Pääohjaajan blogi: Myyteistä, unelmista ja kulttuurin leikkauksista

Yksi koronan vaikutuksista jokapäiväiseen elämääni on ollut se, että olen alkanut katselemaan YouTubea. Aikaisemmin en katsellut sitä juuri lainkaan, mutta ilmeisestikin eristyneisyys ja arjen yksitoikkoisuus ovat ajaneet minut ovelan algoritmin pauloihin – tuubista löytyy aina jotakin kiinnostavaa. Jokin aika sitten törmäsin siellä videoon, joka sai minut miettimään monia asioita. Se esittelee sarjan näyttävällä tavalla pieleen meneviä lentokokeiluita ajalta, jolloin ihmiskunta vasta opetteli ilmailun saloja. Video on traaginen, koominen ja kummallisen koskettava, ja tuntuu kertovan jotakin oleellista ihmisyydestä. Nämä oman elämänsä Ikarokset epäonnistuivat surkeasti, mutta heidän peräänantamattomasta askartelun- ja kokeilunhalustaan kasvoi vähitellen jotakin suurta, jotakin, minkä piti olla mahdotonta – ihminen, joka lentää ilmojen halki.

Mistä tämä kuolemaa halveksiva peräänantamattomuus syntyi? Mikä näitä ihmisiä ajoi eteenpäin?

Tuskin ainakaan konsultit tai innovaatio-ohjelmat, vaan paremminkin unelmat ja mielikuvitus, ihmiskunnan ikiaikainen haave lentämisestä hengen, vapauden ja luovuuden vertauskuvana. Mieleeni muistuvat jo aikaa sitten edesmenneen hienon miehen, aivofysiologi Matti Bergströmin sanat: lentokone lentää ilmassa vain siksi, että sitä ennen on ollut olemassa myytti Ikaroksesta. Siivet syntyvät ensin mielikuvituksessa, sitten vasta todellisuudessa – tarinat, haaveet ja mielikuvitus käyvät aina teknologisten innovaatioiden edellä ja tekevät mahdolliseksi sen, mikä aikaisemmin on ollut mahdotonta.

”Näin sivilisaation konkreettiset muodot – se, mitä kutsutaan ”kasvuksi” – rakentuvat henkisen pääoman perustukselle – toisin sanoen kulttuurille.”

Albert Einstein, jonka työ mullisti käsitystämme maailmasta ja teknologiasta kenties enemmän kuin kenenkään muun yksittäisen ihmisen, ilmoitti innoittajakseen häntä lapsena toistuvasti vaivanneen kuvitelman: miltä maailma näyttäisi, jos ratsastaisi valonsäteellä? Nuoruudessaan hän ahmi Immanuel Kantin ja Arthur Schopenhauerin filosofiaa. Ellei Einstein olisi antautunut tällaiselle joutavanpäiväiselle haaveilulle, yleinen ja erityinen suhteellisuusteoria ja monet kvanttifysiikan perustavat oivallukset olisivat kenties jääneet tekemättä, niihin perustuvista lukuisista teknologioista puhumattakaan. Näin sivilisaation konkreettiset muodot – se, mitä kutsutaan ”kasvuksi” – rakentuvat henkisen pääoman perustukselle – toisin sanoen kulttuurille. Kehitys ei synny itsestään, eikä innovaatio sijaitse vakuumissa.

Meidän yltiörationalistisen ja hyötyajattelua painottavan aikamme vuoksi niin kutsutun innovaation ja intuition välille on auennut ammottava kuilu. Meille innovaatio on jotakin, joka tuottaa rahaa, ja jota yritetään väkisin puristaa ulos ihmisistä ja organisaatioista. Kaikki muu paitsi ”innovaatiosta” saatava kasvu ja hyöty on turhaa harrastelua, eikä näin ollen ole tukemisen arvoista. Mutta tämän käsityksen takana on kohtalokas erehdys, joka itsessään on sivistymättömyyden tuote: ei ole olemassa teknologiaa, innovaatiota tai kehitystä ilman niitä kuvitelmia, myyttejä, kuvia ja tarinoita, joista sivilisaatio muodostuu. Se, mistä ei ole mitään hyötyä, onkin kaiken pohja ja perusta. We are such stuff as dreams are made on, kirjoitti Shakespeare. Ehkäpä hän tarkoitti nimenomaan tätä.

”Se, mistä ei ole mitään hyötyä, onkin kaiken pohja ja perusta.”

On olemassa ikivanha kreikkalainen arvoitus: mikä on sellaista ihmisen rakentamaa, johon ihminen katoaa? Oikea vastaus on järki, jonka konkreettisena metaforana toimii labyrintti – unohtaessaan intuition ja noudattaessaan vain oman olemuksensa laskelmoivaa puolta ihminen ajautuu väistämättä eksyksiin. Näin kävi Ikaroksen isälle, nerokkaalle Daidalokselle, joka rakensi labyrintin johon joutui itse suljetuksi. Ainoaksi ulospääsytieksi osoittautui lentäminen, ja näin syntyi tuo kaikille tuttu myytti.

Kenties on niin, että yhteiskuntana me olemme tuo omaan labyrinttiinsa eksynyt Daidalos. Rahasta ei ole maailmassa pulaa. Sitä syntyy ja synnytetään lakkaamatta, sitä painetaan tyhjästä järkyttäviä määriä, se tunkee sisään ovista ja ikkunoista, täyttää pörssit ja vyöryy ylitsevuotavaisena kiinteistöihin, kryptovaluuttoihin ja arvopapereiden hintoihin, jotka ovat korkeammalla kuin koskaan. Sen sijaan pulaa on aivan muusta: kulttuuri ja sivistys vähenevät vähenemistään.

Olen työskennellyt taidealalla 25 vuotta. Tuo aika on muistoissani jatkuvan hitaan näivettymisen historiaa. Pientä hyvää uutista seuraa aina suurempi huono uutinen, resurssit kapenevat kapenemistaan, hitaasti mutta varmasti. Vaikka kulttuuriin kohdistettavat varat ovat häviävän pieni osa valtion kokonaisbudjetista, ne päätyvät aina ensimmäisenä leikkausten kohteeksi.

”Ja siihen se sitten jäi – ansiokkaaksi puheeksi.”

Kolmisen vuotta sitten istuin pitkään opetus- ja kulttuuriministeriön taiteen rahoitusta ja taiteilijoiden toimeentuloa käsittelevässä työryhmässä. Tilannekuva oli selkeä: taiteilijoiden toimeentulotilanne oli monilta osin kestämätön ja kulttuurin rahoitus riittämätön. Myös päämääristä vallitsi suuri yksimielisyys – lähitulevaisuudessa menetettävät veikkausvarat tulee kompensoida kokonaisuudessaan ja kulttuurin rahoituksen osuus nostaa yhteen prosenttiin valtion kokonaisbudjetista. Hyvää keskustelua, mainioita ajatuksia! Työryhmä laati loppuraportin, joka oli monin tavoin ansiokas. Ja siihen se sitten jäi – ansiokkaaksi puheeksi.

Kuten olemme tiedotusvälineistä saaneet lukea, hallitus on päättänyt kehysriihessään, että taiteen rahoitusta leikataan ensi vuonna 17,5 miljoonaa ja sitä seuraavana vuonna 23 miljoonaa euroa. Tieteeseen ja tutkimukseen kohdistuvat leikkaukset ovat 35 miljoonaa euroa. Leikkaukset jäävät tietenkin pysyviksi, ainakin siihen asti, kunnes leikataan taas lisää – OKM on vuodesta 2023 lähtien pakotettu pienentämään budjettiaan vielä uusilla pysyvillä, vuosittaisilla leikkauksilla.

”Mikään poliittinen kokoonpano tai aatesuunta ei ole kykenevä kääntämään tätä hitaan ja loputtoman näivettymisen linjaa.”

Taiteilijoiden jo ennen koronaa vallinnutta kestämätöntä toimeentulotilannetta hoidettiin siis melko yllättävällä tavalla. Vaikuttaa todellakin siltä, että on aivan sama, mitä puhutaan – jokin tuntematon voima, jolle kukaan ei mahda mitään, määrää joka tapauksessa, millaisia ratkaisuja tehdään. Mikään poliittinen kokoonpano tai aatesuunta ei ole kykenevä kääntämään tätä hitaan ja loputtoman näivettymisen linjaa.

Samainen voima tuntuu määräävän myös sen, mitä ei voida tehdä. Vertailun vuoksi, Suomen valtio tukee vuosittain yrityksiä noin kahdeksalla miljardilla eurolla. Aivan oikein – kahdeksalla miljardilla. Eivätkä nämä ole mitään koronatukia, vaan jokavuotinen maan tapa, josta vain on mahdotonta päästä eroon siitäkin huolimatta, että yritystuet tunnetusti vääristävät kilpailua eivätkä ole vapaan markkinatalouden hengen mukaisia. Jopa työ- ja elinkeinoministeriö on todennut, että nykyinen yritystukijärjestelmä ei tue kansantalouden tuottavuutta eikä talouskasvua. Yritysjohdon muhkeammat bonukset ja osakkeenomistajien mojovammat osingot ne toki mahdollistavat. Näitä tehottomia tukia edes osittain leikkaamalla olisi voitu kattaa taiteen ja tieteen menetykset kymmeneen kertaan, mutta jostakin syystä tämä asia ei ole ollut budjettia pohdittaessa keskustelun alla. Hallitusohjelmassa vuodelta 2019 on kyllä kohta mahdollisesti perustettavasta työryhmästä, jonka päämäärä on leikata yritystuista hieman reilu prosentti eli kokonaiset 100 miljoonaa euroa, mutta sen toiminnasta ei ole kuulunut mitään sen koommin.

”Korona on tehnyt kulttuurialalla selvää jälkeä.”

On paljon muutakin, mitä voitaisiin tehdä, mikäli haluttaisiin. Tutkimusten mukaan lähes 90 % Suomesta ulkomaille sijoitettavasta varallisuudesta jätetään ilmoittamatta verottajalle. Tähän kansainväliseen sijoitustoimintaan liittyvään veronkiertoon, joka tuottaa valtiolle vuosittain arviolta 800 miljoonan euron tappiot, ei myöskään jostakin syystä kyetä puuttumaan. Päinvastoin, talousrikollisuutta ja veronkiertoa valvovien viranomaisten resursseja on viime vuosina kavennettu.

Pääomaverotuksen nostamisesta, joka olisi keskeinen järkevän tulonjaon väline, ei meillä ole mahdollista edes keskustella, vaikka jopa amerikkalaiset ovat nyt toteuttamassa sen roimaa korottamista.

On varmaankin totta, että jos vallassa olisi jokin toisenlainen hallitus, leikkaukset olisivat mahdollisesti vielä massiivisemmat. Mutta jotenkin se lohduttaa yllättävän vähän. Korona on tehnyt kulttuurialalla selvää jälkeä. Monet sellaisetkin ihmiset, jotka ennen olivat kohtuullisen menestyneitä ja vailla toimeentulo-ongelmia, ovat nyt epätoivoisia ja peloissaan. Tuntuu siltä, että näiden leikkausten myötä jokin raja on ylitetty, jokin on mennyt rikki. Jonkinlainen katkos ja ymmärtämättömyys tuntuu hallitsevan maailmaa.

Ikaros sai siipensä lahjana, käsittämättä kuinka niitä tulee käyttää, ja putosi alas kuin kivi. Epäilemättä tarinaan sisältyy jokin opetus. Sitä voivat vaikkapa nykyiset hallituspuolueet sitten seuraavissa vaaleissa meditoida.