Sisko OLEN / EN OLE minä
Näytelmän puolivälissä sisko sanoo jotakin olennaista, johon suhteessa jäsennän kokemustani Veljelleni-esityksen katsojana. ”On aina mukavampi tietää, miten ihmiset suhtautuvat asioihin, vaikka se tieto olisikin epämiellyttävä. Silloin ainakin on selvillä siitä, mikä tilanne on, ja mihin kaikkeen pitää mahdollisesti itse varautua.” Tämä on hieno ajatus, kirkas. Toden totta, olisi hienoa pystyä lukemaan ympäristöään tarkasti ja valita aina tilanteen kannalta soveliaat käytösmallit ja toimenpiteet, varautua oikein. Näkemyksen ehdottomuus, neuvon selkeys ei kuitenkaan ole syy siihen, että tästä on tullut minulle avainrepliikki. Tämä on avainrepliikki siksi, että neuvo on täysin, absoluuttisen soveltamiskelvoton siskon hahmon kohtaamisessa.
”On aina mukavampi tietää, miten ihmiset suhtautuvat asioihin, vaikka se tieto olisikin epämiellyttävä. Silloin ainakin on selvillä siitä, mikä tilanne on, ja mihin kaikkeen pitää mahdollisesti itse varautua.”
Sisko on epäluotettava kertoja. Sisko hajoaa näyttämöllä neljäksi eri hahmoksi, joista jokainen suhtautuu asioihin omista lähtökohdistaan. On mahdotonta sanoa, mikä hänen kanssaan tilanne on, tai mihin minun katsojana olisi varauduttava. Siskosta ei saa otetta, hänen ääriviivojaan ei voi piirtää. Sisko näyttämöllä olen minä. Sisko näyttämöllä en missään tapauksessa ole minä.
Niinä hetkinä, kun ajattelen, että sisko olen minä, tunnistamisen hetki on tuskallinen ja hävettävä. Sisko on parasiitti, vailla minuutta, hänellä ei ole edes nimeä. Hän ei ota vastuuta olemisestaan, tämän oman näyttämöaikansakin hän puhuu veljestään, tai ehkä veljelleen. Hän ei sano: meidän asuntomme. Hän sanoo veljeni asunto, jossa minä asun. Muut ovat jonkinlaisia, tehneet jonkinlaisia valintoja. Sisko liukuu toisten rakentamien tilojen sisään ja jää olemaan. Liian pitkäksi aikaa. Ottaa liikaa tilaa.
"Niinä hetkinä, kun ajattelen, että sisko olen minä, tunnistamisen hetki on tuskallinen ja hävettävä."
Istun katsomon pimeydessä ja ajattelen: luulenko minäkin, että olen sosiaalisesti herkkävaistoinen ja taitava, että kykyni lukea toisia on poikkeuksellisen hyvä. Ja onko todellinen tilanne se, että minäkään en erota rajaa itseni ja toisen välissä enkä osaa lukea, missä kulkevat toisten reviirit ja missä on piste, josta heidän koskemattomuutensa alkaa. Sisko on yöminä, pelottava mustuus sisälläni, tyhjyys, jossa ihmisten välisen kanssakäymisen säännöt hajoavat ja sääntöjen toisistaan irronneet komponentit sinkoutuvat sinne tänne kuin sisälläni ei olisi lainkaan painovoimaa.
Ja sitten yhtäkkiä, ilman, että pystyn sitä ennakoimaan, jokin, mitä näyttämöllä tapahtuu, painaa minut katsojana toisenlaiseen asentoon, tila minun ja siskon välillä jäsentyy uudelleen ja tajuan, että en voi kesyttää häntä. Jos vertaan siskoa itseeni, palautan hänet johonkin, jonka tunnen, ehkäpä en kovinkaan hyvin, mutta perspektiiviin, josta minulla on ensikäden tietoa. Itseeni. Mutta sisko ei ole minä. Sisko on palautumattomasti, kertakaikkisesti toinen, omalakinen. En voi ottaa häntä haltuun, ja tämä havainto tuntuu helpotuksena, riemuna, koko kehossani. Hengitän kevyesti. Sisko on outo ja minä voin vain katsoa, tehdä tilaa hänen outoutensa ilmetä. Minun ei tarvitse määrittää tai nimetä häntä.
"Sisko on palautumattomasti, kertakaikkisesti toinen, omalakinen."
Sisko ottaa tilaa, syö kalkkunaleikkelevoileipiä, suklaata ja hedelmäaakkosia kun huvittaa, tuijottaa keitä ja mitä huvittaa, uskoo omaan viehätysvoimaansa ja pitää siitä mistä pitää, vaikkapa Sally Spectrasta, jotenkin itsestään selvästi, anteeksi pyytelemättä. En oikeastaan ymmärrä hänen sisäistä maailmaansa, vaikka hän koko näytelmän ajan pukee sitä minulle sanoiksi. On ihanaa olla ymmärtämättä. On ihanaa, etten voi hallita häntä. On ihanaa, ettei minulla ole tässä tilanteessa viimeistä sanaa enkä edes tiedä, mihin väliin sellaisen tuikkaisin.
"Tämä katsojalle tarkkavaistoisesti rakennettu epävarmuuden tila on arvokas, poikkeuksellinen."
Ja sitten tulee taas tunnistamisen hetki ja häpeä. Ja sitten taas helpotus ja riemu ja etäisyys.
Näytelmä kuljettaa minua ajassa, todellisessa oikeassa ajassa, minuutit katsomossa tikuttavat eteenpäin samassa rytmissä kuin teatterin ulkopuolella. Ajan eteneminen tekee jotain katsojuudelleni, se on teatterin hienoja puolia. Nämä eri asennot, joista siskoa katson, alkavat sekoittua tosiinsa, perspektiivien rajat katoavat, sulavat toisiinsa. Ehkä se olenkin minä, joka olen riemukkaasti, palautumattomasti outo, tai ehkä en oikeastaan tiedä kuka on, outo tai muutakaan, ja ehkäpä juuri minulla ei ole tässä nyt mitään väliä, olen keho toisten kehojen kanssa tilassa, jossa välillämme muotoutuu ajatuksia, havaintoja, hetkiä, aistimuksia, tunteita, joille ei aina ole nimeä. Tämä katsojalle tarkkavaistoisesti rakennettu epävarmuuden tila on arvokas, poikkeuksellinen. On arvokasta saada olla hetki tietämättä, kuka on tai kuka on tuo toinen.
Veljelleni-esityskuvat Saara Autere / Elsi Hyttisen kuva Meri Björn
