Traumaattisista kokemuksista voi selvitä
Olen Sanantuojan naisten ikätoveri. He tuntuvat tutuilta. Minun on helppo kuvitella istuvani heidän kanssaan.
Harva meistä yli 70-vuotiaista on selvinnyt elämästä ilman vaikeita, traumatisoivia kokemuksia. Ne voivat aktivoitua uudelleen, vaikka olisi luullut niiden unohtuneen, ryhmätilanteessa esimerkiksi toisten esiin nostamista keskusteluaiheista tai muistoista. Vuosien takaiset tapahtumat, teot ja sanat saattavat putkahtaa mieleen, alkaa vaivata ja tuottaa ahdistusta, surua, häpeää, syyllisyyttä. Myös aikanaan neutraalit asiat voivat jälkikäteen herättää ikäviä tunteita. Maailman muuttuessa ja elämänkokemuksen karttuessa niitä tulkitaan uudella tavalla. Käsitys itsestä on vaarassa muuttua ja ikääntyvä ihminen voi tuntea haurastuvansa.
”Intiimimpiä elämänkokemuksia ja niiden tuottamia raskaita tunteita piilotetaan ystäviltäkin, etteivät nämä ala niitä sorkkia, arvostella, tuomita tai ymmärtää väärin.”
Ystäväryhmät kehittävät erilaisia keinoja luoda yhteenkuuluvuutta ja turvallisuuden tunnetta. Sovitaan säännöllisistä tapaamisista. Perustetaan Facebook-ryhmä, käydään yhdessä taidetapahtumissa tai harrastusryhmissä, matkustetaan yhdessä. Annetaan toisilleen oman kodin avaimet. Se on konkreettisimpia osoituksia ryhmän keskinäisestä luottamuksesta ja läheisyydestä. Mutta siitä huolimatta toisenlaisen läheisyyden alueella voi olla raja-aitoja.
Intiimimpiä elämänkokemuksia ja niiden tuottamia raskaita tunteita piilotetaan ystäviltäkin, etteivät nämä ala niitä sorkkia, arvostella, tuomita tai ymmärtää väärin. Jokaisella on omat arkaluontoiset elämänkokemuksensa, joista on vaikea puhua ja joista kuuleminen synnyttää ahdistusta ystävissäkin.
”Globaali ilmastokatastrofi tai lähellä riehuva sota järkyttävät elämän perusrakenteita.”
Menneisyyden lisäksi myös tulevaisuudessa voi olla vältettäviä aiheita, uhkia, jotka synnyttävät ahdistusta, pelkoa ja turvattomuutta. Globaali ilmastokatastrofi tai lähellä riehuva sota järkyttävät elämän perusrakenteita. Erityisesti tämä kuormittaa psyykkisesti, jos elämänhistoriassa on aiempia traumoja tai tämänhetkiset resurssit ovat vähissä. Yksi ratkaisu on suojamuurin pystyttäminen arvaamattomia uhkakuvia vastaan. Ei ajatella, ei puhuta. Vanhat traumatkin voivat olla turvallisempia. Ne tunnetaan, niihin voidaan perääntyä kuin bunkkeriin.
Menneisyydessä kohdatut ja käsitellyt traumakokemukset voivat toisaalta antaa voimia uudessa uhka- tai kriisitilanteessa. Ylitsepääsemättömiltä tuntuneiden elämäntilanteiden yhteydessä on aikanaan voitu oppia selviytymiskeinoja, jotka käynnistyvät uuden vastoinkäymisen kohdatessa.
”On kuin itsestä olisi pala leikattu pois, kuin jotain itsestä olisi kuollut.”
Psykoterapeuttina, kriisityöntekijänä ja vapaaehtoistyöntekijänä olen kohdannut ihmisiä ja ihmisryhmiä monenlaisissa kriisi- ja katastrofitilanteissa ja nähnyt, miten elämä järjestyy uudelleen niiden jälkeen. Oma ja läheisten henki on ollut vaarassa, läheisiä on menetetty, koti on tuhoutunut, kokonainen asuinalue on tuhoutunut pommituksissa…
Kipu ja tuska tuntuvat fyysisesti ja psyykkisesti, kun jotain elintärkeää on menetetty ja tietää, ettei sitä voi saada takaisin. On kuin itsestä olisi pala leikattu pois, kuin jotain itsestä olisi kuollut.
Pahan tapahduttua tukiverkosto yleensä aktivoituu. Mikäli tapahtuman lamauttama ei itse pysty huolehtimaan arjen rutiineista, siinä autetaan. Huolehditaan ruokailusta, pestään pyykkejä, saatetaan lapset kouluun, autetaan käytännön järjestelyissä. Ollaan rinnalla ja kuunnellaan tuputtamatta tyhjiä lohdutuksia. Kun tapahtuma on järkyttänyt koko lähipiiriä, ulkopuolinen ammattiauttaja voi olla se, joka kykenee ottamaan tunneryöpyn vastaan ja kestää epätoivon rauhallisesti ja auttaa päivästä toiseen.
”Se ei korjaa ihmistä entiselleen, vaan eheyttää sulauttamalla menetyksen minäkuvaan ja muokkaamalla tulevaisuuden uudelleen.”
Kun ihminen tuo vastaanotolle tai ryhmään oman särkyneisyytensä, hän tuo samalla selviytymiskeinonsa, vaikkei niitä itse siinä hetkessä tunnistaisikaan. Se näkyy siinä, että pystyy tuntemaan, että pystyy liittymään yhteen muiden kanssa ja saamaan lohdutusta yhteisestä surusta, että pystyy ottamaan vastaan apua. Tämä prosessi on eri ihmisillä erilainen eikä siihen vaadittavaa aikaa voi etukäteen tietää. Se ei korjaa ihmistä entiselleen, vaan eheyttää sulauttamalla menetyksen minäkuvaan ja muokkaamalla tulevaisuuden uudelleen.
Tutustu Sanantuoja-esitykseen teoksen omalla sivulla.
Kuvat Kirsti Palonen
