“Ei päivää ilman piirtoa” – Krohnin kolme kirjoittavaa sisarta

Krohnin kolme sisarta elivät kirjoittamisen keskellä läpi elämänsä. Helmi (myös Setälä, 1871–1967), Aino (myöh. Kallas 1878–1956) ja Aune Krohnin (1881–1967) lapsuuden kirjeistä ja käännösharjoituksista kulkee huikea kaari kohti ammattimaista kirjoittamista. Kirjailijuus piti sisällään satuja, novelleja, romaaneja, elämäkertoja, esseitä, käännöksiä, lehtiartikkeleita, kritiikkejä, matkakertomuksia, spiritualistisia tekstejä, uskonnollista hartauskirjallisuutta, virsiä, laulujen sanoja, runoja.

Kirjoittaminen oli sisarille paitsi ammatti ja toimeentulon keino, myös osa henkilökohtaista elämää. Kaikki he kirjoittivat päiväkirjoja, muistiinpanoja ja kirjeitä. Pelkästään sisarten keskinäinen kirjeenvaihto kattaa noin 3500 kirjettä. Tämän lisäksi kirjeet olivat jokapäiväinen kommunikaation väline niin perheen, suvun ja ystävien kesken kuin ammatillisten yhteyksien hoitamisessa.

Kirjoittamisesta muodostui sisarten elämän johtolanka, jossa päivääkään ei kulunut ilman ”piirtoa”. Kun Aino Kallas julkaisi 1950-luvun alussa omat päiväkirjansa, hän asetti niiden motoksi tämän otsikossakin olevan lauseen: ”Nulla dies sine linea”. Tuo latinankielinen lause oli kirjoitettu 19-vuotiaan Aino Krohnin pöytäkorttiin, kun hän oli mukana Helsingin yliopiston promootiopäivällisillä seppeleensitojattarena keväällä 1897. Lähes kuusikymmentä vuotta myöhemmin Kallas totesi päiväkirjalleen, että kirjoittaminen oli ollut hänen elämänsä kahle ja täyttymys.

Kirjoittamisesta tulikin kaikille Krohnin sisarille, ei vain Ainolle, välttämättömyys ja pakko, joka muodosti elämän keskiön. Heidän kirjeistään nousee esiin vahva työntekemisen eetos, nautinto ja velvoite, jonka juuria voi hahmottaa varhaislapsuuteen asti.

Tarunhohtoinen Viipurin Kiiskilä 

Krohnin sisaret syntyivät suomenmieliseen ja suomea kotikielenään käyttävään akateemiseen kulttuurikotiin, jossa tytöilläkin nähtiin tärkeä rooli osana yhteiskuntaa ja kulttuuria. Alun perin Rügenin saarelta Saksasta kotoisin olevat Krohnit olivat siirtyneet Suomen Viipuriin Pietarin kautta. Sukulegenda kertoo suomalaisten kantaisästä Abraham Krohnista, joka pääsi keisarinna Katariina Suuren suosioon ja sai varallisuutta perustaakseen olutpanimon Pietariin. 

Yksi Abraham Krohnin pojista, tehtailijan uraa jatkanut Leopold Wilhelm löysi puolisokseen 1830-luvun alussa vasta 16-vuotiaan Julie Dannenbergin, jonka isä omisti Viipurissa Kiiskilän kartanon. Kiiskilän kartano, tai hovi, kuten sitä perheessä kutsuttiin, kokosi laajan suvun piiriinsä. Krohnin tytöille siitä muodostui lapsuuden paratiisi, ja tärkeä lähde luovuudelle. Helmi ehti elää Kiiskilän kesiä lähes aikuiseksi asti, mutta nuoremmat sisaret olivat vasta tyttösiä heidän isänsä hukkuessa Kiiskilän vesillä purjeveneonnettomuudessa 1888. Tämän jälkeen paratiisimainen kartanoelämä sai suruverhon eteensä, ja suku luopui muutaman vuoden sisällä rakkaasta hovistaan. Sisarten teksteissä ja suvun muistoissa se on elänyt vahvana tähän päivään asti. Rapistunut kartano sai uudet venäläiset omistajat 2010-luvulla, ja sitä kunnostetaan paraikaa.

Suomenmielinen kulttuurikoti

Helmi Anni syntyi isänsä, kansanperinteentutkija ja runoilija Julius Krohnin ja äitinsä, kirjallisesti lahjakkaan Emma Krohnin (os. Nyberg) kuudenneksi lapseksi. Aiemmista pojista kolme oli kuollut varhain, ja Helmi kasvoi Ilmari- ja Kaarle-veljen nuorimmaisena siskona. Nuoren perheen kotia rakennettiin fennomaanisella hengellä, ja Krohnien perheestä muodostui keskeinen kulttuurikoti 1860-luvun kasvavassa Helsingissä. 

Emma Krohn kuoli vain 36-vuotiaana tuhkarokkoon ja 3-vuotias Helmi, 11-vuotias Kaarle ja 7-vuotias Ilmari jäivät äidittömiksi. Puolisonsa kuolemaa syvästi surrut Julius Krohn avioitui ajan tavan mukaisesti pian uudestaan. Puolisoksi ja lasten uudeksi äidiksi tuli Emman hyvä ystävä ja Helmin kummitäti Maria (Minna) Lindroos, joka oli opettajan urallaan edennyt Helsingin suomalaisen tyttökoulun johtajaksi asti. Kuolinvuoteellaan Emma oli ehtinyt ehdottaa miehelleen tätä ratkaisua. Työlleen omistautuneesta, kirjallisesti suuntautuneesta Minnasta tuli Juliuksen toinen vaimo ja lyhyinä yhteisinä vuosina ennen Julius Krohnin traagista kuolemaa he saivat kaksi tytärtä, Ainon ja Aunen.

Krohnin sisaret kasvoivat rikkaassa kulttuurimiljöössä ja rakastavan suvun keskellä, mutta samaan aikaan monet menetykset loivat elämään vakavuutta. Kansallishenkisyys kulki perheessä isänperintönä, jota lapset yhdessä vaalivat. Työnteon eetos ja näkemys jokaisen, myös tyttöjen, merkittävästä panoksesta suomalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan eteen oli keskeistä niin kasvatuksessa kuin tyttöjen itseymmärryksessä.

Perheen ja erityisesti isänsä työtä jatkaneen Kaarle Krohnin odotukset kohdistuivat ennen muuta Ainoon, jonka kirjalliset lahjat ja karismaattinen persoona saivat ihailua osakseen nuoresta lähtien. Kaarle haaveili Ainolle uraa yliopistossa, mutta lopulta Aino keskeytti viimeisenä vuotenaan koulunkäyntinsä sairastelun vuoksi ja jatkoi sinnikkäästi oman suurimman haaveensa eli kirjoittamisen parissa. 

Aino Krohn julkaisi isänsä kirjailijanimellä Aino Suonio esikoisrunokokoelmansa 17-vuotiaana, ja muisteli sitä, miten perheen isä oli pitänyt ”kaunokirjailijan tehtäviä kansallemme kaikkein tärkeimpinä, tärkeämpänä vielä kuin tiedemiehen”. Kaarlelle tärkeintä oli, että kaikki lapset toteuttaisivat yhdessä isänsä aatteita ja nuorelle sisarelleen hän kirjoittikin, kuinka ”Krohnien nimi liittyisi moninkertaisena säikeenä kirjallisuuteemme, me kaikki pienet Isän luoman pääsäikeen ympärille”.

Kuten isästä, myös Kaarlesta muodostui sisarille ihannoitu kohde, jota Aune muisteli veljensä kuoleman jälkeen syksyllä 1934 kirjeessään Helmille: ”se vaikutus, minkä hän jätti ihmisenä ja kristittynä, se jää sellaisenaan jäljelle, ehjänä ja kauniina.”

Sisarten siteet ja kirjalliset polut

Brittiläisen historioitsija Leonore Davidoffin mukaan sisaruussuhteet ovat erityisiä, koska ne sijaitsevat perhesiteiden rajamailla. Suhteet eivät kytkeydy perheen perustamiseen tai suvun jatkamiseen, eivätkä sisaruussuhteet ole niin selkeitä kuin saattaisi näyttää. Näin oli myös Krohnin sisarten kohdalla: Helmi Krohnilla oli eri äiti kuin Aunella ja Ainolla, ja myös täysin erilainen lapsuuskokemus kuin kymmenisen vuotta nuoremmilla sisarillaan. 

Tämä ero vaikutti sisarten suhteissa läpi elämän, ja aiheutti myös vaikeita tunteita, joita ei helpottanut muun perheen näkemys Ainosta ihailtuna lahjakkuutena. Kateus, katkeruus, vertailu ja osattomuus eivät olleet sisarille vieraita tunteita. Samaan aikaan yhteinen sukutausta ja krohnilaisuuden verenperintö olivat yhdessä jaettua.

Krohnien rinnalle voisi nostaa muita kuuluisia kirjallisia sisaria, kuten vaikkapa Emily, Charlotte ja Anne Brontën 1800-luvun Yorkshiressa tai Virginia Woolfin ja Vanessa Bellin 1900-luvun alun Lontoon Bloomsburyssä. Samaa kulttuurista merkitystä on Krohnin sisarissa, ja laajemmin koko sisaruspiirissä, jossa veljien kautta vaikutus leviää musiikin ja akateemisen tutkimuksen alueelle. 

Krohnin sisaret ovat erityisiä juuri siinä, että he tarjoavat niin laaja-alaisen näköalan vuosisadan mittaiseen suomalaiseen kulttuurihistoriaan ja naisten kirjoittamisen historiaan 1870-luvulta aina 1960-luvulle saakka. Tänä aikana moderni suomalainen yhteiskunta rakentui kansallista identiteettiään päämäärätietoisesti rakentavasta autonomisesta Venäjän osasta itsenäiseksi maaksi, joka sotien jälkeen rakensi pohjoismaista modernia demokratiaa ja hyvinvointiyhteiskuntaa.

Siinä missä Aino haaveili nuoresta lähtien suuren kirjailijan urasta, ja saavuttikin asemansa kirjallisuushistorian kaanonissa viimeistään 1920-luvulla Sudenmorsian-romaaninsa myötä, kamppaili hänen nuorempi sisarensa vähäisen itsetunnon kanssa. Aunen elämänpolkua ja kirjallista uraa ohjasi hänen vahva uskonnollisuutensa, jonka hän oli imenyt kotoa. Sitä hän määrätietoisesti vahvisti toimimalla kirkon, seurakunnan, kristillisen järjestöjen ja uskonnollisten naisyhteisöjen parissa. Uskonto suuntasi hänen kirjallista uraansa, ja hän käänsi vain uskonnollista kirjallisuutta. Samaan aikaan hänessä kyti vahva kirjailijanidentiteetti, jota hän usein peilasi vanhempaan sisareensa. Aune puhui itsestään ”varpusena” ja vähäisenä laululintuna, jolle ei oltu suotu samoja lahjoja kuin ihaillulle sisarelleen Ainolle.

Helmi erkaantui lapsuuskodistaan ensimmäisenä avioituessaan kaksikymmenvuotiaana nuoren kielitieteilijän, tulevan professorin ja poliitikon Eemil Nestor Setälän kanssa. Helmi vaali omia kirjallisia haaveitaan varhaisissa romaaneissaan ja käännöksissään, mutta oppi samaan aikaan journalistin ammatin miehensä rinnalla aikakauden kulttuurilehdessä Valvojassa. Sittemmin hän teki mittavan uran kirjailijana, kääntäjänä, elämäkerturina, lastenkirjailijana, toimittajana ja spiritualistina. Helmi löysi uuden suunnan elämälleen spiritualismista Lontoossa vuonna 1929. Henkinen etsijyys oli kuulunut hänen elämäänsä jo pitkään. Kuoleman jälkeiseen elämään ja henkimaailman kanssa kommunikointiin uskova spiritualismi tuntui heti henkiseltä kodilta. Helmi suuntasi tarmonsa tähän liikkeeseen - hän käänsi ja kirjoitti alan kirjallisuutta, toimi meediona ja perusti Suomen spiritualistisen seuran vuonna 1946.

Myös Aino avioitui varhain veljensä ohjauksessa väitöskirjaansa tehneen, virolaisen kansanperinteentutkijan Oskar Kallaksen kanssa. Avioituessaan hän vaihtoi kansalaisuuttaan, mikä tuli määrittämään vahvasti hänen tulevaa kirjailijan uraansa. Aino inspiroitui Viron historiasta, luonnosta ja myyteistä, ja rakensi kirjailijan uran kahden maan välissä sekä kansainvälisillä areenoilla. Sisarensa Helmin tavoin Ainostakin tuli suurperheen äiti, ja molemmat joutuivat ratkaisemaan uran, äitiyden ja avioliiton välisiä ristivetoja elämässään.

Aunen elämänvalintoja määritti paitsi hänen syrjäänvetäytyvä luonteensa, myös rooli perheen nuorimpana lapsena ja äidin hoitajana. Minna Krohn sairastui vakavaan masennukseen miehensä kuoltua. Ainon ja Aunen aikuistumisen kynnyksellä sairastamisesta tuli kroonista, ja Aunen osaksi tuli jäädä kotiin hoitamaan äitiä. Kukaan ei osannut aavistaa, miten pitkät vuodet olisivat edessä. Minna Krohn kuoli 1917, minkä jälkeen Aune osti perintörahoillaan Toivolan talon itselleen ja elämänkumppanilleen Liisa Tarvolle Hattulan Parolasta. Täällä Aune eli loppuelämänsä ja paneutui kirjoitustyöhönsä, piti soitto-oppilaita sekä eli aktiivista uskonnollista elämää. Sisariensa tavoin hän kirjoitti elämänsä loppuun asti.

Kirjoittamisen merkitys

Huolimatta erilaisista elämänvalinnoistaan ja kirjallisista poluistaan sekä toisinaan jännitteisistä väleistään, sisaret säilyttivät yhteyden toisiinsa läpi elämänsä ja vaalivat yhteistä sukuperintöä suurella rakkaudella. Siinä missä Aino oli ehdoton taiteilijuuden vaatimuksessaan ja taiteilijan elämänhalussaan, Aune oli ehdoton ja ankarakin omassa vakaumuksessaan. Aune koki kipeästi heidän ulkoisen elämänsä eroavaisuudet, mutta vaali yhteisen verenperinnön tuottamaa sidettä. Sisarensa aloittaessa uutta elämänvaihetta itsenäistyneen Viron diplomaatin puolisona Lontoossa, Aune totesi: ”Olemmehan hyvin erilaiset, mutta on kai olemassa jokin hiljainen ja lämmin kodinsoppi, jokin iltahämyinen takkavalkea, muistojen maassa, missä me kaksi lasta voimme istua yhdessä toisiimme liittyen, ja sinne silloin tällöin kaipaamme.”

Sisaret jakoivat keskenään sen syvän tyydytyksen tunteen, jota työnteko heille merkitsi. Kirjoittaminen oli apuna myös elämän raskaina hetkinä. Ankarina sotavuosina Virossa sekä sittemmin pakolaisena Tukholmassa Aino suodatti elämänsä raskautta, lastensa ja puolisonsa kuolemia sekä maanpakolaisuutta kirjaimiksi. Kirjoittamisesta tuli välttämättömyys, ja kirjailija itse totesi usein kirjeissään ja päiväkirjamerkinnöissään, miten elämä ilman ”laulun lohdutusta” olisi ollut mahdoton. Runoissa hän kaipasi lapsiaan, suri menetettyä toista kotimaataan, pohti vanhuutta ja ”itki surujaan”. Surujen työstäminen kirjoittamalla yhdisti sisaria. Ainon tavoin nuorempi sisar Aune koki kirjoittamisen elämän vaikeiden hetkien ”purku-uomaksi” tai ”laskuojaksi”.

***

Helmi, Aino ja Aune Krohn tuovat lähes sadan vuoden historiallisella kaarella näkyviin kirjoittavien naisten laaja-alaisen ja joka suuntaan kurkottavan historian. Kukin heistä tarjoaa erityisen tulokulman. Helmi Krohnia voi pitää erityisesti kulttuurijournalismin, kääntämisen, elämäkertakirjoittamisen ja lastenkirjallisuuden merkittävänä pioneerina. Aino Kallas taas on täysin omaperäisellä suomalais-virolaisella tuotannollaan kahden maan kirjallisuushistoriaan kuuluva novellistiikan ja pienoisromaanien taituri, jonka kirjallinen perintö elää yhä tässä hetkessä. Aune Krohn taas osoittaa, miten uskonto on tarjonnut naisille monipuolisia toiminnan ja ammattilaisuuden kenttiä. Kaikille sisarille oman suvun ja perheen kulttuurinen perintö oli merkittävä osa heidän kirjallista työtään ja identiteettiään.

Keväällä 2024 Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä kantaesitetään Tiina Puumalaisen ja Hanna Suutelan Kurjet, joka kertoo Krohnien suvun tarinaa.
Tutustu esitykseen lähemmin