Yhden enkeli on toisen perkele (osa 2/2) – Prologi eli lahtarikaartin lipussa on punikin luusta nuppi juu

Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi

Niin olivat, ja siitä se lähti, mutta minulla ei ole aikomustakaan ryhtyä referoimaan tai muutenkaan kuvailemaan Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa näillä riveillä. Mutta sen merkitystä Suomelle ja suomalaisille ei voi väheksyä. Väheksyjät huutavat vastatuuleen ja saavat sekä sanat että niiden tuottamiseen vaadittavan syljen takaisin omille kasvoilleen.

Väinö Linna pönöttää tätä nykyä vakaasti kansakunnan kaapin päällä ja varmuuden vuoksi lisään, että hän ei ollut raaka, kouluttamaton tyyppi; itseoppinut kylläkin. Tämän päivän suomalaisen on ehkä vaikea hahmottaa sitä, kuinka kiistelty hän oli aktiivisen kirjailijanuransa aikana. Aikalaiskriitikot pyrkivät ensinnäkin rajaamaan hänet ahtaaseen “työläiskirjailija”-muottiin. Näiksi työläiskirjailijoiksi laskettiin viime vuosisadan alkupuolella ja puolessavälissä julkaisukynnyksen ylittäneet kirjailijat, joilta puuttui muodollinen akateeminen koulutus. Linna on kuvannut omaa työrytmiään: hän kirjoitti töiden jälkeen, sunnuntaisin ja lomilla. Näin silloin, kun hän kirjoitti kolme ensimmäistä romaaniaan eli Päämäärän, Mustan rakkauden ja Tuntemattoman sotilaan. Tuntemattoman sotilaan menestyksen ansiosta hän pystyi kirjoittamaan Pohjantähteä jo päätoimisena kirjailijana.

Mutta Linna ei halunnut olla työläiskirjailija. Jos torppari Akseli Koskela halusi olla talollinen talollisten joukossa, niin laitosmies Väinö Linna halusi olla kirjailija kirjailijoiden joukossa. Hän ei halunnut tittelin eteen väheksyväksi katsomaansa adjektiivia. Hän oli työläinen päivisin, koska ennen menestystä pelkällä kirjoittamisella ei pystynyt elämään. Näinhän asia on myös tänä päivänä, vaikka kulttuurin ja taiteiden saralla toimivat ihmiset eliittiin joidenkin pervertikkojen mielissä kuuluvatkin. Usein sellaisten mielissä, joiden yhteiskunnallinen status sijoittaa heidät itsensä sinne.

Toinen Linnaa hiertänyt asia oli hänen kirjoittamisensa laadun väheksyntä. 1950-luvun Suomessa modernistit olivat niitä kirjailijoita, jotka saivat kulttuurikriitikot kuolaamaan vailla kontrollia. Tuntematon sotilas ja Pohjantähti-trilogia edustivat perinteistä eeppistä kerrontaa. Useat arvostelijat kuttuilivat Linnalle tämän vanhentuneesta kirjoitustyylistä, mutta Tuntemattoman ja Pohjantähden menestys hiljensi pahimmat kitisijät.

On tärkeää, että Linna kirjoitti tavalla, jota tavallinen kansa pystyi lukemaan ponnistelematta. Linnan pääteoksia ei pidä arvostella kirjoitustyylin tai lajityypin kautta. Linnan merkitys kirjailijana on siinä, mitä hän kirjoissaan sanoi. On epäolennaista, miten hän kaiken sanoi. 

Piipahdetaanpa Tuntemattomassa sotilaassa. Suomalainen sotilas tuli II maailmansodasta ulos hävinneenä ihmisenä. Hävinneelle oli lyöty “luu kurkkuun”, kuten myös Pohjantähdestä tuttu Vilho Koskela sanoo Tuntemattomassa. Kotiutuneet miehet ja naiset tuppasivat pitämään kokemansa sisällään. Posttraumaattisia stressihäiriöitä (joita ei tunnistettu eikä tunnustettu) lääkittiin viinalla. Aika ajoin akka ja lapset juoksivat lumihankeen suojaan, kun isäukko päätyi lauantaisaunan jälkeen takaisin Lemetin ja Koirinojan soille.

Vuoden 1954 joulumyyntiin ilmestyi Tuntematon sotilas. Tapahtuneesta vaienneet miehet ostivat kirjaa, jollekulle vaimo uskalsi hieman empien ostaa sen joululahjaksi. Vaienneet miehet lukivat sen kertaistumalta; joulupäivän aamiaispöytään ilmestyi koko yön valvonut mies ja, herrajjumala, sehän puhui. Kirjailija Jussi Kylätasku on kertonut, että hänen opettajansa oli lukenut Tuntemattoman yhdellä kertaa ja yön yli. Seuraavana päivänä ei noudatettu lukujärjestystä. Sodan käynyt opettaja puhui lapsille sodasta. Eikä mitään äidinkielen tunneilta tuttua runebergiläis-isänmaallista höttöä, vaan oikeaa asiaa sodan arjesta, sen kauheudesta. Toki lapsille sopivassa muodossa. Lauantaisin yleisten saunojen lauteilla monella tapaa rikki menneet veteraanit puhuivat, vihdoinkin. Väinö Linna oli tarjonnut heille terapiaa. Eikä hän ollut mikään upseerikorsustaan lyriikkaa pukkaava (kaikki kunnia Yrjö Jylhälle sinällään), hän oli ollut mukana tasa-arvoisena muiden jermujen joukossa alikersanttina, jolta kerran oli koko joukkue mennyt kranaatti-iskussa. Proosan lisäksi tarjolla oli siis myös vertaistukea.

Samalla Väinö Linna taisi itsekin kirjoittaa itsensä sodasta ulos. Meillä on runoilija Aila Meriluodon aikalaistodistus, jossa hän kertoo Linnan vaikuttaneen hieman häiriintyneeltä 1950-luvun alun Tampereella, ja Meriluoto, mahdollisesti aivan oikein, katsoi tilan juontuneen sodan aiheuttamasta ahdistuksesta. Tuntemattoman sotilaan ilmestymisen jälkeen Linnan ahdistus katosi.

Kritiikkiä satoi, myönteistäkin. Ja sitten tietysti Toini Havun “täydellinen teilaus”, kuten Linna itse asian sanoi. Valtalehden pääkriitikon negatiivinen kritiikki ei ole kirjailijalle pikkujuttu. Aikanaan sellainen tuhosi Aleksis Kiven (Seitsemän veljestä), marginalisoi Pentti Haanpään (Kenttä ja kasarmi) ja hiljensi Olavi Paavolaisen (Synkkä yksinpuhelu).

Linna ei tuhoutunut, marginalisoitunut, eikä totisesti hiljentynyt. Linna oli varautunut väittelyyn ja oli siinä taitava. Hän pystyi argumentoimaan vastaan maltillisen terävästi. Tässä vaiheessa hänestä nousi esiin päällimmäiseksi se, mikä Tuntemattomassa oli ollut piilossa rivien välissä. Esiin nousi poleemikko, kiistelyyn hyvin valmistautunut sellainen.

Tietysti Linnaa auttoi lisäksi suuren yleisön tuki. Totta kai Tuntemattomalla vastustajansa oli. Kantahenkilökunnan ja lottien kuvaus aiheutti myös närkästystä. Mutta valtaosa tavallisista rivimiehistä ja reserviläisistä, myös upseereista ja naisista, piti lukemastaan.

Isä oli tullut kotiin

Pohjantähdessä poleemisuus tuli esiin jo itse trilogiassakin, sillä Pohjantähden hahmojen replikointi on täynnä väittelyitä, niin yksityiskeskusteluissa, kuin myös trilogiassa paljon esillä olevassa kokoustamisessa. Linna myös kärjisti koko ajan. Kärjistävä vertauskuvallisuus on usein niin selvää (esimerkkinä Koskela/Suomi vastaan Pappila/Venäjä, taikka räätäli Halmeen vertaaminen Messiaaseen), että on hämmästyttävää, ettei aikalaiskritiikki sitä huomannut. Ellei kyse sitten ollut siitä kognitiivisesta...

Trilogian kolme osaa ilmestyivät lyhyin välein. Ensimmäinen osa 1959, toinen 1960 ja kolmas 1962. Tekovaiheessa Linna kutsui teosta torpparitrilogiaksi. Varsinkin toista osaa odotettiin silmät kiiluen, jotkut ehkä kammoksuenkin, sillä ensimmäisen osan jälkeen oli selvää, että lukija saa eteensä vuoden 1918 kauheudet.

Helsingin Sanomissa ensimmäisen osan arvosteli Timo Tiusanen, myöhempi teatterinjohtaja ja lausujakin. Tiusanen tuskin tarttui ensimmäiseen osaan vailla ennakkoasenteita.

Kaunaisuus on se, millä tavalla Tiusanen Linnaa ja ensimmäistä osaa luonnehti, ja luonnehdinta on sukua Toini Havun Tuntemattoman kritiikille. Tiusanen ilmiselvästi koki Linnan tuntevan jonkinlaista kaunaista herravihaa ja kritiikissään annosteli repliikkejä, jotka hänen mielestään todistivat Linnan kaunaisuuden. Tässä kohtaa kritiikin lukijan on pakko ihmetellä kulttuurin ammattilaista, joka etsii kirjan henkilöiden suuhun sijoitetuista repliikeistä niitä, jotka hänen mielestään vastaavat kirjailijan omia mielipiteitä löytäenkin kiistämättä herravihaiset ja kaunaiset repliikit. Mutta trilogian moneen otteeseen lukeneena en pysty edes kirjan kaikkitietävän kertojan luomasta kontekstista päättelemään, että solvaukset ja hammastelut olisivat Linnan omia mielipiteitä. Ei se niin mene. Veikko Huovisen eräässä novellissa Kajaanin linnan vouti huutaa sellin oviluukusta Johannes Messeniukselle “Haista paska, Messenius”. Tiusasen logiikalla myös Huovinen itse olisi halunnut haistattaa Messenius-paralla paskan. Tiedä sitten tuota, ehkä halusikin. Ja ehkä minä Tiusasen kohdalla otan tämän haistatusesimerkin, koska itse haluaisin...

Vaatimaton syntymäkoti ja duunaritausta voivat stereotypioihin juuttuneelle ihmiselle muodostaa kuvan poliittiseen vasemmistoon sitoutuneesta ihmisestä. On siis hyvä tietää, että Väinö Linnan lapsuudenkoti ei ollut vasemmistolainen. Linna on korostanut, että hänen sukunsa ja vanhempansa eivät olleet vuonna 1918 (Linna itse oli syntynyt vasta 1920) riidoissa kummankaan osapuolen kanssa. Hänen isänsä oli mielipiteiltään lähinnä nuorsuomalaisten vasempaa siipeä eli ns. Varpusia. Itsenäisyyden alkuvuosina tämä tarkoitti kansallisen edistyspuolueen ståhlbergiläistä siipeä. Väinö Linnan lapsuudenkoti oli siis poliittisesti tasavaltalainen ja porvarillinen, joskin jälkimmäinen näistä määritelmistä saattaa olla liioiteltua. Oikeampi määritelmä lienee epäpoliittinen. Mutta halusin hieman kärjistää. Niinhän Linnakin teki.

Linna halusi kyseenalaistaa vuoden 1918 valkoisen totuuden, mutta hän halusi kyseenalaistaa myös pinnalla olleen idealisoidun runebergiläisen mielikuvan suomalaisesta ihmisestä. Linnan mukaan tämän mielikuvan aiheuttama itsepetos oli yksi syy yhteiskuntaluokkien välisten erojen kärjistymiseen aina kapinaan asti. Valtaapitävien säätyluokkien edustajat elivät pitkään käsityksessä vaatimattomasta ja tottelevaisesta kansasta, joka nöyrästi katsoo heihin ylös päin, vaikka he virtsaisivat kirkontornista heidän silmilleen. Linnan fantastisesti kuvaamalla hämäläisellä maaseudulla tämä torppareiden ja tilattoman väestön paljoudesta johtuen tarkoitti isäntävaltaa. Aatteiden, etenkin sosialismin, kulkeutuessa teollisuusmaista pitkälti agraariseen Suomen suuriruhtinaskuntaan, valtaapitävät joutuivat huomaamaan tottelevaisuuden olleen pakon sanelemaa. Vaihtoehtojen muuttaessa näköalaa alemmat säätyluokat olivatkin valmiit tarttumaan niihin vaihtoehtoihin ja kyseenalaistamaan aiemmat valtarakenteet ja myös omistussuhteet. Tämä synnytti vastareaktion, halun pitää kynsin hampain kiinni siitä, mikä aina oli ollut omaa ja minkä omistaminen oli antanut valtaa toisten ihmisten ylitse. Ja vallastahan on tunnetusti vaikea luopua.

Mutta sitä, mikä on lähtenyt liikkeelle ja muuttunut vyörynomaiseksi, on mahdoton pysäyttää. Vastareaktiot toisensa jälkeen synnyttävät lopulta ketjureaktion ja lopulta, vuoden 1918 aattona, molemmat vastapuolet vain huutavat toisilleen kuuntelematta toista osapuolta.

Pohjantähden keskiössä ovat torpparit ja heidän halunsa vapauteen, keskushenkilöinä Koskelan perhe. Pohjantähden lukeneet ja Suomen historiaa tuntevat tietävät, että sodan porvarillinen osapuoli, valkoiset, olivat jo ennen vuoden 1918 katastrofia huomanneet torppareiden vapauttamisen väistämättömyyden ja välttämättömyyden ja taipuneet maareformin kannalle. Myös Koskelan Akseli ja muut kapinaan ryhtyvät Pentinkulman torpparit ovat pakosta kuulleet tämän. Mutta, ja tämä on vuoden 1918 katastrofin tragiikkaa, kaikki tulevan konfliktin eri tahot olivat päätyneet elämään omissa kuplissaan. He eivät uskoneet enää pätkänkään vertaa siihen, mitä konfliktin toinen osapuoli sanoo. Viha oli ottanut vallan. Pohjantähdessä Pentinkulman torpparit nousivat kapinaan, joka oli turha.

Akselin, pappilan torpan pojan ja myöhemmän torpparin tapauksessa katkeruuden alkusysäys on, kun pappila siirtää hänen isänsä, Koskelan Jussin itse raivaamat maat torpalta pappilan hallintaan. Kapinan jälkeisessä trilogian kolmannessa osassa Linna kirjoittaa “Täältä kaikki oli alkanut, tuvan lattialta, vaihe vaiheelta suurentuen, kunnes oli saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että mies oli ollut kuin lastu myrskyssä”. Siinä on aika hyvä kiteytys punakapinasta yksilön tasolla.

Trilogian kaksi myöhempää osaa otettiin paremmin vastaan. Helsingin Sanomissa kakkososan arvosteli Pekka Tarkka erinomaisen oivaltavasti ja kolmososan Matti Paavilainen voittopuolisen myönteisesti. Tosin olen Paavilaisen kanssa eri mieltä trilogian lopun merkityksestä. Paavilaisen mielestä se on turha, minusta ei. Siitä kohta.

Sinä talvena pysyi Koskelan tie usein ummessa

Onko Täällä Pohjantähden alla punainen totuus, jonka Väinö Linna yritti tuoda valkoisen totuuden rinnalle? Niin helpolla lukijaa ei päästetä. Linna toi kyllä trilogiassa esiin yhden punaisen näkökulman tapahtuneeseen, mutta trilogian motiivi on huomattavasti kunnianhimoisempi kuin pelkkä punaisen totuuden toitottaminen on. Väinö Linna repi auki vuoden 1918 haavat ja syystä, sillä ne eivät olleet parantuneet kunnolla. Niitä hoitaneet lääkärit (lue: historiantutkijat) eivät olleet olleet tehtäviensä tasalla. Linna käytti kansanparantajan (lue: kirjailijan) konsteja ilman puudutusta. Potilaspöydällä makaava nuori nainen, Suomi-neito, piti tietenkin aivan saatanallista meteliä. Niin lopulta käy, jos potilaan hoitoa vain siirretään aina tuonnemmas.

Jos Pohjantähti-trilogiaa pystyy lukemaan vailla ideologisia intohimoja, huomaa, että Linna vie punaisilta kapinaan ryhtymisen oikeutuksen. Akseli Koskela kuuluu työväenliikkeeseen; Akseli Koskela on yksi ratas kapinaan nousseessa punakaartissa, kyllä ja kyllä. Mutta ei Akseli mikään aito periaatteellinen sosialisti ole. Hänen yhteiskunnalliset motiivinsa ovat syntyneet henkilökohtaisesta katkeruudesta. Torpparina hän ei kuulu maata omistavaan luokkaan, mutta ei häntä köyhälistöönkään voi laskea.  Koskelan torppa kuvataan varsin vakavaraiseksi, sekä Jussi ja Alma että Akseli ja Elina ovat hoitaneet Koskelaa taiten. Koko Pentinkulman kylä kuvataan itse asiassa varsin vakavaraiseksi. Köyhyyttä edustavat oikeastaan vain kartanon alustalaiset, joista ainoastaan Leppästen perhekunta kuvataan kirjassa tarkemmin, sekä katkeroituneet ja epäsosiaaliset Laurilat. 

Pentinkulman torpparit eivät kapinoidessaan tavoittele mitään sosialistista utopiaa kolhooseineen. He haluavat itselleen sen maan, mitä viljelevätkin, ja päästä talonpojiksi talonpoikien joukkoon. Itsenäisiksi isäntämiehiksi, joiden ei tarvitse ottaa käskyjä vastaan keneltäkään. Tragedia syntyy kaiken turhuudesta. Heidän ei tätä tarkoitusta varten tarvitsisi ryhtyä kapinaan eli koko tuleva ruumiskasa on täysin turha. Kun vain kärsivällisyyttä riittäisi. Mutta kun juuri se on lopussa. Linna ei missään vaiheessa sano tätä ääneen (olisi ehkä pitänyt niin Tiusasetkin olisivat ymmärtäneet) vaan kätkee tämän kerrontaan. Trilogia ei ole lukijalle valmiiksi pureskeltu, sitä lukiessa täytyy oivaltaakin.

Vuoden 1918 sodan nimestä on väitelty ja tullaan ilmeisesti aina väittelemään. Itse suosin selkeää sisällissotaa.

Mutta torppareita ajatellen. Ehkä nimitys vapaussota sopisi heihinkin? He halusivat vapauden harjoittaa itsenäistä maatalousyrittäjän ammattia vapaina isäntien, aatelisten tai pappien määräysvallasta. 

Pohjantähdessä Linna tuo esille molempien osapuolten näkemyksiä, hän yhdistelee valkoista ja punaista näkökulmaa. Tavoitteena on ollut päästä mahdollisimman lähelle objektiivista totuutta. Tässä Linna onnistuu erinomaisesti. Kyläläisistä hän tyypittelee fantastisia henkilöhahmoja, sen sijaan hänen säätyläiskuvaustaan on kritisoitu (tietysti kaunaiseksi). 

Kyynikot sanovat, että konfliktien jälkeen historian kirjoittavat voittajat. Lyhyellä aikajänteellä näin varmasti. Mutta jossakin vaiheessa totuudella on tapana löytää tiensä historian sivuille. Pohjantähti-trilogian ilmestyttyä tohtori (myöhemmin professori) Jaakko Paavolainen julkaisi tutkimuksensa punaisesta terrorista (1966) ja valkoisesta terrorista (1967). Paavolaisen tutkimukset peesasivat vahvasti Väinö Linnan Pohjantähdessä kirjoittamaa näkemystä. Voi perustellusti sanoa, että kaunokirjallisella teoksella Linna avasi tietä oman sukupolvensa historiantutkijoille kohti objektiivisempaa totuutta vuoden 1918 tapahtumista. Joskus taide toimii tiennäyttäjänä. Vaikka se ja tieteentutkimus tuottavatkin iloa pelkästään kansakunnan eliitille...

Taustansa aiheuttamista stereotypioista johtuen Linnaa on usein pidetty puolueellisena vuoden 1918 tarkkailijana ja tästä olen tässä yrittänyt antaa toisen näkökulman. Paavolaista tuskin kukaan voi väittää punaisten peesaajaksi. Hänen isänsä toimi kansallisen kokoomuksen kansanedustajana ja ministerinäkin. Hänen sisarensa Katri Veltheim oli kokoomuslaisen Uuden Suomen teatteriarvostelija. Muistaakseni Heikki Ylikangas on jossakin sanonut, että Jaakko Paavolaisella itselläänkin olisi ollut kokoomuksen jäsenkirja. Tiedemiehenä hän joka tapauksessa oli rautainen ammattilainen eli ei antanut taustansa taikka mielipiteidensä vaikuttaa tekemäänsä tutkimukseen. Aina silloin tällöin, kun tulee törmänneeksi tutkijoihin, jotka ovat jo päättäneet, mihin tulokseen tutkimuksessaan päätyvät. Sitten ei enää tarvitsekaan muuta kuin toitottaa julkisuudessa uudesta eeppisestä tieteellisestä tutkimuksesta, ja samalla vääntää tosiasiat osoittamaan kohti haluttua lopputulosta. Mutta parempi naula sokeria kuin leiviskä paskaa, niin kuin Kiviojan Lauri Pohjantähdessä sanoo.

Pohjantähdessä Väinö Linna avasi Suomen historian kauheimman vuoden haavat auki. Mutta ei rikkoakseen ja haistatellakseen, vaan parantaakseen. Matti Paavilainen kirjoitti arvostelussaan, että trilogian viimeinen, vuoteen 1954 sijoittuva luku on turha. Ilmeisesti Paavilainen piti sitä jonkinlaisena fiilistelynä. Vähän kuin dekkarin loppuna, missä sidotaan auki jääneitä langanpäitä yhteen. Että katsotaanpa, mitä Pentinkulmalle kuuluu, kun edellisessä luvussa tapahtuneesta Akselin kuolemasta on kulunut seitsemän vuotta.

Olen eri mieltä. Olennainen kohta on lopun päivällispöytä. Pöydässä istuvat Akselin leski Elina ja hänen veljensä Janne Kivivuori, joka on kansanedustajaksi ja kunnallisneuvokseksi saakka itsensä päkistänyt vanha demari. Lisäksi pöydässä istuu Akselin ainoa eloonjäänyt poika, Koskelan isännyyttä pitävä Juhani ja vävypoika Kiviojan Aulis. Molemmat punakaartilaisten poikia. Jotka ovat mielipiteiltään selvästi oikeistolaisia. He kiistelevät piruuttain provosoivan Jannen kanssa, joka on päätynyt pöydän ainoaksi vasemmistolaiseksi ja joka kieltäytyi ryhtymästä kapinalliseksi vuonna 1918. Tämä on Linnan lempeää ironiaa. Päivä on tehnyt kierroksensa, kuten Janne sanoo.

Lopussa ihmiset nousevat ruokapöydästä ja lähtevät kukin tahoilleen. Erimielisinä, mutta sovussa tai ainakin toisiaan sietäen. Enää ei tarvitse pelätä erimielisyyksien riistäytyvän väkivallaksi, päinvastoin. Eri mieltä olevat ovat tarvittaessa kykeneviä yhteistyöhön. Suomi-neito on kasvanut puberteetista aikuiseksi. Väinö Linna repi vuoden 1918 haavat auki tehdäkseen kansakunnan ehjäksi. Hän oli Suomi-neidon terapeutti.

Tietenkään kaikki eivät olleet samaa mieltä Linnan näkemysten ja maailmankuvan kanssa. Heidän oma maailmankuvansa oli ehjä ja valmis eivätkä he halunneet mitään terapeuttia häiritsemään omaa sisäistä harmoniaansa, oli se sitten itsepetosta tai jotakin muuta. Jonkun sukulainen saattoi olla vuoden 1918 murhenäytelmän valkoisista uhreista. On hemmetin inhimillistä, että lapsi, jonka isä oli vuonna 1918 joutunut punaisten surmaamaksi, ei pystynyt samaistumaan Linnan kertomaan tarinaan. Linnan näkemys vuodesta 1918 ei myöskään rikkeettömästi sopinut yhteen äärivasemmiston mielipiteiden kanssa. Heidän oli vaikeampi protestoida, sillä Linna oli kuitenkin ensimmäisenä tuonut kapinavuoden vääryydet valtavirtaan. Mutta Hellbergin ja Siukolan hahmot korvensivat. Sitä ei oikein pystytty sanomaan ääneen, joten paha mieli tuotiin esille muunlaisena piikittelynä tyyliin Kalevi Haikara.

Väitän (poleemisesti) että Väinö Linna on Aleksis Kiven ohella tärkein suomen kielellä kirjoittanut kirjailija. Korostan adjektiivia tärkeä. Se ei ole synonyymi sanalle paras. Tyyliniekat ja täydellisen lauseen rakentajat ovat asia erikseen. He mitelkööt taitojaan ja hiokoot lauseitaan esteettisen intohimonsa siivittäminä. Tosin täydellisen lauseen maiskuttelija saattaa aikansa maiskuteltuaan huomata täydellisen lauseen sanojen olleen sanoja vailla mitään erityistä tarkoitusta. 

Väinö Linnan kaksi teosta, Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla, vaikuttivat lukijoihinsa vapauttavasti. Ne tekivät molemmat Suomesta hieman paremman paikan elää. Ainakin hetkeksi.

Mutta vuonna 2025 täytyy kysyä: Missä tilassa kansakunta nyt on? Elämmekö sovussa ja harmoniassa? Arvostammeko toisiamme ihmisinä ja kansalaisina? Vai olemmeko lukuja ja kuluttajia?

Lopuksi

Olen edellä käsitellyt Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa vain vuoden 1918 tapahtumien osalta. Trilogia kattaa kuitenkin vuodet 1884–1954 eli seitsemänkymmentä vuotta maamme historiaa yhden hämäläisen kylän näkökulmasta. Trilogiassa on muutakin kuin vihaa ja tappamista. Siinä on myös rakkautta ja rakentamista. Vuosi 1918 on kuitenkin tapahtumien keskiö. Kuvattuja tapahtumia vievät eteenpäin Linnan fantastisesti tyypittelemät henkilöt. Jokaisesta heistä pystyisi kirjoittamaan oman lukunsa. Jätän sen väliin.

***    

Sain alkusysäyksen tälle kaunaiselle esseelle kuultuani Täällä Pohjantähden alla -trilogian saavan ensi-illan Suomen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä. Ensi-ilta on 24.9.2025.

Kirjoituksen lähteitä on aivan helkutisti, mutta pääosin ne ovat päässäni muodostaen siellä sekavahkon sotkun. Voin mainita professorit Jaakko Paavolaisen ja Heikki Ylikankaan sekä toimittaja Jukka Rislakin kuin myös elokuvaohjaaja ja dokumentaristi Peter von Baghin. Elokuvaohjaaja Matti Kassilan muistelmien kautta törmäsin ensi kertaa Kalle Ritokankaaseen. Jonkin verran vaikutusta on myös Väinö Linnalla.

Vuonna 1977 itsenäinen Suomi täytti 60 vuotta ja minä 10 vuotta. Tuona syksynä Yleisradio näytti Edvin Laineen ohjaaman tv-sarjaversion Väinö Linnan trilogian kahdesta ensimmäisestä osasta. Seurasin ensimmäiset viikon välein esitetyt jaksot (silloin ei bingetetty eli asiat olivat sittenkin ennen paremmin), mutta viimeisen jakson alkaessa isäni komensi minut omaan huoneeseeni. Mitään kymmenkesäiselle räkänokalle sopivaa ei ollut tiedossa.

Minun reaktioni tähän oli mennä kirjastoon ja etsiä kirja käsiini. Löysin sen ja luin sen, mitä en saanut nähdä. Saman tien luin koko trilogian, kymmenvuotiaana. Varmasti hieman harppoen, mutta myöhemmin olen lukenut trilogian moneen kertaan syventyen. Täällä Pohjantähden alla -trilogialla on oma tunnistettava osansa siihen, millaiseksi olen ihmisenä muovautunut (eli syyttäkää vain Väinö Linnaa). Ennen kaikkea se avasi minulle tien vaativampaan kirjallisuuteen.

En tiedä mikä olisi ollut reittini kirjojen ja taiteen pariin, jos isäni ei olisi komentanut minua omaan huoneeseeni joskus loka-marraskuussa 1977. 

Isäni menehtyi kesäkuussa 2025.

Tämä on Isälle.