No hope

”Olemme onnekkaita jos opimme
Että ei ole mitään nurkkausta
Että ei ole mitään turvallista satamaa
Joka voisi liuottaa
Piiloonsa sen mitä olimme
Aika tulee sen jälkeen”

Ote Fernando Cabreran kappaleesta El tiempo está después (Aika tulee sen jälkeen)

Ohjaamiseen ja käsikirjoituksen tekemiseen liittyy erityinen komponentti: tarkkailla yksityiskohtaa loputtomiin. Osata odottaa osatakseen löytää, osata katsoa nähdäkseen tiedon tuolle puolen. Siihen mikä on, mutta jota emme voi nähdä, joka muodostaa ihmismaiseman, tuon universumin, joka ei täysin meille avaudu, jonka osa olemme.

Tarkkailla ilman aikaa

Teemme Jussi Lehtosen ja Satu Herralan kanssa taustatyötä Metsä Furiosa -esitykseen, joka kytkeytyy UPM Kymmenen tehtaisiin Uruguayssa. Esitys yhdistelee dokumentaarisia ja fiktiivisiä aineksia. Vuonna 2019 tein päällekirjoituksen Henrik Ibsenin näytelmästä Kansanvihollinen ja ohjasin sen Uruguayn Kansallisteatterissa. Myös se käsitteli sellutehdashanketta. Sekä käsikirjoitukseen että toteutukseen liittyi journalistista tutkimustyötä. Esityksen ensi-ilta pidettiin Montevideon päänäyttämöllä, Teatteri Solisissa.

Esityksessä oli kolme erilaista loppuratkaisua. Yleisö sai äänestää, minkä päähenkilön ajatusmaailman mukaan asiat ratkeavat. Tämä todellisuuksien mestizaje, yhteensulautuminen, oli minun tulkintani siitä, miten fiktio käy vuoropuhelua nykyhetken kanssa, suhteessa elävään yleisöön ja katsomoon. Siellä me istumme, pimeydessä, emmekä tiedä, kuka vieressä oleva ihminen on, ja siitä huolimatta taputamme, nauramme ja itkemme yhdessä. Uskon, että tässä rikkinäisessä hetkessä jota elämme, kasvotusten jaettu teatteriesitys on yksi vanhimmista poliittisista ja runollisista säiliöistä, joka syntyy aina uudelleen eikä menetä kykyään rikkoa kielen rajoja ja kapinoida ilman väkivaltaa.

Olemme olemassa ja olemme paikan päällä

Tapasin Jussin Campo Abiertossa, joka on koreografi Tamara Cubasin ylläpitämä taiteilijaresidenssi Uruguayssa, Riveran osavaltiossa, lähellä Brasilian rajaa. Keskustelimme, ja Jussi kysyi, kiinnostaisiko minua valmistaa esitys Suomeen.

Ja tässä me nyt olemme. Toteutamme näkemystämme. Olemme aineistonkeräysvaiheessa. Haastatteluja, kirjoja, sanomalehtijuttuja, kommentteja, näkökulmia. Yhtä aikaa etänä ja paikan päällä. Kun Jussi ja Satu tulivat Uruguayhin, päätimme tarttua tilaisuuteen ja tehdä tutkimusretken Paso de los Torosiin, 13000:n asukkaan kaupunkiin, jonne UPM:n tehdasta rakennetaan. Siitä tulee yksi viidestä maailman suurimmasta ja Latinalaisen Amerikan suurin. Olin yhteydessä veteraaniaktivisti Esteban Caloneen, joka laati suunnitelman paikallisten tapaamiseksi.

Käymme kävelyllä ennen sunnuntailounasta. Menemme suomalaisten asuinalueelle. El barrio de los finlandeses – sillä nimellä aluetta kutsutaan. Maisema suomalaisine rakennuksineen nousee joen mutkasta. Astumme ulos autosta, alueella on mukava kävellä, ja otamme muutamia kuvia. Vartija lähestyy meitä ja sanoo: ”Tiedän että tämä on absurdia ja ettei sitä voi kieltää, mutta ette saa ottaa kuvia. Pyydän ettette ota kuvia, muuten saan potkut.”

Otamme vaivihkaa muutaman kuvan.

Miksi kieltää jotain mikä ei ole laissa kielletty? Teeskennellä, että julkinen tila on yksityistä, vaikka se ei sitä ole. Ja lisäksi tehdä se vailla vastuuta, aivan kuin he olisivat muiden yläpuolella.

Kävelemme kauemmas ja toteamme, että asetelma on kuin suoraan scifi-kirjallisuudesta: joukko ihmisiä saapuu maailman toiselta puolelta, luo oman suljetun yhteisönsä ja väittää samalla päinvastaista: OLEMME INKLUSIIVISIA.

On liian helppoa tehdä yleistyksiä ja kategorisoida ihmiset heidän kansallisuutensa perusteella. Sanoa: suomalaiset ovat sellaisia ja uruguaylaiset tällaisia… Toistaa tätä ja vakuuttua siitä, että maantieto ja kulttuuri määrittävät meidät siihen pisteeseen asti, ettemme pysty tekemään valintoja oman kielen, koulutustaustan, suhdeverkoston, taloudellisen tilanteen ja onnellisuuden kuplan ulkopuolella.

Uskomme, että välimatka erottaa meitä ja että läheisyys yhdistää meitä. Joskus asia on näinkin, mutta tämä ei ole muuttumaton sääntö. Lähdimme etsimään tietoa tehtaasta, työntekijöistä, saasteista, tapaamaan paikallisia ihmisiä, kuuntelemaan heitä. Osallistuimme kokoukseen, jossa edellisen hallituksen työntekijät kertoivat näkemyksiään. Myös seksityöläisten liiton puheenjohtaja oli paikalla. Lähestyimme viskibaaria, juttelimme tyttöjen kanssa, tanssimme ja joimme heidän kanssaan. Kerroimme mielipiteitämme, hengitimme ilmaa, teimme express-visiitin paikassa, jossa aika on pysähtynyt.

Kävi kuten aina tehdessäni dokumentaarista teatteriprojektia ja siihen liittyviä haastatteluja, jotka prosessin myötä muutuvat fiktioksi. Päädyin myrskyn silmään, törmäsin ihmisten monimutkaisuuteen.

Kolonisaatio ja itsensä antaminen kolonisoitavaksi voivat olla yhdessä toteutettu teko, etenkin jos kyseessä on sivistynyt maailma, jolla on sovitut säännöt. Tämä ei tietenkään enää olisi kolonisaatiota, vaan jotain sellaista kuin: Hyväksyn kaikki ehtosi ja sen, että hyödynnät olemattomuuteen saakka maani, mahdollisuuteni ja ihmisarvoni. Ja toivoni.

Suomennos: Marianna Laine ja Jussi Lehtonen