Maria Jotuni – rohkea, yllätyksellinen, vaativa – ja hauras

Maria Jotuni (1880‒1943) kuuluu elimellisesti Suomen kirjallisuuden kultakauteen 1900-luvun alussa. Hän loi omalaatuisen, tiiviin ilmaisun sävyttämän realistisen novelli- ja draamatuotannon, jonka parhaat tuotteet säkenöivät edelleen Parnassomme huipulla. Yhden päivän romaani Arkielämää (1910), novellikokoelmat Rakkautta (1907), Kun on tunteet (1914) ja Tyttö ruusutarhassa (1927) sekä näytelmät Miehen kylkiluu (1914), Kultainen vasikka (1918) ja Tohvelisankarin rouva (1924) elävät vieläkin, kukin omaa, kirjoittajansa persoonallisuudesta ja ajankohdasta kertovaa elämäänsä. Impressiivisyys, valon ja varjon jyrkät vaihtelut sekä salamielisyys ovat niiden tunnuksia. Niistä muodostellut tekstikavalkadit ja potpourrit ovat kauan olleet näyttämöiden herkkua Maria Jotunin ilmeikkään kielen ja räväkän huumorin ansiosta. Ja nyt vielä Anneli Kannon ja Heini Tolan kollaasi urasta ja perheestä.

Jotunin tuotannon alkuosa liikkuu vahvasti estetiikan maailmassa, etsien aiheita kaupunkien pikkuväen ja maaseudun talollisten parista, sekoittaen rakkauden ja rahan teemoja, röyhkeyttä ja ujoutta, inhimillistä onnea ja onnettomuutta karusellin tavoin. Kuvatut henkilöt ovat – muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta – vahvasti tyypiteltyjä marionetteja. Maailmankatsomuksen murros osuu Jotunilla sisällisodan aikaan, noin vuoteen 1918, jolloin hänen perheystävänsä, runoilija Juhani Siljo kaatui kansalaissodassa. Siitä alkaen uusi elementti, moraali, astuu Jotunilla estetiikan saappaisiin. Jotuni tuomitsi aikaisemmat teoksensa liian kevytmielisiksi, ja elämän kovuus ja vakavuus sekä maailman pahuus nousevat nyt tuotannon taustaksi. Kirjailija käy taistelua ihmisen julmuutta vastaan aseenaan yksinäisen naisen sydämen heikot sykähdykset. 

Hyvän on voitettava, on hänen mielipiteensä, ja siksi leikki saa väistyä kovan todellisuuden tieltä. Maria Jotunin vahva maakunnallisuus, mehevä savolaisuus, tuntuu tällöin vaihtuvan lasinkirkkaaksi, neutraalia yleiskieltä tavoittelevaksi ilmaisuksi.

Muutoksen aika, 1920-ja 1930-luvut, sisältää vähitellen vahvistuvan kehityskaaren. Tarkastelun näyttämö on naisen ja miehen välinen suhde, avioliitto, johon niin maskuliininen toimeliaisuus kuin feminininen herkkyys ja jälkeläisistä huolehtiminen sisältyvät. Maria Jotuni luo askel askeleelta kuvitelman pahasta miehestä, kotiväkivaltaa harjoittavasta tyrannista, ja alistuvasta naisesta, joka kuitenkin kantaa tulevaisuutta helmassaan. Teema ilmenee kirkkaana pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon voittaneessa novellissa Jouluyö korvessa (1930), mutta heijastuu oikeastaan kaikessa Jotunin myöhäistuotannossa ja useissa jälkeenjääneissä käsikirjoituksissa. Eräät tutkijat katsovat, että Jotunin kysymyksenasettelua on voimistanut Fjodor Dostojevskin näkemys elämästä hyvän ja pahan kilvoitteluna. Maria Jotuni vaihtoi hyvät ja pahat – jotka olivat venäläisellä kirjailijalla pelkästään miehiä – tuntemaansa ympäristöön, avioliittoon, ja sukupuolisti heidät naisiksi ja miehiksi. Hän oli feministi kuopiolaisen naapurinsa ja esikuvansa Minna Canthin hengessä, mutta ei halunnut tulla tämän kaltaiseksi tendenssikirjailijaksi.

Jotunin myöhäisen pääteoksen, romaanin Huojuva talo (ilmestyi postuumisti 1963) tiedetään olleen työn alla lähes vuosikymmenen, kunnes kansainvälinen kirjallisuuspalkinto sai kirjailijan kesällä 1931 keskittämään kaikki voimansa teoksen muokkaamiseen ja puhtaaksi kirjoittamiseen. Teoksen managerina toimi Maria Jotunin oma aviomies, kirjallisuusprofessori Viljo Tarkiainen, joka huolehti kirjailijan kaikista kustannussuhteista. Tarkiainen ei kuitenkaan liene tuntenut paksun käsikirjoituspakan täyttä sisältöä, vaan korkeintaan aavisteli sen ehkä sivuavan läheltä oman avioliittonsa oloja.

Koska käsikirjoitus ei Jotunin mielestä ollut täysin valmis – sitä olisi pitänyt vielä laajentaa sekä aivan erityisesti pehmentää – hän ei lähettänyt sitä kansainväliseen kilpailuun, mutta ei voittanut houkutusta osallistua 1936 samalla teoksella kustannusosakeyhtiö Otavan kotimaiseen romaanikilpailuun. Tulos oli kirjailijan kannalta fiasko, Huojuva talo luokiteltiin ”äärimmäisyyksiä sisältäväksi”, julkaisukelvottomaksi tuotteeksi, ja kirjailija lukitsi sen katkerana kirjoituspöytänsä vetokannen alle. Hän ei elinaikanaan enää julkaissut kustantajallaan Otavalla yhtään ainoaa teosta.

Huojuvan talon myöhemmät vaiheet vuonna 1963 tapahtuneen sensaatiomaisen ilmestymisen jälkeen ovat hyvin tunnetut. Kaksikymmentä vuotta tekijänsä kuoleman jälkeen päivänvalon nähnyttä kirjaa myytiin samana syksynä 70 000 kappaletta ja siitä kirjoitettiin palstametreittäin hyvin erilaisia arviointeja. Dramatisoinnit seurasivat toisiaan. Maaria Koskiluoman näytelmäversio esitettiin Eija-Elina Bergholmin ohjaamana 1983 Lappeenrannan teatterissa, ja Jotuni esittäytyi kaikkein laajimmalle yleisölle Bergholmin sovittamassa televisiodraamasarjassa Huojuva talo vuonna 1990. Oopperankin lavalle Jotuni eksyi, tosin toisella teoksella. Laulunäytelmä Miehen kylkiluu esitettiin jo 1978. Sen libreton oli kirjoittanut Sakari Puurunen ja musiikin säveltänyt äskettäin poismennyt Ilkka Kuusisto.

Anneli Kanto ja Heini Tola kysyvät esityksessään painokkaasti, missä suhteessa kirjailijan perhe-elämä oli hänen teostensa sanomaan. Sitä ei ole helppo selvittää, sillä fiktiolla on kaikki lupa suurentaa ja väärentää arkisia tosiasioita. Maria Jotunin teoksista ei voikaan suoraan lukea avioliiton kulloistakin kuumekäyrää. Niiden tarkoituskaan ei ole heijastaa reaalimaailmaa, vaan luoda uutta, kirjallista todellisuutta. Tässä yhteydessä voi mainita melko unohdetun lastenkertomuksen Jussi ja Lassi (1921), jonka aurinkoinen sävy ei peitä sitä, että kirja on hyvin suurelta osalta kuvitelmaa. Hyvin harva Jotunin teos – esimerkiksi riemukas Palvelustytön romaani (julkaistu postuumisti 1966) – antaa ikään kuin tahtomattaan melko suorasanaista kuvaa kirjoittajansa avioliiton tilasta, mutta tälläkin kohdalla tulee muistaa, että esikuvana oli George Bernhard Shaw'n näytelmä Pygmalion, jonka Maria ja Viljo olivat yhdessä lukeneet. Tätä pientä romaania värittää näin ollen lainattu My Fair Lady -teema. Enimmäkseen kirjailijan teokset, etenkin Huojuva talo, jättävät tilaa arvoituksille.

Eikä lähdetietojen laita ole sen parempi. Voimme lukea Edvard Richterin kuvausta Maria Jotunin ja Viljo Tarkiaisen liiton alkuvuosista ja todeta, että Topeliuksenkadun asunnossa käynyt vieras oli aivan hurmaantunut tämän kodin lämmöstä, Marian leikkisyydestä ja Viljon kohteliaisuudesta. Totta vai tarua? Ja Maria Jotunin verinen vuodatus Aleksis Kiven päivänä 1934, jossa koko miessukupuoli saa huutia tai Viljo Tarkiaisen juhlapuheen säilynyt osa 1935, jossa aviovaimosta hahmotetaan vainoharhaisen kuvaa? Näihin purkauksiin on syytä suhtautua kahden hyvin temperamentikkaan ja liioittelunhaluisen ihmisen pahan tuulen ilmauksina. Vakavin syytös on luettavissa poikien Jukan ja Tutun hätäisestä kirjeenvaihdosta Maria Jotunin kuoltua 1943, joka koskee läheltä myös Huojuvan talon vaiheita.

Entä millaiselta on Huojuva talo tuntunut minusta, kolmatta polvea edustavana sukulaisena? Täytyy tunnustaa, että romaani on ollut raskas ja vaikeakin isoäidin perintö, ristiriitaisia tunteita herättävä ja hankala sisäistää. Riemua on lukiessa ollut vähän, ymmärrystä ehkä enemmän, kun tunsin taustoja. Vähitellen ymmärsin Eero ja Lea Markun avioliiton ristiriitojen mekanismin – sen, miksi uskottomuuksien ja väkivallan suhteesta tuli niin räjähdysherkkä seos. Yksi laukaisi toisen, kerta toisensa perästä, jatkuvasti. Tällaista siis isoäitini oli hautonut mielessään kirjoitushetkinään kellon käydessä varhaisia tunteja, vuodesta toiseen, ajattelin. 

Oliko se sairaalloista vai moraaliopiksi tarkoitettua? Viimemainittuun viittaa tieto vuodelta 1926, että Maria Jotuni sanoi kirjoittavansa tätä teosta ”perinnöksi pojille”. Eli laajemmassa mielessä siis varottavaksi esimerkiksi koko miessukupuolelle.

Olen kirjoittanut oman näkemykseni Huojuvasta talosta laatimaani elämäkertaan Maria Jotuni. Vain ymmärrys ja hymy (Musarum minister, 2013). Siinä olen yrittänyt asettaa romaanin aikansa kehyksiin. Sillä oman aikansa lapsi tämä teos on, vaikka se harhautui aivan toiseen aikaan.

Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä Anneli Kannon ja Heini Tolan Jotuni, joka kertoo aikansa kohukirjailijasta ja hänen myrskyisestä avioliitostaan. Tutustu esitykseen lähemmin