Yliloikka Stalinin Neuvostoliittoon

”Ihan ensiksi voin mainita, ettei mua ole vituttanut kuin yks ainut kerta.” Se ”oli silloin, kun astuimme moottorista maihin Inkerin rantaan”. ”Nyt on kulunut puoli vuotta, eikä vieläkään ole lakannut vituttamasta”. Näin kirjoitti ”joku Toikka” toverilleen 10. joulukuuta 1932 Svirstroin patotyömaalta Helsingin Kallioon Viidennelle Linjalle.

Toikan venematka Neuvostoliittoon oli sujunut siedettävästi, vaikka myrsky oli yllättänyt matkan puolivälissä. ”Heti rannassa olivat meitä vastassa puna-armeijan vahtisotilaat, jotka veivät meidät vartiotupaansa, missä saatiin vähän limppua ja teetä.” Siellä vedettiin kuivat vaatteet niskaan ja saatiin huilata, ennen kuin seuraavana päivänä passitettiin kivitaloon Leningradiin. Juhannus ja koko lämmin kesä istuttiin kuulusteltavana. Aikaa tapettiin laulamalla vankilan kylmistä ja kolkoista muureista, mutta sitten tuli äkkilähtö Svirstroin suurelle vesivoimalatyömaalle.

Syvärillä sijainnut patotyömaa oli osa pahamaineista Gulagia, kirjailija Aleksandr Solženitsynin kuvaamaa vankileirien saaristoa. Toikasta ympäristö vaikutti musertavalta siitä huolimatta, ettei se lukeutunut orjatyöjärjestelmän jääkylmään ytimeen vaan suhteellisen lauhkeaan, laajaan ulkokehään. Kolmivuotiseen pakkotyöhön tuomittuja suomalaisia ei suljettu piikkilankojen taakse, vaan he saivat kulkea melko vapaasti siirtotyömaan rajoissa.

Toikka hikoili kolme kuukautta lämmittäjänä, mutta joutui sitten paljon raskaampiin ”petonkitöihin”. Palkat olivat sellaisia, että siirtolan työläiset pysyivät ”persaukisina” ja nälkäisinä.  Neuvostoliitossa ei saanut ”kuin hapankaalia veteen keitettynä kaikilla kolmella aterialla”. ”Semmoista se on täällä työläisten ja talonpoikain maassa, ettei muuta kuin tervetuloa tänne paratiisiin”, Toikka ironisoi. Ei ollut ihme, että moni aatteenkin mies oli jo ehtinyt karata ”käpälämäkeen”.

”Asunto-olot” olivat ”Suomen ruotuväen malliin”. Miehet asuivat 30 hengen ”yhteiskämpissä, jossa jokaisella oli sänky, kaappi ja jakkara”. Vuoteessa oli höylälastuilla täytetty patja, muttei kunnollisia vällyjä. Vapaa-ajan ohjelmaa oli tarjolla mielin määrin klubeilla ja teatteritaloilla, mutta kuka kumma tanssi- ja lauluiltamissa ”jaksoi lentää” rättiväsyneenä ja tyhjällä vatsalla, Toikka kysyi katkerana.

Toikan kohtalo oli osa suurempaa ilmiötä. Neuvostoliiton rajavartiolaitoksen historian mukaan vuosina 1930–1934 otettiin kiinni kaikkiaan 12 950 laittomasti saapunutta suomalaista – tai kuten aikalaiset sanoivat ”yliloikkaria”. Luku on vain suuntaa antava minimimäärä, sillä tuhannet lähtijät eivät päätyneet virallisiin tilastoihin.

Loikkareiden odotukset ”työväen Eldoradosta” olivat suuria, mutta useimmat pettyivät heti kättelyssä.

Maailmanlaajuinen talouslama iski Suomeen: työttömyys kohosi huippuunsa vuonna 1932 ja ajoi kymmeniä tuhansia työläisiä puille paljaille samaan aikaan, kun poliittinen todellisuus näytti ahtaalta. Vasemmisto oli puristuksissa 1930-luvun alun Suomessa, jossa Lapuan liike ja muu äärioikeisto esiintyivät uhmakkaina.

Loikkarit olivat useimmiten nuoria, elämälleen suuntaa etsiviä miehiä itärajan tuntumasta, Viipurin läänistä, Kymenlaaksosta, Kainuusta, Kuusamosta, Oulun läänistä tai Lapista. He olivat kuulleet, mitä neuvostopropaganda pauhasi kielletyillä radiotaajuuksilla: raskasta teollisuutta rakentavassa idän jättiläisessä ei ollut työttömyyttä eikä pulaa leivästä ja makkarasta. Myös koulutusta, hengenravintoa ja ilmaista terveydenhoitoa oli varaa tarjota koko kansalle, koska sosialistisessa maassa ei siedetty ”riistäjäkapitalisteja” eikä ”fascisteja”.

Loikkareiden odotukset ”työväen Eldoradosta” olivat suuria, mutta useimmat pettyivät heti kättelyssä. Ensivaikutelma yhteiskunnallisten mullistusten ja äärimmäisen niukkuuden kourissa olevasta maasta oli kolkko. Loikkareita ei toivotettu tervetulleiksi vaan soimattiin itsekkäiksi onnenonkijoiksi, ammattitaidottomiksi riippakiviksi ja jopa ”Suomen Ohranan agenteiksi”.

Miltei 2 000 suomalaisloikkaria pakkosiirrettiin härkävaunuissa keväällä ja kesällä 1933 Suomen rajan läheisyydestä Etelä-Uralille. Etappitaival kulki mordvalaiselta luostarivankileiriltä ensin Magnitogorskiin ja sieltä edelleen alueen muihin teollisuuskeskittymiin, kuten Kamenskiin, Nižni Tagiliin ja Tšeljabinskiin.

Suuren terrorin pidätysaalto pyyhki Uralin yli syksyllä 1937. Suomalaiset joutuivat tähtäimeen joulukuussa, jolloin Etelä-Uralille saapui salaisen poliisin NKVD:n käsky: alue piti puhdistaa laittomasti maahan saapuneista siirtolaisista.

Uralin suomalaisterrorin verisimpänä päivänä 13. maaliskuuta 1938 Tšeljabinskin lähistöllä ammuttiin ainakin 241 suomalaista. Valtaosa tuomituista oli Suomessa 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alussa syntyneitä loikkarimiehiä, mutta myös kymmeniä naisia teloitettiin niskalaukauksella. Tuomituista jopa 80 prosentille langetettiin ”korkein” eli kuolemantuomio, minkä seurauksena Uralin suomalaisten tuho oli poikkeuksellisen totaalinen. Ammuttujen ja vankileireille passitettujen loikkarien lapsia siirrettiin Kazakstaniin.

Suuren terrorin 1937–1938 uhriluvut ovat tarkentuneet viime vuosina. Stalinin itsevaltaisesti käynnistämissä vaino-operaatioissa pidätettiin ainakin 1,6 miljoonaa ihmistä, joista yli 700 000 tuomittiin ammuttaviksi. Keskimäärin 1 500 ihmistä surmattiin joka päivä. Suuressa terrorissa tuomittiin vähintään 6 200 suomalaista, joista miltei 5 000 kuolemaan. Ilmeistä on, että tilastoista puuttuu noin 1 000–2 000 tuomittua suomalaista. Jos spekulatiiviset tapaukset ja inkerinsuomalaiset otetaan mukaan terroritilastoon, nousee suuressa terrorissa tuomittujen suomalaisten kokonaismäärä 11 000–12 000:een.

Suuren terrorin uhrien joukosta on mahdollista löytää neljä Toikkaa: Antti Toikka (s. 1902 Joutsenossa, teloitettu 2.9.1937 Omskissa); Aukusti (August) Toikka (s. 23.2.1888 Koivistolla, teloitettu 8.10.1938 Petroskoin lähellä); Onni Toikka (s. 4.12.1910 Koivistolla, teloitettu 26.3.1938 Tšeljabinskissa); Villiam (Viljam) Toikka (s. 17.10.1909 Kivennavalla, teloitettu 28.12.1938 Leningradissa). Olavi Toikka (s. 1915 Kemissä) pidätettiin 8.4.1938 Tšeljabinskissa, mutta hänet jätettiin tuomitsematta ja vapautettiin saman vuoden lopulla.

Teksti: Aleksi Mainio

Artikkelin kirjoittaja on Suomen ja Neuvostoliiton historiaan erikoistunut Helsingin yliopiston dosentti, joka johtaa Kansallisarkistolla vuosina 2020–2025 toimivaa tutkimushanketta suomalaisten kohtaloista Stalinin Neuvostoliitossa.