Sarvivälke on mineraali, jota voi nähdä välkehtimässä esimerkiksi katukivetyksessä tai hautakivissä. Lokakuussa 2025 pakkasimme tarpeistomme, instrumenttimme, puvustuksemme, sarvivälkekimpaleen ja lähdimme kiertämään ympäri Suomen viisi Valtion koulukotia. 

Aloitimme Vihdin Vuorelasta, missä kiertueemme sai ensi-iltansa. Seuraavaksi suuntasimme pohjoiseen, Limingan lakeuksien kautta Pietarsaaren Lagmansgårdeniin. Matkamme jatkui vielä Mikkelin Sairilaan ja Kouvolan Sippolaan, isoihin vanhoihin kartanoihin, joissa kuulemma kummittelee.

Lähdimme tiiminä. Äänisuunnittelija ja muusikko Iida Hägglund, Kiertuenäyttämön tuottaja Jeroen Sebrechts sekä minä, näyttelijä Milla Kaitalahti.

Keväällä 2024 Omapohjassa ensi-iltansa saaneesta Sarvivälke-monologista oltiin nyt sovitettu kiertueversio, joka kulki mukanamme parissa ikeakassissa ja perässä rullattavassa keississä. Käsikirjoittaja Arda Salaniemen sovituksen myötä työstimme monologia syksyn Kansallisteatterin pienessä harjoitushuoneessa ohjaaja Ida Kronholmin johdolla ja suunnittelimme monologin kylkeen työpajaa, jonka pitäisimme nuorille aina monologin jälkeen. Monologin sovituksen mahdollisti Kiertuenäyttämöltä saatu lahjoitus, Niilo Helanderin säätiö ja Kansan Sivistysrahasto.

Esityksen ikäsuosituksen vuoksi yleisönämme toimivat koulukodin nuoret 13 ikävuodesta aina 17 ikävuoteen saakka. Monologissa seurataan nuoren Amalian elämää, joka on menettänyt isänsä itsemurhalle. Esitys käsittelee isoja teemoja; läheisen itsemurhaa, surua, masennusta ja itsetuhoisuutta. Esityksessä on kuitenkin vahvasti läsnä toivo. Joskus se voi löytyä kovin pienistä, arkisista asioista, ajatuksesta, kohtaamisesta tai sarvivälkkeen kimalluksesta. Ja että selviytyminen on aina mahdollista ja aina paras vaihtoehto.

 Yksi nuori sanoi ”ihan kuin tässä esityksessä olisi puhuttu suoraan mulle”.

Ennen kiertueelle lähtöä pääsimme keskustelemaan Marena Kukkosen kanssa MIELI ry:ltä (suomalainen mielenterveysalan kansalaisjärjestö) joka antoi meille ohjeita, kuinka keskustella nuorten kanssa itsemurhasta ja itsetuhoisuudesta. Alkuperäistä esitystä tehdessämme 2024 Surunauha ry oli mukana harjoitusprosessissamme ja toimi suurena apuna, jotta käsittelisimme aihetta eettisesti. Surunauha ry on vertaistukijärjestö itsemurhan tehneiden läheisille.

”Valtion koulukodit tuottavat lastensuojelun ja erityisopetuksen palveluita” (THL 2024). Koulukoti on nuoren viimesijaisimpia sijoitusvaihtoehtoja. Koulukodeissa on vaativan hoidon osasto, jossa nuoret saavat elää vapaammin, käyttää puhelimia ja kävellä itse koulurakennukseen kotoaan. Toinen osasto on erityisen huolenpidon osasto, eli suljetumpi osasto. Ryhmät ovat pienempiä, nuorten vapaus on huomattavasti rajoitetumpaa ja koulua käydään osastolla. Heillä ei ole esimerkiksi oikeutta puhelimiin, eivätkä he saa liikkua ilman aikuisen seuraa. Osastolla asuvat erityistä huolenpitoa tarvitsevat nuoret, joiden toiminta voi ”vakavasti vaarantaa heidän henkeään, terveyttään tai kehitystään” (THL 2024). Esiinnyimme pääosin erityisen huolenpidon osastojen nuorille.

Koulukotien nuorilla on yleensä traumataustaa. Tuntui valtavan tärkeältä saada viedä tämä esitys juuri heille sen teemojen vuoksi. Roolihenkilö Amalia kipuilee arjessa ja kantaa traumaa, jota hänen on vaikea käsitellä ja sisäistää, mutta hänen elämässään on muutakin. Hullaantumista ihastukseensa, musiikintekoa, stand up show'ta, karaokea. On myös ilon hetkiä, muttei menetystä silti pääse pakoon. Erityisen huolenpidon osastot eivät käy katsomassa teatteriesityksiä ja siksi tuntui niin tärkeältä viedä teatteria heidän luokseen, joista moni näki elämänsä ensimmäisen esityksen.

Esityspaikat olivat intiimimpiä, kuin mihin olimme tottuneet. Rakensimme näyttämömme milloin liikuntasaliin, milloin ruokalaan, joskus monitoimiluokkaan. Joskus taustalla oli koripalloteline, joskus kuva Mannerheimista. Joskus katsojia oli neljä, joskus kaksikymmentä. Miten nuoret suhtautuisivat monologiin? Jaksaisivatko he katsoa esitykseen loppuun yhdeksältä aamulla, entä ylipäänsä? Entä jos he kävelevät kesken pois, eivätkä näe esityksen loppua, sitä tärkeää toivon hetkeä?

Ennen esitystä juttelimme nuorten ja aikuisten kanssa hetken. Kerroin, että esitys alkaa, kun musiikki alkaa soida ja silloin muutun Amaliaksi. Oli tärkeää kohdata yleisö ja jutella ennen esitystä. Koulukodin suljetussa ympäristössä ulkopuolisia ei tule vastaan paljon. Ruokalassa nuoret kyselivät, keitä oikein olemme ja mitä me täällä teemme.

Yleisö istui vain parin metrin päässä loisteputkien valoissa aamuyhdeksältä ja haukotus oli herkässä. Arkisessa tilassa esiintymisessä oli jotain erityistä. Yleisöön sai suoran kontaktin, kun katsomo ei ollut pimennettynä ja se toi erityistä laatua esitykseen. Nuoret keskittyivät esitystä katsoessaan eivätkä kääntäneet katsetta pois, edes kun katsoin heihin. He olivat niin mahtavan oloisia tyyppejä, niin fiksuja ja hauskoja. Tässä kontaktissa oli samaan aikaan jotain arkista ja jotain erityistä, koska se ei olisi ollut mahdollista ilman teatteria. Esitystilanteen säännöt ovat selkeät ja se mahdollistaa kontaktin tuntemattomien kanssa, saada jakaa ja kokea hetki yhdessä ja nuoret kunnioittivat sitä tilaa.

Kontaktin ja kontekstin myötä näytelmän teksti tuntui yhtäkkiä niin paljon painavammalta. Kaikki sanomani tuntui todemmalta ja mietin, miten merkittävää onkaan se, mitä näyttämölle tuomme. Millaista todellisuutta haluamme luoda, minkä tunteen jättää virisemään kehoon esityksestä lähdettäessä, kenelle annetaan tilaa ja aikaa. Oli tärkeää näyttää Amalian suru ja kuitenkin pyrkimys navigoida elämässä eteenpäin, vaikka joskus se onkin vaikeaa ja sotkuista. Ihmisessä ja varsinkin nuoressa on niin paljon potentiaalia, mutta joskus sitä on vaikea nähdä itse.

Iida kysyi aina ennen esitystä, onko musiikin äänenvoimakkuus sopiva, ja kun yksi nuori ei kyennyt itse sanomaan musiikin olevan hänelle liian kovalla, kaveri sanoi sen hänen puolestaan. He pitivät toisistaan huolta. Ne, jotka eivät olleet nähneet teatteria aiemmin, katsoivat esitystä kaverin katseen kautta; tarkkaillen, miten toinen reagoi, mille hän nauraa ja seurasi perässä.

Jotkut teineistä katsoivat täynnä myötähäpeää, naureskellen, jotkut hiljaa, keskittyneesti. Välillä kuului pientä välikommenttia. Oli paljon iloista ja huvittunutta naurua reaktiona Arda Salaniemen rikkaaseen tekstiin. Esityksen loputtua muutama kysyi, oliko se tyttö jonka Amalia pelasti oikeasti se itse. Ajattelin, että tarkkaa lukutaitoa. He muistivat repliikkejä sanatarkasti. Kysymyksiä sateli lisää: onko pullossa oikeaa viinaa? Onko tuo oikea puhelin? Miten muistaa noin iso määrä tekstiä? Yksi nuori sanoi ”ihan kuin tässä esityksessä olisi puhuttu suoraan mulle”.

Se voi olla merkittävä hetki elämässä, että kuulee ajatuksiaan jonkun muun sanomana. Käsittelee esityksen kautta tunteitaan. Jää pohtimaan, mitä kuuli. Muistaa, ettei ole yksin ajatustensa kanssa. Tai on kuulemastaan eri mieltä, kun se herättää jotain epämukavaa ja jää pohtimaan, miksi. Elävä taide ja kohtaaminen on merkittävää. Pienissä ryhmissä myös yleisön kohtaaminen oli välittömämpää. Kun oltiin fyysisestikin lähempänä, se auttoi varmasti myös yleisöä keskittymään.

Iida soitti musiikkia esityksissä livenä, ääni ja musiikki toimivat isossa roolissa. Käytin monologissa loopperia (vocal loop station), millä rakensin äänikerroksia ja loopperi toimi Amalian päänsisäisenä äänenä, päiväkirjana ja ajatusten virtana.

Työpajassa rakensimme nuorten kanssa loopperilla äänimaisemia ja biisejä. Opin, miten iso skene räppi tällä hetkellä on. Joku nappasi mikin heti käteen, joku ei ollenkaan. Nuoret olivat silti läsnä, osallistuivat ja kuuntelivat. Ääniä sai tehdä muullakin kuin suulla, esimerkiksi kilisyttämällä avaimia tai naputtamalla rytmiä. Syntyi upeita äänimaisemia ja biisejä. Hetkellisyys (käyttämämme loopperi ei tallenna mitään) madalsi kynnystä tuottaa sisältöä. Kuulimme taitavaa beatboksausta ja freestyle-räppiä ja kuulin paljon ihan uusia musiikkitermejä. Osallistimme myös opettajat ja ohjaajat työpajaan ja monessa ryhmässä he innostuivat kovasti loopperista ja muutama koulukodeista miettii nyt loopperin hankintaa osastoille! Oli hienoa huomata, että kouluissa oli laadukkaat musiikkitilat, useimmissa kellutetut äänitysstudiot ja instrumentteja, joita nuoret saivat käyttää.

Työpajassa käytiin silloin tällöin myös vaikeitakin keskusteluja, jonka jälkeen jatkoimme työpajaa. Ohjaajien ja opettajien osallistuessa työpajaan he olivat myös nuorten ja meidän kanssa häpeän äärellä, mitä äänten tuottaminen mikrofoniin voi aiheuttaa. Aikuisten aktiivinen osallistuminen ja heittäytyminen herätti hilpeyttä sekä sai nuoret keskittymään: esimerkistä oppii. Kysyimme, mitä ajatuksia esitys herätti ja nuoret kertoivat. Kun myös aikuiset sanoittivat tuntemuksiaan, se auttoi nuoria käsittelemään aihetta ja auttoi vielä avaamaan esityksen teemoja.

Kiertueen jälkeen olen jäänyt pohtimaan kohtaamiani nuoria ja koulukoteja. Ja myös niitä nuoria, jotka tarvitsisivat myös tukea ja huolenpitoa, mutta eivät ole avun piirissä. Teemmekö yhteiskuntana tarpeeksi nuorten hyvinvoinnin eteen?

Oli ilo päästä jakamaan tämä kokemus taitelija Iida Hägglundin kanssa, jonka kanssa lauloimme nuorille Anssi Kelaa, teinit mulkoilivat, me havahduimme milleniaalisuuteemme. Selvisi myös, että esimerkiksi xD:n käyttö (Iidan lempihymiö) on auttamatta vanhentunut ja ”tosi noloa”. Tuimme toisiamme, höpöttelimme, nauroimme paljon ja halasimme. Kiitos Iida. Kiitos Kansallisteatterin Kiertuenäyttämö, että pyysitte meidät ohjelmistoonne, ja mahdollistitte tämän kiertueen. Kiitos Niilo Helanderin säätiö ja Kansan Sivistysrahasto. Kiitos kaikesta ohjaaja Ida Kronholm, käsikirjoittaja Arda Salaniemi, valo- ja videosuunnittelija Saana Volanen ja lavastus- ja pukusuunnittelija Anni Hernetkoski. Kiitos koulukotien henkilökunta ja ennen kaikkea kiitti te mahtavat nuoret, että saatiin tulla teille esiintymään, kiitos kuuntelusta, kommenteista ja osallistumisesta.

Sarvivälke-esityksen voit nähdä Kansallisteatterin Lavaklubilla 10.2.2026. Tuo mukanasi joku tuntemasi nuori tai nuoria, esityksen jälkeen meillä on myös keskustelutilaisuus. Nähdään siellä!

Teksti: Milla Kaitalahti

Kiertueversion sovitustyön mahdollistivat Kansan Sivistysrahasto, Niilo Helanderin Säätiö sekä Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön vuonna 2024 saamat lahjoitusvarat. 

Lahjoita kiertuenäyttämölle 

 

 

1. THL-lähde (viitattu 19.11.2025) https://thl.fi/julkaisut/kasikirjat/lastensuojelun-kasikirja/tyoprosessi/sijaishuolto/sijaishuollon-muodot/lastensuojelulaitokset/koulukoti 

2. THL-lähde (viitattu 19.11.2025) https://thl.fi/julkaisut/kasikirjat/lastensuojelun-kasikirja/tyoprosessi/sijaishuolto/rajoitukset-sijaishuollossa/erityinen-huolenpito