Surma ja Sanantuoja ilmastoasiantuntijan silmin

Kaksi näytelmää, jotka ovat älykkäällä tavalla linkitetty toisiinsa, eivät esitä suoranaista kertomusta ilmastosta taikka ilmastonmuutoksesta. Pitkin esitystä havaitsen kuitenkin viittauksia ilmastonmuutoksen kantaviin teemoihin.

Molemmat näytelmät ovat visuaalisesti miellyttäviä ja ajatuksia herättäviä. Surman moderni ja pelkistetty lähestymistapa antaa monologille tilaa hengittää ja saa minut seuraamaan pienimpiäkin liikkeitä tarkkaavaisesti.

”Miksi nykyään toimitaan, niin kuin toimitaan ja miksi useinkaan, toimia ei ole lainkaan.”

Monologissa ihmisluonteen ominaisuuksia, uskomuksia ja historiaa kommentoidaan. Näen tässä linkin myös ilmastonäkökulmaan. Ihmisten toimet ovat hyvin pitkään olleet osa ilmastonmuutosta, enemmän tai vähemmän. Ymmärrys ihmiseltä toiselle periytyvistä käytösmalleista ja maailmankatsomuksesta auttaa hahmottamaan, miten on päädytty nykytilanteeseen. Millaiset asiat koetaan arvokkaiksi, miten ympärillä olevaa elämää kohdellaan ja millaisia motiiveja ihmisillä on. Miksi nykyään toimitaan, niin kuin toimitaan ja miksi useinkaan, toimia ei ole lainkaan.

Ilmastonmuutoksesta puhuttaessa nousee usein kysymys; mitä minä voin muka tehdä? Itse antaisin yhtenä ehdotuksena omien asenteiden ja käytösmallien tarkastelun. Ilmastotoimia ei tarvitse ajatella negatiivisesti uhriutuen, vaan lähtökohtaisena haluna tehdä jotain välittämänsä asian eteen tai sen suojelemiseksi. Mikäli minkäänlaista kiinnostusta luontoa ja ilmastoa kohtaan ei ole, sen eteen tuskin halutaan toimiakaan. Käytösmallien muuttaminen on hyvin hidasta, vaikeaa ja rakenteellista. Tulee helposti syyllistetty olo, jolloin luontainen reaktio on kieltää koko asia. Ajatella, että tämä ei koske minua tai että joku toinen voisi toimia tämän eteen minun sijastani.

”Ilmastotoimia ei tarvitse ajatella negatiivisesti uhriutuen, vaan lähtökohtaisena haluna tehdä jotain välittämänsä asian eteen tai sen suojelemiseksi.”

Tietenkään kukaan ei voi tietää ja osata kaikkea, mutta tietämättömyyden taakse piiloutuminen on myös yksi keino vältellä vastuuta. Se saattaa olla lähtöisin välinpitämättömyydestä tai olla jopa keino suojautua liialta harmilta. Ilmastoahdistus vaivaa monia ja se yhdistettynä mahdollisiin oman elämän ja ympäristönsä ongelmiin voi aiheuttaa sen, että osalta harmeista on pakko suojautua.

Sanantuojassa tällaiset suojautumiskeinot ovat havaittavissa. Esityksen kaunis visuaalinen kokonaisuus jatkuu, kun siirrytään puutarhaan, jossa äänimaailma ja rauhallinen maisema antavat ymmärtää, että kaikki on hyvin. Vihreys ja keväinen lintujen viserrys tekevät mielen levolliseksi. Tässä yhteydessä ei ajatella maailman menoja tai omia traumoja. Tuntuu, että niitä ei oikeastaan edes saa nostaa esiin. Jokainen puutarhassa aikaansa viettävistä rouvista pyrkii kollektiivisesti pitämään keskustelun kepeänä ja välttelemään aiheita, jotka tekisivät keskustelusta vakavamman.

Ajoittain tästä rauhaisasta ympäristöstä irtaannutaan. Uutisten, opitun, kuulopuheiden ja kokemusten ääni rikkoo rauhan ja vetää yhteen maailman tapahtumia ajatusten virtana. Sanantuoja, rouva Naskali, heijastaa kuulemansa ja kokemansa monologeihin. Kertojan teksti kuulostaa absurdilta, ajoittain jopa karun humoristiselta, mutta kuulen niissä myös paloja totuudesta. Kuin uutisotsikoita ilmasto- ja yhteiskuntakatastrofeista olisi vedetty yhteen ja siten rakennettu montaasimainen tarina.

Näissä rouva Naskalin tajunnanvirtamonologeissa viitataan erilaisiin ympäristöhasardeihin, joiden määrä on usein lisääntymään päin. Jossakin kuivuus on äärimmillään (kuten Väli-Amerikassa, Välimerellä sekä monin paikoin Afrikassa ja Lähi-Idässä), toisaalla sadevedestä ja merenpinnannoususta johtuvat tulvat aiheuttavat peruuttamattoman uhkan (rannikkoseuduilla, kuten Länsi-Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Kaakkois-Aasiassa). Myrskytuulet yltyvät (trooppisten syklonien alueilla ja keskileveysasteilla), metsäpalot voimistuvat (kuivilla alueilla, kuten Välimerellä ja Australiassa) ja uudenlaiset sairaudet sekä vieraat lajit leviävät uusille alueille.

”Syntyy kysymys, kenen vastuulla on toimia ja miten.”

Ilmasto(epä)oikeudenmukaisuus on paljon puhuttanut aihe, kun ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät hyvin erilaisina eri puolilla maapalloa ja ihmisten kyky varautua niihin vaihtelee voimakkaasti. Syntyy kysymys, kenen vastuulla on toimia ja miten. Näin palataan myös takaisin kysymykseen kunkin oikeudesta olla tietämätön ja toimeton.

Monologeissa puhutaan ihmisen roolista tämän kaiken keskellä. Siitä miten joskus on käyttäydytty, miten ehkä pitäisi käyttäytyä ja miten kenties tullaan käyttäytymään. Palataan siis ihmisten käytösmalleihin. Siihen, miten ihminen viimeiseen asti pyrkii sopeutumaan, sillä muuta vaihtoehtoa ei enää ole. Tähän liittyvän viittauksen löydän esimerkiksi Sanantuojan ensimmäisestä monologista, jossa maan alla elävät ihmiset sopeutuvat pimeässä elämiseen ja lapset syntyvät sokeina. Toinen abstraktimpi viittaus muodostuu lavasteena ja tapahtumapaikkana toimivasta puutarhalaatasta, joka liikkuu. Kyydissä olevat ihmiset antavat sen tapahtua ja sopeutuvat siihen. Sopeutuminen tapahtuu usein pakon edessä, hillintä vapaaehtoisesti etukäteen.

Näistä monologien assosiaatioketjuista palataan aina takaisin puutarhaan. Paikkaan, jossa mitkään muutokset ja hädät eivät ole nähtävissä. Siispä ne eivät koske minua. Eikä niistä tarvitse, eikä saa, puhua. Kissaa ei saa nostaa pöydälle, koska siitä ei koeta olevan mitään hyötyä. Vaikeuksissa on turha velloa, paitsi ehkä oman elämän henkilökohtaisissa ongelmissa. Siitä huolimatta, että rouva Naskali tuntuu ajoittain erilaiselta ja irralliselta muiden rouvien joukossa, hän tuntuu olevan myös ainut, jolle muut rouvat avautuvat ongelmistaan.

”Kissaa ei saa nostaa pöydälle, koska siitä ei koeta olevan mitään hyötyä.”

Sanantuojan lopetus on vaikuttavan elokuvamainen. Se herättää ajatuksia ja saa jokaisen katsojan tulkitsemaan esityksen lopun omalla tavallaan.

Esityskuvat Mitro Härkönen
Otsikkokuva Pexels / Elisa Elijas