Yhden enkeli on toisen perkele (osa 1/2) – Prologi eli lahtarikaartin lipussa on punikin luusta nuppi juu

Kangasalan kaupungin Suinulassa sijaitsee Haralanharju. Eräänä 1850-luvun kesänä siellä vietti laatuaikaa satusetä Zacharias Topelius. Kuvankaunis näkymä järville ja Harjulan seljänteelle vapautti Topeliuksen runosuolen toimimaan. Suoli tuotti päästön nimeltä En sommardag i Kangasala, käännöksenä Kesäpäivä Kangasalla. Myöhemmin Gabriel Linsén sävelsi runon lauluksi, jonka jokainen suomalainen ainakin vielä takavuosina tunsi. Runon ja laulun aikoihin Kangasala ei ollut vielä yltänyt kaupungiksi asti eli Suinula oli Kangasalan pitäjässä sijaitseva kylä. Niin tai näin; kesäpäivä Kangasalla oli ollut Topeliukselle lyyrinen kokemus.

Talvipäivä Kangasalla oli puolestaan sysimustaa proosaa, sillä ihmiskurjilta karkasi järki elettäessä tammikuun viimeistä päivää herran vuonna 1918 tuossa samaisessa Suinulan kylässä. Topeliuksesta ei ollut tälläkään kertaa apua.

Suomalaisen työväenliikkeen vallankumouksellinen siipi (ns. siltasaarelaiset) oli kolme päivää aiemmin noussut kapinaan laillista hallitusta vastaan. Maltillinen pitkäjänteinen politiikanteko oli radikalisoitunut lyhytjänteiseksi tempoiluksi. Kapina aloitettiin Helsingissä ja maan eteläisissä maakunnissa. Sen merkiksi Helsingin työväentalon torniin sytytettiin punainen tuli päivämäärällä 27.1.1918. 

Seuraavana päivänä kenraali Mannerheimin johtamat suojeluskunnat ryhtyivät Pohjanmaalla ottamaan aseita ja ammuksia pois itsenäiseksi julistautuneeseen ja jo itsenäiseksi tunnustettuunkin maahan jääneiltä venäläisiltä joukko-osastoilta. Tämä oli vapaussotaa pohjoisessa Suomessa. Mitään isoja taisteluita ei syntynyt, iso osa venäläisistä antoi aseensa pois sen kummemmin vastustelematta ja pyysi piljettiä takaisin Äiti Venäjälle, rodinaan. Suomi-neito ei heitä paljoa kiinnostanut, suomalaiset tuntuivat tyhmiltä ja umpimielisiltä. Mutta vallankumouksellisen tartunnan saanut osa venäläisistä pisti hanttiin. Syntyi laukaustenvaihtoa ja kahakointia.    

Jo näitä tapahtumia ennen oli kahakoitu itäisessä Suomessa, Karjalan puolella. Siellä tapeltiinkin jo naapureiden kesken. Itäisessä Suomessa oli syntymässä kansalaissota, joka liittyi etelän kapinaliikkeeseen.

Yksinkertaistettuna pähkinänkuoressa: kun etelän kapinasta, Pohjanmaan vapaussodasta ja Karjalan kansalaissodasta tehdään laskutoimitus, ynnäyksen summaksi saadaan luku 1918. Lukua 1918 vastaava sana on sisällissota ja se, mitä Suinulassa tapahtui tammikuun 31. päivänä, oli punaisen terrorin ensimmäinen luku.

Markkulan talossa levossa ollut valkoisen armeijan osasto jäi punakaartin piirittämäksi. Alkoi sekava laukaustenvaihto, joka päättyi valkoisten antautumiseen ylivoiman edessä. Punaisia johtanut Valdemar Sammalisto oli luvannut antautuneille hengen suojan. Valitettavasti paikalle saapui myös toinen punainen joukko-osasto, joka totteli turkulaisen puutarha-alan yrittäjän Tuomas Hyrskymurron käskyjä. Hyrskymurron mukaan vankeja ei oteta; turkulainen hortonomi katsoi pätevöityneensä elämän ja kuoleman herraksi. Rivissä seisseisiin antautuneisiin valkoisiin kohdistettiin Sammaliston estelyistä huolimatta sekava kiväärituli. 15 valkoista kuoli.

Tämä oli näkymä Harjulan seljänteen ylimmältä oksalta, kun katsottiin pois järviltä rautatien suuntaan. Muualla Suomessa näköalat vain pahenivat. 

 

Valkoisetkin olivat jo päässeet veren makuun. Pietarsaaren valtauksen yhteydessä 28. tammikuuta valkoiset olivat surmanneet 15 aseista riisuttua venäläissotilasta. Tämä sodan alkuvaiheen veriteko antoi jo selvän näytteen siitä, mikä tulisi olemaan vuoden 1918 valkoisten voittajien dilemma, sillä myöhemmin sodan voittanut osapuoli perusteli punaisten teloituksia sillä, että kyse oli maanpetoksesta sotatilan aikana. Suomen lain mukaan tästä piti rangaistaman kuolemalla. Mutta ainakaan tuona tammikuun päivänä valkoiset eivät katsoneet sotalakien olevan voimassa. Sodan sääntöjen mukaan venäläissotilaita olisi tullut kohdella sotavankeina. Sellaisia ei sovi tappaa. Tämä käsikirjoitus, venäläisten surmaaminen, kuitenkin toistui käytännössä jokaisen vuoden 1918 taistelun jälkeen. Valkoinen terrori syntyi siis näennäisesti lakeja noudattamalla. Todellisuudessa lakia luettiin valikoivasti, päämääränä kosto ja puhdistus.

Pietarsaaren ja Suinulan tapahtumat sekä eskaloivat että ennakoivat sisällissodan terroria, oli syntymässä koston kierre. Sitä mukaa kuin valkoinen armeija eteni, perääntyvät punaiset murhasivat vangeiksi saamiaan valkoisia, rintaman takana myös henkilökohtaisista syistä. Ja valkoiset maksoivat samalla mitalla. Suomessa alkoivat tarkka-ammunnan mestaruuskilpailut eivätkä maaleina olleet enää venäläiset, vaan naapurit. Virtaset, Korhoset ja Saastamoiset.

Eletäänpä edellisestä kirjoitetusta kolmisen viikkoa eteenpäin, päivä on 21. helmikuuta ja paikkakunta tällä kertaa Varkaus. Varkauden taistelu on päättynyt valkoisten voittoon, ja heillä on käsissään suuri määrä punaisia sotavankeja. Näistä johtajat ja pahimmiksi katsotut agiteeraajat teloitetaan ampumalla (tuolloin puhuttiin arkebuseerauksesta, vaikka hakapyssyt eli arkebuusit olivat jo historiaa) ylipäällikkö Mannerheimin antaman kyseenalaisen ammutaan paikalla -käskyn mukaan. Mutta pelotteeksi heitä on aivan liian vähän. Niinpä järjestetään seuraleikki, jonka pääpalkintona on äkkikuolema luodista. Tämä Varkauden Huruslahden jäällä järjestetty tapahtuma on historiassa saanut köllinimen Huruslahden arpajaiset.

Säännöt kuuluvat. Laitetaan satoja punikkeja riviin. Sitten otetaan lahtari, joka osaa laskea kymmeneen (parempi sentään se kuin “entten tentten”). Hän laskee rivistä joka kymmenennen punikin rivin sivuun, odottamaan toisia lottovoittajia. Tämän jälkeen luvunlasku aloitetaan taas ykkösestä. Mitään oikeudenkäyntiä ei pidetä. Maankavaltajat eivät ansaitse mokomia muodollisuuksia. Voittoarvan saaneet ammutaan siihen paikkaan, järven jäälle. Loput tarvitaan, toimittajalegenda Aarno Laitisen sanoja lainatakseni, ”pyörittämään sahaa”.

Kenelläkään valkoisella ei ilmeisesti käynyt edes mielessä, että osa tapettavaksi joutuneista oli viety rintamalle väkipakolla. He joutuivat omien maanmiestensä kaksinkertaisen petoksen kohteiksi. Aluksi laillinen hallitus epäonnistui heidän suojelemisessaan mahdollistaen punaisten laittomat pakko-otot punakaartiin. Sen jälkeen laillisen hallituksen edustajat tappoivat heidät. Sama petoksen kehä jatkui myös valkoisten perustamilla vankileireillä. Nämä uhrit olivat niitä rauhanomaisia lähimmäisiä, jotka eivät olisi viitsineet vihata ketään.

Huruslahden arpajaisten jälkeen sisällissota eskaloitui puhtaaksi henkiinjäämistaisteluksi. Kapinaan nousseet saivat selvän näytön siitä, että antautuneella ei ollut edessään mitään lakiin perustuvaa oikeudenkäyntiä; käytössä oli kymmenellä jaollinen sattumanvarainen voittajan oikeus. Ja luonnollisesti punaisten johtajat käyttivät tätä tapahtumaa propagandassaan hyväksi. Huruslahden arpajaisten jälkeen sotaa käytiin elämästä ja kuolemasta. Aatteet häipyivät taka-alalle. Joku rivistä otettu kymmenes saattoi huutaa eläköötä vallankumoukselle. Yleensä ammuttava katsoi synkästi ampujaansa silmiin, ja kiväärin tähtäimen takaa näkyvä ampujan katse oli tapettavan peilikuva.

 

Sota päättyi kuten tiedämme. Valkoisten pitäessä voitonparaatiaan Helsingissä 16.5.1918 vankileireillä surmattiin tai kuoli nälkään ja tauteihin Virtasia, Korhosia ja Saastamoisia. Osa heistä alaikäisiä tyttöjä tai poikia. Sodan koko saldo on yli 36 000 vainajaa. Heistä punaisia oli yli 27 000, valkoisia yli 5000. Punaisista uhreista yli 20 000 kuoli taistelutoimien ulkopuolella, valkoisista vajaat 2000.

Suomen sisällissota nousee II maailmansodan, katovuosien ja isovihan ohella kansakuntamme suuriin katastrofeihin. Henkiseltä rasitteeltaan se on suurin. Tapoimme toisiamme.

Näistä asetelmista olikin sitten pirun hyvä lähteä rakentamaan demokraattista kansalaisyhteiskuntaa.

Joko tuli Jumala sosialistinkin mieleen

1920-luvulla Sotkamossa ja myöhemmin Keuruu-Haapamäen alueella vaikutti opettajana muuan Kalle Ritokangas. Koulutukseltaan hän oli metsänhoitaja, mutta sai myöhemmin opetushallitukselta erivapauden opettaa Haapamäen yhteiskoulussa liikuntaa ja matematiikkaa.

Ritokangas oli pidetty ihminen, opettajana ja muutoinkin. Ammatin ohessa hän toimi suojeluskunnissa ja partiossa eli edusti 1920–1930-lukujen stereotyyppistä oikeistolaista. Hän oli inhimillinen, konsensushakuinen persoona, joka rohkaisi ihmisiä liittymään suojeluskuntaan suhtautuen kuitenkin suvaitsevaisesti niihin, jotka ideologisista tahi muista syistä eivät katsoneet voivansa tällaiseen osallistua. Lisäksi hän oli jopa kulttuuripersoona. Hän kirjoitti runoja ja pyöritti elokuvateatteria eikä pitänyt itseään lainkaan elitistisenä.

 

Vuonna 1918 Ritokangas oli tietenkin kuulunut valkoisiin, tarkemmin Ähtärin suojeluskuntaan joukkueenjohtajana. Helmikuun 1. päivänä hänen joukkueensa oli saanut tehtäväksi siirtää Haapamäeltä viisi vangittua miestä Seinäjoelle. Nämä miehet olivat Keuruulta kotoisin olleet nahkuri Eevert Lampinen ja sekatyömies Heikki Saxberg, vilppulalaiset työmies Nikolai Lahtinen ja tynnyrintekijä Juho Salonen sekä kolmas keuruulainen, suutari ja SDP:n kansanedustaja Samuli Rantanen. Miehet olivat pidätettäessä olleet aseettomia eikä yksikään heistä ollut heiluttanut kapinalippua. Lisäksi ainakin Rantanen oli periaatteellinen parlamentarismin puolustaja. Hän oli kovaäänisesti vastustanut aseellista vallankumousta. Hänen mielipiteensä ei voinut olla kenellekään epäselvä. 

Ritokangas joukkueineen totteli käskyä ja vei vangit Pohjanmaalle. Perillä Seinäjoella oltiin helmikuun 3. päivänä 1918. Tuona päivänä Ritokangas joukkoineen surmasi nämä viisi lainkuuliaista kansalaista ampumalla. Syytä voi vain arvailla, mutta samanaikaisesti se oli ilmiselvä. Kyse oli poliittisesti motivoituneesta oikeusmurhasta.

Nämä eivät olleet ainoita teloituksia, jotka Ritokangas joukkoineen suoritti. Ainakin Seinäjoen teloitukset olivat kuitenkin vastoin ylipäällikkö Mannerheimin antamaa käskyä, jonka mukaan rangaistukset kohdistettiin ase kädessä tavattuihin kapinallisiin. Rantanen oli kaiken lisäksi agitoinut kapinaa vastaan. Hänen tappamisensa oli oikeusmurhanakin poikkeuksellisen törkeä.

Miksi otan yhden ainoan mukavana pidetyn miehen nuoruudensynnit esiin? Koska pidän hänestä itsekin. Ritokangas teki hyvin poikkeuksellisen teon ylilyönteihin syyllistyneiden valkoisten veteraanien joukoissa. Hänen julkiset kannanottonsa jo niinkin aikaisin kuin vuonna 1928 ilmaisivat katumusta. Vuoden 1918 tapahtumat olivat sekasortoisia ja veritekoja tapahtui puolin ja toisin. Punaiset joutuivat vastaamaan karkuun luikkineiden johtajiensa teoista kollektiivisesti vähintäänkin vankileirillä nälässä viruen. Valkoiset sen sijaan armahdettiin kollektiivisesti valtionhoitaja P.E. Svinhufvudin toimesta: ”Henkilöt, jotka kapinan kukistamisen tarkoituksessa ovat teoissaan menneet sen yli, mikä mainittujen tarkoituksen saavuttamiseksi olisi ollut tarpeen, jätettäköön syyttämättä ja rankaisematta”. Valkoisen terrorin uhrien omaisten oli siis turha lähteä hakemaan oikeutta ja korvauksia, sillä Svinhufvud oli armahtanut kaikki köntässä, mukaan lukien sekavina aikoina irti päässeet joukkomurhaajat kuten Hjalmar Saaren tai Johannes Fromin, jotka Jämsän seudulla murhasivat noin 80 ihmistä. Heidän oikeudenkäyntiensä lautamiehenä toimi pontikkakiulu. Jotta kuvio olisi täysin selvä kaikessa karuudessaan: Jämsässä punaiset eivät surmanneet yhtäkään valkoista.

Valkoiset pystyivätkin aseiden vaikenemisen jälkeen lulluttelemaan Svinhufvudin armahduksen takana. Tämän vuoksi arvostan Ritokankaan rehellisyyden ja hänen osoittamansa sovinnollisuuden hyvin korkealle. Vuonna 1918 hän oli sairastunut pandemiaan nimeltä kollektiivinen hulluus, ja toettuaan hän kauhistui omaa osuuttaan siinä.

Valkoinen totuus oli yhtä kuin virallinen totuus vuodesta 1918 aina 1950-luvulle saakka. Se pysyi totuutena, vaikka varsinkin II maailmansota käänsi monet asiat päälaelleen. Sisällissodan jälkeen äärivasemmiston puolueet ja niitä lähellä olleet järjestöt olivat kiellettyjä. II maailmansodan jälkeen tilanne muljahti päinvastaiseksi. Valkoisen Suomen järjestöjä lakkautettiin fasistisina mukaan lukien suojeluskunnat ja Lotta Svärd, jotka laajassa kuvassa eivät sitä todellakaan olleet (ajatus äidinäidistäni lottafasistina on hilpeä). Myös äärioikeistolainen puolue IKL lakkautettiin fasistisena, mitä se olikin, samoin moni muu natsismiin seonnut eduskunnan ulkopuolella riekkuva pikkupuolue. Sen sijaan Suomen Kommunistinen Puolue muuttui lähes yhdessä yössä laittomasta lailliseksi, ja sen edustaja Yrjö Leino pääsi hallitukseen asti ennen vuoden 1944 eduskuntavaaleja.

Sisällissodan valkoinen totuus kuitenkin säilyi, vaikka maa muuttui kertaheitolla. Miten nyt niin? Ainakin osittain koska valkoinen totuus oli ehtinyt kanonisoitua akateemisessa historiantutkimuksessa. Tutkijoilta oli päässyt unohtumaan objektiivisuus ja vallalle oli päässyt tosiasioita voittajan näkökulmasta kaunisteleva tulkinta, joka kieltäytyi tunnustamasta valkoista terroria. Tässä tulkinnassa jokainen punainen oli maanpetturina ansainnut vähintäänkin keskitysleirien laihdutuskuurin, ellei sitten peräti nappia otsaansa. 

 

On hyvä muistaa, että jatkosodan päätyttyä valtaa ei suinkaan ottanut vasemmisto, vaikka kommunistien toiminta laillistettiinkin. Presidenttinä oli valkoisen puolen ylipäällikkö marsalkka Mannerheim, mies, jota voidaan pitää osasyyllisenä siihen, että sisällissodan jälkiselvittely oli sellainen ampumarata kuin se oli. Juho Kusti Paasikivi, jatkosodan jälkeinen pääministeri ja Mannerheimin seuraaja presidenttinä, oli ollut hallituksen päämies myös vuonna 1918 eli hän kantaa suuren vastuun vankileirikurjuudesta ja nälkäkuolemista. Nämä kaksi eivät olleet sellaisia henkilöitä, jotka olisivat suosiolla avanneet valkoisen terrorin matopurkkia eikä sodan voittaja Neuvostoliitto sitä heiltä edes vaatinut. Stalin syystä jos toisestakin sieti Mannerheimia ja luotti Paasikiveen. Eli kommunistisen imperiumin luoja pelasi yhteen suomalaisten kommunistien sijasta kahden arkkikonservatiivin kanssa. Tuo itse asiassa ylittää normaalisatiirin rajat, mutta pragmaattisesti se oli Neuvostoliiton kannalta kuitenkin järkevää, sillä suomalaisten asenne muuttui varovaisen optimistiseksi eli he eivät potkineet pilttuunsa reunojen yli. Asekätkennän myötä vastarintaan varauduttiin, mutta vain ja ainoastaan.

Mutta historiantutkijoiden näkökulman olisi kai pitänyt poiketa poliitikkojen näkökulmasta, toimia oikaisijana? Nythän olisi ollut tilaisuus tehdä tajunnan räjäyttävää uutta tulkintaa vuodesta 1918. No, suurin osa tutkijoista oli porvarillisesti ajattelevia ihmisiä eivätkä he vuonna 1944 halunneet keikuttaa venettä enempää kuin se jo keikkui. Oli vaarana, että Suomi-niminen fregatti hörppäisi vettä kuin Titanic ja vajoaisi kiven lailla pohjaan. Lisäksi vuoden 1944 herkässä poliittisessa tilanteessa sosialidemokraatit olivat asemoineet itsensä porvarillisten puolueiden rinnalle kommunisteja vastaan, ja osa näistä ns. asevelisosialisteista meni radikaaleimmista porvareista (esimerkkinä Urho Kekkonen) oikealta ohi. He olivat olleet rintamalla upseereina ja osa heistä (Väinö Leskinen ja Unto Varjonen) oli pahasti haavoittuneina käynyt lähellä kuolemaa. Paljon jo kokeneina he eivät pelänneet tappelun jatkamista, mutta kohde oli nyt kotimainen kommunismi. Kommunistit pyrkivät kyllä tuomaan esille vuoden 1918 haamuja, mutta tilanteen huomioon ottaen asevelisosialistit eivät halunneet peesata heitä, vaikka heillä omiakin muistoja oli (Penna Tervo oli nähnyt, kuinka valkoiset ampuivat tutkimatta hutkien hänen isänsä heidän omalle kotipihalleen ja Aarre Simosen isä oli päässyt mukaan Huruslahden arpajaisiin selviten mokomasta hengissä). Ensisijaisesti tässä oli kyse ns. kansanrintaman estämisestä. Kommunistit olisivat halunneet koko vasemmiston yhteiseen vaaliliittoon, minkä jälkeen he Neuvostoliiton tukemina olisivat ryhtyneet dominoimaan vasemmistoa, saaneet aikaan vallankaappauksen ja liittäneet Suomen itäblokkiin. Tämän SDP halusi estää onnistuenkin siinä, mikä on siunaus koko Suomelle. 

Summa summarum. Sodan jälkeen oli tärkeämpääkin ajateltavaa kuin sisällissodan punainen tai valkoinen totuus. Maa piti säilyttää itsenäisenä.

Mutta 1950-luvulle tultaessa poliittinen tilanne oli jo stabiilimpi ja ajan olisi pitänyt olla kypsä sisällissodankin uudelleenarviointiin. Sosialidemokraatit olivat osoittaneet uhkarohkeallakin tavalla vastustavansa kommunismia ja Neuvostoliittoa. Useat heistä olivat olleet sisällissodassa punaisella puolella. Nuorten asevelisosialistien vanhemmat olivat olleet. Minkä vuoksi akateeminen historiankirjoitus ei halunnut kuulla heidän näkökulmaansa?

Ehkä se ei pystynyt siihen? Kyennyt mokomaan?

Stanfordin yliopistossa Yhdysvalloissa riekkunut sosiaalipsykologian professori Leon Festinger on tutkimuksissaan tavoittanut psykologisen ilmiön, joka on saanut nimen kognitiivinen dissonanssi. Ihmiskurja saattaa liikaa faktakirjallisuutta ja tutkimuksia luettuaan huomata, että hänen omaksumansa uusi tieto on ristiriidassa jonkin aiemmin omaksutun tiedon kanssa. Tämä sisäinen ristiriita eli kognitiivinen dissonanssi saattaa aiheuttaa hyvinkin epämiellyttäviä virtauksia pään sisällä ja pahimmillaan uhata jopa raukkaparan minäkuvaa, mitä on tietenkin paha sietää. Niinpä asianosainen haluaa päästä mokomasta dissonanssista eroon ennen kuin se haukkaa liian ison palan mielenterveyttä. 

Antakaas kun selitän. Hyvä esimerkki ovat salaliittoteoriat. Yhdysvalloissa dallasilainen toimittaja Hugh Aynesworth näki paikan päällä Dealey Plazalla, miten Lee Oswald ampui presidentti Kennedyn pään hajalle. Aynesworth selitti tapahtuman eräälle salaliittoteoreetikolle juurta jaksaen. Varteen ottamisen sijasta salaliittoteoreetikko kyseenalaisti aluksi Aynesworthin älykkyyden ja jatkoi solvaamalla tätä huijariksi.

Tämä kognitiivinen dissonanssi (kokemusta muuten on) tarjoaa ihmiselle erinomaisen tilaisuuden omien päänsisäisten luutumien tutkimiseen ja omien mielipiteiden tuulettamiseen. Mutta jos ihminen esimerkiksi ideologisista tai uskonnollisista syistä ei siihen pysty, saattaa hän löytää itsensä hörhöilemästä ilmiselvää tieteellistä totuutta vastaan (maahan on siis litteä kuin pannukakku?). Pahimmassa tapauksessa, ja tämä pätee varsinkin niihin pahuksen salaliittoteorioihin, hän saattaa päätyä loppuelämäkseen sellaiseen kaninkoloon, josta on paha päästä takaisin todelliseen maailmaan. 

Ohimennen vielä. Väitän että hän, joka ei huomaa tämän päivän kansainvälisessä tai kansallisessa politiikassa vallalla olevaa kognitiivista dissonanssia, kärsii kognitiivisesta dissonanssista.

Äskeinen oli välihuuto, mutta sillä on pointtinsa. Iso osa valkoisen totuuden pitkäikäisyydestä taitaa johtua juuri edellä mainitusta. Isiltä ja isoisiltä peritty totuus kun tuntuu niin paljon turvallisemmalta kuin ajatus siitä, että vaari olisi vapaussodassa venäläisten sijasta ammuskellutkin teinityttöjä rutahautaan Hennalan kasarmilla. Inhimillistähän tuo.

 

Vielä 1950-luvulla virallinen Suomi oli jämähtänyt sisällissodan valkoiseen totuuteen. Talvisodassa vuonna 1939 yksimielisyys oli saanut aikaan kädenlyöntejä entisten verivihollisten kesken ja jopa punaisten joukkohautojen kunnostamisen. Haudoille pystytetyissä muistomerkeissä luki “Vakaumuksensa puolesta sortuneiden muistolle”. Mutta sitä enempää ei voittajien puoli pystynyt vuotta 1918 silmiin katsomaan. Oli syynä sitten kongnitiivinen dissonanssi, tai mikä olikin.

Historiankirjoitusta täytyi siis hieman sparrata. Sparraajana toimivat taiteilijat eli tämä paljon puhuttu kulttuurieliitti. Tässä tapauksessa kirjailija. Eliitistä nousi esille Tampereen Finlaysonin tehtaan laitosmies, teurastajan poika Urjalasta. Juttu menee nimittäin niin, että näitä raakoja kouluttamattomia tyyppejä tarvitaan silloin kun akateemisten ihmisten peukalo on unohtunut suuhun. 

***    

Tämä on Matti Patanan esseen osa 1/2, voit lukea 27.9. julkaistavan osan 2/2 Kansallisteatterin Avauksia-blogissa.