"Sellutehdas ei ole totta"

Metsä geopolitiikan näyttämönä – osa 2

Tehdas

On lokakuu 2022. Istun bussissa ja katselen ulos sen ikkunoista. Kaikkialla näkyy ruohikkoista laidunmaata ja mehevää heinää mutustelevia lehmiä. Kun lähestymme Paso de los Torosin kaupunkia, keskelle avaraa maisemaa ilmestyy omituinen möhkäle. Se on työmaa, jossa rakennetaan yhtä maailman suurimmista sellutehtaista suomalaisjohtoisen monikansallisen metsäteollisuusyrityksen UPM-Kymmenen käyttöön.

Bussi ajaa sillalle, joka ylittää Rio Negro -joen. Sen hiekkasärkillä näkyy ihmisiä ottamassa aurinkoa. Paso de los Torosin kaupunki sijaitsee Rio Negron rannalla. Se on perustettu 1900-luvun alussa kohtaan, jossa karjalaumojen oli turvallista ylittää joki ennen kuin siltoja oli olemassa. Karjasta juontuu kaupungin nimikin, ”härkien väylä”. Lehmät ovat edelleen tärkeä osa uruguaylaisten identiteettiä ja elantoa. Niitä sanotaan olevan maassa enemmän kuin ihmisiä.

Olemme Keski-Uruguayssa yhdessä suomalaisen kuraattori-koreografin Satu Herralan ja uruguaylaisen teatteriohjaajan Marianella Morenan kanssa. Teemme taustatyötä Metsä geopolitiikan näyttämönä -hanketta varten.

Tutustu hankkeeseen lähemmin Satu Herralan bloggauksessa.

Tapaamme erilaisia ihmisiä ja keskustelemme heidän kanssaan. Meitä kiinnostavat Paso de los Torosin tehdashankkeen erilaiset vaikutukset. Tehdasta kutsutaan Uruguayssa nimellä UPM 2, koska samalla yhtiöllä on maassa jo yksi sellutehdas. Se sijaitsee Uruguayn ja Argentiinan välisen rajajoen rannalla. Sen rakentaminen aiheutti maiden välille aikanaan vuosia kestäneen diplomaattisen kriisin.

Lue lisää diplomaattisesta kriisistä yle.fi-sivustolta

Bussi jättää meidät maantien varteen. Siellä meitä odottaa paikallinen opas Esteban Calone. Astumme hänen autoonsa, ja hän vie meidät katsomaan työmaata. Lähestymme tehtaan rakennustyömaata. Massiiviset metalliset rakenteet kiiltävät kirkkaassa auringonpaisteessa. Silmiä häikäisee. Aitaan on kiinnitetty banderolli, jossa lukee: ”Elämän puolesta: ei enää kuolemantapauksia työmaalla”.

Oppaamme kertoo, että rakennustöiden yhteydessä on sattunut useampia kuolemaan johtaneita onnettomuuksia ja ainakin yksi itsemurha. Työmaalla on työskennellyt viimeisten kolmen vuoden aikana tuhansia ihmisiä, joista suurin osa Uruguayn ulkopuolelta tulleita siirtotyöläisiä. Näiden tietojen – kuten muidenkaan paikallisilta ihmisiltä kuulemiemme asioiden – paikkansapitävyyttä emme ole pystyneet tarkistamaan. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole tuoda esiin objektiivisia faktoja vaan kuvata henkistä ilmastoa, joka tehdashankkeen ympärillä Uruguayssa vallitsee.

Otamme esiin älypuhelimet ja kuvaamme tehdastyömaata. Se sijaitsee melko kaukana aidan takana ja tuntuu mahtuvan hyvin älypuhelimen ruudulle kokonaisuudessaan. Avaran maiseman keskellä tehtaan fyysisestä koosta on silti vaikeaa saada käsitystä.

Pian valvomosta juoksee nainen työmaakypärä päässään.

‒Täällä ei saa kuvata. Tämä on yksityisaluetta.

Esteban hermostuu.

‒Olemme Uruguayssa, hän sanoo. Tämä on vapaa ja avoin maa. Kyllä täällä saa kuvata.

Laitamme älypuhelimet kuitenkin kiltisti taskuun, nousemme autoon ja ajamme pois.
Lähestymme Paso de los Torosin keskustaa. Ylitämme jälleen Rio Negron. Suomeksi se tarkoittaa ”mustaa jokea”. Vesi näyttää pikemminkin maitokahvin väriseltä.

Keskustelutilaisuus

Pysäköimme kaupungin virastorakennuksen eteen. Sen kokoushuoneessa on tänä iltana tärkeä tapahtuma. Paikalliset aktivistit ovat järjestäneet esitelmä- ja keskustelutilaisuuden otsikolla ”Aika UPM:n jälkeen”.

Pienehköön tilaan saapuu paljon ihmisiä, jotka tervehtivät sydämellisesti toisiaan. Istumme penkeille keskelle huonetta. Valkokankaalla pyörii tehdastyömaan kuva. Oppaaltamme saan kuulla, että rakennustyöt saadaan pian päätökseen, ja tehtaan on tarkoitus aloittaa toimintansa keväällä 2023.

Sitten alkavat puheenvuorot. Yllätykseni on suuri, kun pikkuhiljaa tajuan, mistä keskustelijat itse asiassa puhuvat. Heidän näkemyksensä on, että tehdastyömaa on lisännyt prostituutiota, ihmiskauppaa ja lasten seksuaalista hyväksikäyttöä alueella. Keskustelijat puhuvat alaikäisistä seksityön tekijöistä, jotka myyvät itseään saadakseen huumeita ja rahaa. He kertovat nuorten pahentuneista päihde- ja mielenterveysongelmista. He ovat sitä mieltä, että rakennustyöntekijöiden terveysasioista ei ole pidetty tarpeeksi huolta. Että Uruguayn valtio on tehnyt UPM:n kanssa kansalaisten kannalta huonon sopimuksen, joka tarjoaa työllisyyttä ja talouskasvua vain ohimeneväksi hetkeksi, minkä jälkeen käteen jää lähinnä paisuvia sosiaalisia ongelmia. Että valtion vain UPM:n käyttöön rakentama junarata tuhoaa ihmisten koteja ja saattaa aiheuttaa vaarallisia kemiallisia vuotoja. Että kaupunkiin johtava maantie on henkilöautoille vaarallinen ja kapasiteetiltaan liian pieni, kun sitä pitkin ajaa satoja eukalyptuksen runkoja ja sellua kuljettavia rekkoja päivässä jo olemassa olevia tehtaita varten, ja kuinka tilanne vain pahenee, kun uusi tehdas valmistuu. Kuinka joki on saastunut ja saastuu uuden tehtaan myötä entisestään. Miten maaperä muuttuu hedelmättömäksi, kun se on alistettu vieraslaji eukalyptuksen viljelyyn suomalaisten sellutehtaita varten. Keskustelu on erittäin vilkasta ja siitä välittyy iso huoli yhteisön asioista, erityisesti nuorista ihmisistä.

Sana ”suomalaiset” tulee esiin useita kertoja kuin synonyymina UPM:n tehdashankkeelle. Tunnen miten korvanlehteni punertuvat. Kaikki paikalla olijat näkevät, kuulevat ja ymmärtävät, että huoneessa on myös suomalaisia ja että puhetta tulkataan heille suomeksi. Tilanne on hämmentävä. Ei niinkään puheenaiheiden puolesta, sillä ne kaikki ovat minulle tuttuja viimeisten kolmen vuoden ajalta, kun olen täällä päin liikkunut. Uruguay on Suomeen verrattuna köyhä maa, jossa on paljon köyhyydestä juontuvia sosiaalisia ongelmia. Maan hallitukset – olivat ne sitten vasemmisto- tai oikeistohallituksia – eivät ole löytäneet niihin ratkaisuja. Olen yllättynyt siitä, kuinka suoraan monimutkaiset sosiaaliset ongelmat yhdistetään UPM-Kymmenen tehdastyömaahan ja suomalaisiin. Tehdashanketta on Uruguayssa kannatettu yli puoluerajojen ja siihen on liitetty suuria toiveita paremmasta tulevaisuudesta: työpaikoista, nousevasta bruttokansantuotteesta ja korkeammasta elintasosta. Nämä odotukset eivät mitä ilmeisimmin ole kaikilta osin täyttyneet.

Tilaisuuden jälkeen myös Marianella vaikuttaa hämmentyneeltä. Hän on perehtynyt tehdashankkeesta käytyyn keskusteluun jo aiemmin, valmistaessaan aiheesta dokumenttiteatteriesitystä Uruguayn Kansallisteatteriin vuonna 2019.

Lue artikkeli aiheesta Voima!-lehdestä

Kysyn häneltä, mitä hän ajattelee tilaisuudesta.

‒Monet kokoontumisessa äänessä olleet henkilöt ovat virkamiehiä ja edellisen, vasemmistolaisen hallituksen kannattajia. Siis sen hallituksen, joka allekirjoitti sopimuksen UPM-Kymmenen kanssa. Tähän liittyy ristiriita, joka luo tilaisuuden paatokselle hieman tekopyhän kaikupohjan. UPM on uruguaylaisille eräänlainen Toiveiden tehdas, johon heijastetaan paitsi suurimmat unelmat, myös pahimmat pelot. Ihmiset tuntuvat näkevän siinä vuoroin pelastajan, vuoroin pimeyden ytimen. Kokouksesta välittyi minulle se vaikutelma, että ihmiset tavoittelivat eräänlaista katharsista. Heillä on kova tarve purkaa tunteitaan ja kokemuksiaan siitä, mitä on tapahtunut. En kuitenkaan usko, että näistä kiihkeistä puheenvuoroista sinänsä seuraa juuri mitään. Ihmiset menevät kotiinsa, laittavat tv:n päälle, menevät nukkumaan ja jatkavat elämäänsä kuten ennenkin.

Vihreät lehmät

Paso de los Torosin keskustassa on muutamia vanhoja koristeellisia taloja, joiden tyyli tuo mieleen siirtomaa-ajan. Siellä on myös funktionalistinen ravintolarakennus. Sen interiööri on kuin suoraan Aki Kaurismäen elokuvasta. Istumme ravintolassa oikeistoliittoumaa edustavan paikallispoliitikon Edgardo Gutierrez Lavien kanssa ja keskustelemme uuden tehtaan ympäristövaikutuksista.

Toisin kuin hallituksessa istuva puolueensa, Lavie suhtautuu tehdashankkeeseen hyvin kriittisesti. Hän omistaa maatilan, joka sijaitsee Rio Negro -joen varrella. Hän kertoo lehmiensä käyvän kesähelteillä joskus joessa vilvoittelemassa ja nousevan sieltä kokonaan kirkkanvihreän levän peittäminä. Joki on pahasti rehevöitynyt ja Gutierrez on vakuuttunut, että uuden tehtaan myötä joen veden laatu tulee entisestään huononemaan. Hän on syvästi pettynyt UPM-Kymmenen ja Uruguayn valtion väliseen sopimukseen, joka hänen mukaansa tekee valtiosta surkealla tavalla riippuvaisen monikansallisesta yrityksestä.

‒Valtio on antanut Rio Negron veden tehtaan käyttöön ilman mitään korvausta ja taannut siihen jopa tietyn virtaaman. Mitä ihmettä? Miten valtio aikoo ylläpitää joen virtausta, joka tietysti vaihtelee sääolojen ja ilmaston muuttuessa?

Gutierrez tuo esiin, että sopimuksessa Uruguayn valtio on myös sitoutunut ostamaan sähköä UPM:ltä tehtaan yhteyteen rakennetusta biomassavoimalaitoksesta kiinteään hintaan, joka on hänen mielestään huomattavan korkea. Hän kertoo, että sähköä yli omien tarpeidensa tuottava Uruguay myy sitä samaan aikaan naapurimaille murto-osalla sopimuksessa määritetystä hinnasta. 

Gutierrez on silminnähden tuohtunut.

‒UPM:n ja Uruguayn välinen sopimus osoittaa, kuinka helppoa meidät on kolonisoida ja alistaa, vieläpä oman hallituksen avustuksella! Tässä on röyhkeästi käytetty hyväksi ihmisten luonnollista tarvetta työhön.

Ravintola alkaa täyttyä itäeurooppalaisia kieliä puhuvista ihmisistä emmekä enää kuule toisiamme melun keskellä. Sanomme Gutierrezille hyvästit ja jatkamme matkaamme.

City nights

Illalla menemme tutustumaan paikalliseen bordelliin. Se sijaitsee kaupungin laitamilla, lähellä rakennustyöläisten parakkikylää. Klubin nimi on ”City Nights”. Neonvalot loistavat keskellä pimeyttä. Kovin urbaanilta klubin ympäristö ei kuitenkaan vaikuta. Vieressä näyttäisi olevan lehmien aitaus.

Oppaamme on sopinut käynnistä bordellin isännän kanssa, joka ottaa meidät kohteliaasti vastaan. Prostituutio on Uruguayssa laillista, niin seksin myyminen, ostaminen kuin välittäminenkin. Seksin ostaminen alaikäisiltä on tietysti laitonta.

Saamme kuulla, että City Nightsissa työskentelee noin 30 henkilöä, enimmäkseen naisia. Kaikki joiden kanssa juttelemme ovat kotoisin Uruguaysta, eri paikkakunnilta. Suurin osa on hyvin nuoria, jotkut vain 19-vuotiaita. Osa heistä vaikuttaa olevan työhönsä ihan tyytyväisiä, toiset taas sanovat lähtevänsä klubilta heti, kun löytävät parempaa työtä. Meille kerrotaan, että työntekijät saavat 2000 Uruguayn pesoa (noin 50 euroa) asiakkaalta. Bordellin isännälle summasta menee 300 pesoa. Moni kertoo tarvitsevansa rahaa lastensa kasvattamiseen.

Naisia tulee ja menee, jotkut heistä istuvat sohvilla, toiset seisovat baaritiskillä, tanssivat tai pelaavat biljardia. On alkuilta. Asiakkaita näyttää toistaiseksi olevan vähän vähemmän kuin naisia. Kuulen jonkun asiakkaista puhuvan venäjää. Tai ukrainaa. Asiakkaat ovat paitsi itäeurooppalaisia, kuulemma myös esimerkiksi brasilialaisia ja argentiinalaisia. Naiset kertovat, että joitain suomalaisiakin käy, mutta he ovat muita vanhempia. Juomme Marianellan ja Sadun kanssa muutaman lasin olutta ja tanssimme vähän. Nuoret naiset tulevat tanssimaan meidän kanssa. Mietin, onko tässä jotain outoa. Onko hyvä tanssia tässä? Onko oikein tulla kyselemään? Onko väärin ajatella, että tässä olisi jotain outoa? Onko väärin olla ajattelematta?

"Sinä et ole totta"

Seuraavana päivänä syömme aamupalaa Estebanin kanssa ja puramme kokemaamme. Kysymme Estebanilta, minkälainen maine suomalaisilla on Paso de los Torosissa.

‒He elelevät täällä aika lailla omissa oloissaan. Lapset käyvät yksityiskoulua, jossa heitä opettavat suomalaiset opettajat. En tunne heitä henkilökohtaisesti, mutta jotkut paikalliset ovat ystävystyneet heidän kanssaan.

Aamupalan jälkeen vierailemme Suomi-kylässä, jossa tehdastyömaan suomalaiset työntekijät asuvat skandinaavista tyyliä olevissa design-taloissaan.

Lue lisää käynnistämme Suomi-kylässä Marianella Morenan bloggauksessa.

Paluumatkalla Esteban näkee kadulla sattumalta paikallisen teatteriohjaajan ja pysäyttää auton. Hän haluaa esitellä meidät tuttavalleen.

Mies kertoo vetäneensä paikallista harrastajaryhmää, joka on sittemmin lopettanut toimintansa. Nykyään Paso de los Torosin teatteritalossa esitetään lähinnä vierailuesityksiä. Ohjaaja sanoo jättäneensä teatterihommat ja keskittyneensä enemmän henkisiin asioihin, kuten joogaamiseen ja itämaiseen ajatteluun.

Kysymme häneltä, mitä mieltä hän on tehdastyömaasta.

‒Eikös se ole hyvä asia? hän vastaa. Tuo työpaikkoja.

Esteban kertoo miehelle näkemyksensä, jonka mukaan tehtaan työllisyysvaikutus on hetkellinen ja painottuu rakennusvaiheeseen. Tehtaan valmistuttua työpaikkojen määrä kuitenkin vähenee ratkaisevasti, ja monet jäävät työttömiksi.

Ohjaajan ilme muuttuu. Kuin hän olisi jäänyt kiinni valkoisesta valheesta. Sitten hän tuo esiin todelliset ajatuksensa.

‒Itse asiassa en piittaa koko asiasta. Minulle UPM ei ole totta. Myöskään Ukraina ei ole totta. Sinäkään et ole totta.

Katsomme miestä ihmetellen. Hän selittää ajatteluaan.

‒Minä olen sillä tavalla muuttunut, että minulle vain pään sisäiset asiat ovat totta.

Eukalyptusmetsä

Tehdastyömaa tuntuu saavan hyvin erilaisia merkityksiä eri ihmisten mielissä. Se tuntuu linkittyvän kaikkeen ja samalla sen merkitys tuntuu pakenevan määrittelyjä.

Omaan käsitykseeni tehdashankkeen ulottuvuuksista vaikuttavat kokemukseni Pohjois-Uruguayssa. Työskentelimme siellä Satu Herralan kanssa ennen Paso de los Torosiin saapumista. Toteutimme vankilataideprojektin Caranchon vankilassa, joka sijaitsee sellutehtaita varten istutettujen eukalyptusplantaasien keskellä. Valmistimme siellä pienimuotoisen esityksen ja osallistuimme lyhytelokuvan valmistamiseen yhdessä vankien ja uruguaylaisten taiteilijoiden kanssa. Olosuhteet vankilassa olivat tosi karut. 400:lle vangille suunnitellussa vankilassa asui 800 vankia. Neljän hengen sellissä saattoi olla viisitoista vankia. Ruokaa oli liian vähän, ja väkivalta jatkuvaa. Uruguaylaisessa järjestelmässä melko mitättömistä huumausainerikoksista saa pitkiä vankeustuomioita. Vankila on tunnetusti huono ratkaisu köyhyyden aiheuttamiin sosiaalisiin ongelmiin, joihin myös Paso de los Torosissa törmäsimme.

Työpäivät vankilassa olivat rankkoja, ja niiden jälkeen kävin usein lenkkeilemässä eukalyptusplantaaseilla. Se oli helppoa, koska aluskasvillisuutta ei ollut. Plantaasi on puupelto, joka tuottaa kymmenessä vuodessa täyteen mittaan kasvavia puunrunkoja. Yhdestä siemenestä voi kasvattaa kolme sukupolvea eukalyptusta. Puut imevät rajusti ravinteita hedelmällisestä maasta. Paikalliset ihmiset pelkäävät, että kolmen eukalyptussukupolven jälkeen maa ei enää ole kelvollista viljelemistä tai karjanhoitoa varten. Ravinteiden lisäksi puut imevät maasta paljon vettä ja muuttavat alueen pohjavesitasapainoa. En ole biologi, mutta jos biodiversiteetistä puhutaan, lenkkipolulla kohtasin kyllä ääritapauksen. Siellä kasvaa vain yhtä lajia: eukalyptusta.

Illalla selasin nettihesaria. Huomasin että UPM mainostaa itseään ympäristöstä välittävänä vastuullisena yrityksenä. Keskeinen vihreä poliitikko oli antanut yhtiön mainokseen haastattelun, jossa esitteli ekologista elämäntyyliään. En ollut uskoa silmiäni.

Mutta sehän on tunnettu tosiasia, ettei kaikki ole ihan sitä, miltä näyttää.