Yhden totuuden maa?

Haastattelussa pääohjaaja Esa Leskinen

Esa Leskisen ensimmäinen huomiota herättänyt ohjaustyö tapahtui Kansallisteatterissa vuonna 1996. Kyseessä oli Peter Shafferin Equus, Leskisen ohjaajanopintojen lopputyö Teatterikorkeakoulussa, josta sukeutui yleisö- ja arvostelumenestys. TeaKista valmistuttuaan vuonna 1997 hän siirtyi lähes välittömästi Ryhmäteatterin taiteelliseksi johtajaksi yhdessä Mika Myllyahon kanssa. Leskinen ohjasi niin kotimaista kuin ulkomaista nykydraamaa, mutta painopiste oli klassikoissa.

Leskisen teatteriajattelussa tapahtui käänne, kun hän kirjoitti laajan työryhmän kanssa Ryhmäteatteriin esityksen Helsingin taivaan alla (2006), joka kertoi syrjäytymisestä. Syntyi uusbrechtiläinen, yksilön sijaan yhteiskunnallisia aiheita korostava teatterimuoto, josta on sittemmin tullut hänen esitystensä tavaramerkki.

Leskisen siirtyessä Kansallisteatterin pääohjaajaksi vuonna 2018 oli hänellä teema valmiina: suomalainen kansanvalta ennen ja nyt. Helmikuussa kantaesitettävä Toinen tasavalta on neljäs osa Leskisen Kansallisteatterille kirjoittamassa ja ohjaamassa demokratia-aiheisessa esityssarjassa. Aiemmat osat ovat olleet Neljäs tie (2013), Yhdestoista hetki (2019) ja Ensimmäinen tasavalta (2022).

Esitysten myötä näyttämölle ovat nousseet suuret linjat, historialliset jatkumot sekä käänteet taloudessa, politiikassa ja ideologiassa. Isot katsojaluvut osoittavat, että tällaiselle teatterille on maassamme selvä tilaus. 

Miksi demokratia on tärkeä aihe?

”Historia on osoittanut, että demokratia ei ole itsestään selvää. Pysyäkseen voimassa se vaatii jatkuvaa ponnistelua ja yhteistä, jaettua ymmärrystä siitä, miksi se on luotu ja miksi se on säilyttämisen arvoista. Jos tämä yhteinen ymmärrys katoaa, katoaa myös yhteinen maailmamme ja demokratia sen myötä. Tänä päivänä me huomaamme elävämme ajassa, jossa historia on palannut takaisin ja tulevaisuus on epäselvää. Meitä uhkaavat useat samanaikaiset kriisit. Sota on jälleen todellisuutta Euroopassa, autoritaariset liikkeet keräävät voimaa, haamut, joiden luulimme kuuluvan menneisyyteen, nousevat takaisin kummittelemaan. Äkkiä näyttää siltä, että kaikki se, mitä olemme suurella vaivalla rakentaneet, voidaan viedä meiltä. Tämän vuoksi myös ymmärrys historiasta on tärkeää – ellemme käsitä, mistä olemme tulleet, emme voi myöskään ymmärtää mitä meille tapahtuu nyt.”

Toinen tasavalta käsittelee jatkosodan jälkeistä aikaa aina Neuvostoliiton romahtamiseen asti. Tällä ajanjaksolla, jota usein luonnehditaan suomettuneeksi, hyvät suhteet itänaapurissa sijainneeseen supervaltaan dominoivat niin ulko- kuin sisäpolitiikkaa Suomessa. Reaalipolitiikkana syntynyt linjaus muuttui ajan kuluessa ahtaaksi dogmiksi ja poliittiseksi lyömäaseeksi, joka määritti kaikkea päätöksentekoa. Lopulta pelissä oli ylin poliittinen valta, josta presidentti Kekkonen ja hänen sisäpiirinsä ei osannut tai tahtonut luopua, vaikka Euroopassa puhalsivat jo muutoksen tuulet.

Millaisena näet suomettumisen ajan tämän päivän näkökulmasta?

”Historia on monimutkaista. Paljon puhutaan suomettumisesta, mutta unohdetaan, että samana ajanjaksona Suomi myös lännettyi kovaa vauhtia. Kekkosen aikana Suomi liittyi kaikkiin keskeisiin läntisiin organisaatioihin paitsi Natoon: Eftaan, EEC:hen, OECD:hen ja Pohjoismaiden neuvostoon. Neuvostoliitto vastusti vankasti kaikkia näitä sopimuksia, mutta Kekkonen ajoi ne läpi. Kansa katseli amerikkalaisia elokuvia ja kuunteli amerikkalaista musiikkia. Helsingissä oli kuulemma 1960–70-lukujen taitteessa yksi elokuvateatteri, joka näytti neuvostoelokuvia, mutta sekin lakkautettiin, koska siellä ei käynyt kukaan. Kuva toisen tasavallan aikaisista pimeistä vuosikymmenistä, jolloin oltiin pelkästään rähmällään Neuvostoliittoon päin, on siis jokseenkin yksipuolinen ja väärä. Samana ajanjaksona saatiin myös rakennetuksi koko se suomalainen hyvinvointivaltio, jota nyt ollaan näköjään ajamassa alas – ja kaiken lisäksi se rakennettiin aikana, jolloin varallisuutta oli huomattavasti vähemmän kuin tänään.”

Nykyisin monet demokraattiset valtiot ovat lipuneet kohti autokratiaa. Kuinka vakaa meidän demokratiamme on nykyisin, voisiko Suomesta määrätyissä olosuhteissa jälleen muodostua yhden poliittisen totuuden maa?

"Sellainen äärioikeiston ja perinteisen poliittisen oikeiston liitto, jota hallitukset yhä enenevässä määrin Euroopassa edustavat, oli vaarallinen 1930-luvulla ja on vaarallinen nyt. Kun harjoitettu politiikka on kauttaaltaan kurjistavaa, yhä suuremmat ihmisjoukot joko syrjäytyvät tai menettävät muuten uskonsa poliittiseen järjestelmään. Tämä puolestaan lisää edelleen äärioikeiston suosiota ja kaipuuta autoritaariseen komentoon, joka lupaa palauttaa jonkinlaisen kuvitteellisen menneen suuruuden ajan, jota ei todellisuudessa koskaan ollutkaan. Syntyy eräänlainen pahan kehä: ajatus yhteisestä maailmasta katoaa ja sen tilalle tulee kauna ja viha. Tämä prosessi on parhaillaan meneillään pitkin Eurooppaa, ja on näkyvissä myös Suomessa. Se on pelottavaa."

Kun Stalin ehdotti Suomelle vuonna 1948 YYA-sopimusta, jollaisen Neuvostoliitto oli hiljattain solminut Unkarin ja Romanian kanssa, oli Suomella edessä totiset paikat. Presidentti Paasikivi lähetti Kremliin neuvotteluihin mukaan Kekkosen, joka ei tuolloin ollut edes hallituksen jäsen. Tämä oli Kekkoselle tuhannen ruplan paikka, joka osaltaan määritteli hänen myöhempää asemaansa suomalaisen politiikan huipulla. 

Miten Kekkosesta, joka nuorena kunnostautui Etsivän keskuspoliisin kommunistijahtaajana, Venäjä-vastaisena aktivistina ja vapaussoturina, tuli tasavallan ylin Neuvostoliiton ymmärtäjä?

”Kekkonen oli epäilemättä piinkova poliittinen opportunisti ja pragmaatikko, joka teki välttämättömyydestä hyveen. Mutta elämä muutti häntä muutenkin: hän oli tosiaan nuorempana hyvinkin militantti oikeistolainen ja Akateemisen Karjala-seuran jäsen, mutta käänsi kelkkansa jo aika varhaisessa vaiheessa ollessaan Saksassa viimeistelemässä väitöskirjaansa 30-luvun alussa. Siellä hän todisti natsismin nousua, mikä sai hänet pyörtämään kelkkansa ja kirjoittamaan kuuluisan pamfletin Demokratian itsepuolustus, jossa hän vaati, että demokratian on aktiivisesti kyettävä puolustamaan itseään ääriliikkeitä vastaan. Neuvostoliiton suhteen hän uskoi niin sanottuun konvergenssiteoriaan, joka oletti, että kapitalistiset ja kommunistiset järjestelmät alkavat ajan myötä omaksua yhä enemmän asioita toisiltaan ja vähitellen sulautua yhteen. Tässä asiassa hän joutui kuitenkin pettymään. Vanhemmiten hänestä sukeutui vakaumuksellinen pasifisti ja aseistariisunnan kannattaja, vaikka pitikin nämä ajatuksensa itsellään ja käsitteli niitä lähinnä päiväkirjoissaan.”

Vaikka käsittelet töissäsi vakavia aiheita, on mukana aina myös huumoria. Mikä on suhteesi nauruun, komediaan?

”Koominen ja traaginen muoto eivät ole vastakkaisia, vaan parhaillaan lomittuvat toisiinsa ja tukevat toisiaan – ne ovat kaksi eri näkökulmaa samaan asiaan. Usein ajatellaan, että komedia on automaattisesti jotenkin pinnallista ja vakava syvällistä, vaikka asia saattaa usein olla aivan päinvastoin. Minun nähdäkseni komedia on oikein annosteltuna ja oikeassa yhteydessä hyvin syvällinen taiteen muoto – varsinkin silloin, kun kyetään muuttamaan katsantokantaa ja nauramaan sille, mikä on aidosti pelottavaa tai ahdistavaa. Gogol oli tässä mestari, samoin Kafka.”

Yhteiskunnallisten teosten ohella ohjaajaurallasi erottuvat selkeänä juonteena myös ihmisen osaa pohtivat klassikot, kuten Shakespeare ja Beckett, mutta erityisenä kiinnostuksenkohteenasi tuotannossasi erottuvat venäläiset kirjailijat, Dostojevski, Tšehov, Bulgakov sekä jo mainitsemasi Gogol. 

Aiotko joskus palata kollektiivisista yhteiskunnallisista kysymyksistä enemmän yksilötason problematiikkaan?

”Ihanteellinen draaman muoto lienee sellainen, jossa yksityinen ja yhteiskunnallinen taso kohtaavat ja täydentävät toisiaan. En kuitenkaan pidä yhteiskunnallisuutta mitenkään välttämättömänä teatterin tai draaman kannalta, jokainen juttu on omanlaisensa ja toimii omien lakiensa mukaan. Yksilötason jutut eivät siis ole millään lailla pois suljettuja – aika näyttää.”

Kirjoitit ensimmäisen näytelmäsi jyväskyläläiselle harrastajateatterille jo 17-vuotiaana. Mikä oli näytelmän nimi ja mistä se kertoi?

"Itse asiassa aivan ensimmäinen nikkaroimani teksti ei ollut näytelmä, vaan kuunnelma, joka toteutettiin Jyväskylän paikallisradiossa Radio Jyväskylässä. Taisin tosiaan olla silloin 17-vuotias. En muista enää jutun nimeä, mutta se kertoi yksinäisestä, kuolemansairaasta miehestä, joka ajautuu metafyysiseen kiistaan häntä käännyttämään pyrkivien uskonnollisen lahkon edustajien kanssa. Hyppäsin siis niin sanotusti suoraan syvään päätyyn. Taisin olla kovin vakavamielinen runoilijanalku silloin. Mutta se oli minulle hyvin merkityksellinen askel – huomasin, että pystyn tarvittaessa tekemään näitä juttuja."

Esa Leskisen Toinen tasavalta -kantaesitys on Suurella näyttämöllä 12.2.2026.

Tutustu esitykseen

Teksti: Jyrki Koskelo