladimir Putinia kohtaan. Tästä täytynee vetää se johtopäätös, että nämä ihmiset tuntevat enemmän lojaalisuutta itänaapuria kuin mitään aatetta kohtaan syystä, jonka he varmaan parhaiten pystyvät itse selittämään. On nimittäin mahdotonta ajatella, että ideologisesti aito vasemmistoon itsensä laskeva ihminen ryhtyisi kannattamaan Venäjän äärikonservatiivista oligarkiaa, ellei hän sitten elä pornotähti John Holmesin mulkun kokoisessa itsepetoksessa.
Muille menneisyyden erheet olkoot menneisyyden erheitä (Björn Wahlroos tuntuu olevan ainoa taistolainen, joka on saanut ns. paremmilta piireiltä anteeksi, rahalla kun on kummallinen, parempia piirejä rauhoittava vaikutus…) ja uskon kyllä, että stalinismiin asti haksahtaneiden idealismi syntyi aitoa oikeudenmukaisuutta etsiessä. Takinkäännöstä heitä on joutavaa syyttää, ei virheen oikaisu saa olla tuomittavaa; vain idiootit eivät koskaan korjaa mielipiteitään. Pablo Neruda sanoi kommunismista luopuessaan, että ei hän koe takkia kääntäneensä, vanha palttoo ei vain enää sopinut hänen ylleen.

Epilogi

Suomen Kansallisteatteri joutui näiden radikaalipiirien pilkan ja halveksunnan kohteeksi, mutta vanha laiva käänsi kurssiaan hitaasti ja 1970-luvun ehkä hieman tunkkaisenkin kauden jälkeen on voinut pystypäin julistaa suomalaisille taiteen ilosanomaa. Yhtenä monista maan hyvistä teattereista, mutta Suomen päänäyttämönä.

Ei osunut herra von Bagh. Toivottavasti ei päässyt housuun.

***

Tämä tuskalla väännetty teksti syntyi ties mitä tekstejä luettuani. KTL:n julistukset kopioin Lauri Hokkasen taistolaisitsetilityksestä Kenen joukoissa seisoin, jonka lukemista suosittelen lämpimästi. Tunnen elokuvatutkija ja kulttuurihenkilö Peter von Baghia, hänen kirjojaan ja televisiodokumenttejaan kohtaan suurta arvostusta ja halusin mainita tämän koska asia ei taida välittyä tekstistä. Myklen Laulu punaisesta rubiinista on lukematta, käsitykseni mukaan kirja on keskinkertainen ja tämän päivän katsannossa varsin kiltti. Salaman Juhannustanssit olen lukenut ja arvostan.

Aleksis Kivestä on päähäni tarttunut tietoa vuosien saatossa vähän sieltä sun täältä. Viimeisistä vaiheista luin historioitsija Teemu Keskisarjan kirjasta Saapasnahkatorni. Samasta kirjasta on peräisin tekstissä muutaman kerran esiintynyt Agathon Meurmanin luonnehdinta, jota en enää viitsi tässä toistaa.

Everstit, rehtorit ja ruustinnat (ja demarit) halusivat vuonna 1962 Myklen sensuroijasta, oikeuskansleri Olavi Hongasta Suomen presidentin. Ajatus kuvottaa minua melkein yhtä paljon kuin ajatus Neuvosto-Suomesta.

Tiedän muutaman mainion everstin ja rehtorin. Ruustinnoita en tiedosta tuntevani, mutta hekin ovat taatusti mainioita.

Virheet ovat minun ja olen niistä ylpeä.

Ohita esitysten esittelykaruselli

Kansallisteatterin joulukuu

""

Lauletut laulut

Musiikillinen aikamatka 150-vuotiaan Kansallisteatterin historiaan
Vallilan Kansallisteatteri
Tutustu ja osta lippu
""

Tritonus

Kjell Westö
Tarina saaristosta, yksinäisyydestä ja musiikista
Vallilan Kansallisteatteri
Tutustu ja osta lippu
""

Jukka Puotila -show 2022

Jukka Puotila — Taina West
Viidentoista vuoden putki jatkuu!
Suuri Näyttämö
Tutustu ja osta lippu
""

Ronja, ryövärintytär

Astrid Lindgren
Tervetuloa seikkailujen näyttämölle!
Suuri näyttämö
Tutustu ja osta lippu
""

Ensimmäinen tasavalta

Esa Leskinen
K. J. Ståhlberg ja taistelu suomalaisesta demokratiasta
Suuri näyttämö
Tutustu ja osta lippu