Teatterissa kasvanut

Haastattelussa Paula Siimes

Lukuisten roolien nainen, Kansallisteatterissa lapsesta asti esiintynyt Paula Siimes juhlii 45-vuotista näyttelijänuraansa!

Ensimmäisen ensi-iltansa näyttämöllä Siimes koki vuonna 1973, vain 9-vuotiaana. Esitys oli August Strindbergin Kuningatar Kristiina, jonka yhteydessä vietettiin Kyllikki Forssellin taiteilijajuhlaa. Avustajana historiallisen näytelmän kansanjoukoissa esiintyneen Siimeksen kanssa samalla näyttämöllä oli suomalaisen teatterin nimekkäimpiä tekijöitä Tarmo Mannista Tauno Paloon. Joukossa oli myös hänen oma isänsä, niin ikään legendaarinen näyttelijä Pentti Siimes.

”Minua alkoi lapsena helposti naurattaa, kun jouduin seisomaan kauan näyttämöllä ja katselemaan aikuisten touhuja”, Siimes muistelee. ”Välillä piti purra poskeen, että pokka olisi pitänyt.”

Sinulla on ollut silmää elämän absurdille puolelle pienestä pitäen, ja sinua on luonnehdittu omaperäiseksi koomikoksi. Suhteesi komediaan lienee myötäsyntyisen lämmin?

”Kyllä! Tämä työhän on leikkiä, enkä osaa ottaa itseänikään vakavasti.”  

Myös äitisi Elina Pohjanpää oli näyttelijä, joten teatterityö oli sinulle tuttua lapsesta saakka. Oliko näyttelijäksi ryhtyminen sinulle itsestäänselvyys? 

”En haaveillut näyttelijänammatista, vaan kukkakauppiaan tai sisustusarkkitehdin työstä. Kukista pidän edelleen, mutta siihen hommaan esteenä oli allergia, ja sisustusarkkitehdiksi en uskaltanut hakea, koska luulin, että se edellyttää pitkän matematiikan opintoja. Vasta myöhemmin kuulin, ettei asia ollutkaan niin”, Siimes naurahtaa. ”Näyttelijänkutsumus tuli minulle salakavalasti. Teininä tein jo pieniä puherooleja, kuten Paul Greenin Johnny Johnson (1975) ja Lorcan Veren häät (1976).”  

Pääjohtaja Kai Savola vakuuttui Siimeksen kyvyistä ja tarjosi harjoittelijan paikkaa. 

"Se oli sopimus, josta en voinut kieltäytyä. Edvin Laineen ohjaaman Jotunin Kultaisen vasikan jälkeen vuonna 1981 sain sitten kiinnityksen, jolla olen edelleen talossa."

Näyttelit isäsi kanssa yhdessä monissa Kansallisteatterin esityksissä. Millaista se oli?

”Oli kiva tehdä töitä tutun, luotettavan ihmisen kanssa. Emme puuttuneet millään lailla toistemme tekemisiin, eikä isä koskaan neuvonut, mitä olisi pitänyt tehdä. Kun aloin odottaa ensimmäistä lastani, tuli ensi-iltaan Arthur Schnitzlerin Avara maa (1990). Raskaus oli niin pitkällä, että näytin Muumimammalta, mutta roolinani oli nuori neito, jota isän esittämä hahmo yritti iskeä. Eräässä näytännössä joku yleisöstä kyseli kovaan ääneen: ’eiks toi oo sen isä?’ ‒ ”Yritä siinä sitten pitää teatteri-illuusiota yllä!”

Neljäkymmentäviisivuotiseen ammattilaisuraasi mahtuu valtava määrä erilaisia rooleja. Haluisitko nostaa niistä pari, jotka ovat jääneet erityisesti mieleen?

”Etunokassa mieleen tulee tietenkin Thatcher Tiina Puumalaisen Lady T:ssa. Thatcherin rooliin oli jännittävää hypätä, koska kyseessä on todellinen henkilö. Siinä syntyy tietty vastuullisuus, ettei sovi tehdä musta tuntuu -pohjalta. Vaikka totta kai kaikki on teatterissa tulkintaa, täytyy olla myös uskollinen historialliselle totuudelle. Upeasti kirjoitettu teksti Rautarouvan elämän ehtoosta tuo inhimillistä tarttumapintaa ohi politiikan ja palopuheiden”, Siimes summaa. ”Myös kuningatar Margueriten rooli Ionescon Kuningas kuolee -klassikossa (2013) on jäänyt mieleen. Kansainvälisten ohjaajavierailujen roolitöistä voisin mainita Olgan Valeri Fokinin ohjaamassa Tšehovin Kolmessa sisaressa, samoin Anjan Anatoli Efrosin ohjaamassa Kirsikkapuistossa (1983). Esther Franzin rooli Millerin Hinnassa (2004), Ulriika Waltarin Gabrielissa (2018) olivat hienoja näytellä. Roolien omakohtaiseen merkittävyyteen vaikuttaa tietenkin suuresti se, onko esityksen tekoprosessi ollut miellyttävä.”

Olet esiintynyt viime vuosina myös laulavana näyttelijänä. Suhteesi musiikkiin?

”Musiikkihan on ihanaa! Se on suorin tie ihmisen sieluun. Tuoksut ovat toinen. Minulla oli iso kynnys ryhtyä laulamaan, mutta kun saimme itse valita kappaleet Laulaako vai eikö laulaa? -esitykseen (2025), oli mukaan helppo lähteä.”  

Onko sinulla esikuvia?

”Ei. Minulla on aina ollut vahva halu tehdä omaa juttuani. Katson ylipäätään näyttelemistä hirvittävän kriittisesti. Totta kai ihailen tiettyjä tekijöitä, mutta esikuva on liian voimakas sana.”

Mitä Kansallisteatteri merkitsee sinulle?

”Se on minulle kirjaimellisesti toinen koti. Kaikki ihmiset ja kaikki tarinat, mutta ennen kaikkea talo. Kun olin aikoinani äitiyslomalla, aloin ikävöidä nimenomaan teatteritaloa. Siinä mielessä teatterin peruskorjaus ja siinä yhteydessä tehdyt muutokset tuntuivat pyhäinhäväistykseltä. Varmaan teatterin kummituksetkin lähtivät silloin karkuun.”

Siitä puheen ollen, onko sinulla kokemuksia Kansallisteatterin kummituksista?

”Jo lapsena juostiin tietyillä käytävillä nopeasti, ettei törmättäisi haamuihin. Toisaalta odotettiin, että tapahtuisi jotain, mutta toisaalta pelättiin, että jotain oikeasti tapahtuisi. Minua ei hävetä tunnustaa, että uskon kummituksiin. Uskon että ihmisistä jää energiaa heidän kuoltuaan. Ja miten paljon energiaa liittyykään teatterintekemiseen! Noel Cowardin Hullutteleva henki -esityksen (1988) tekemisessä mukana oli meedio, joka näki henkiä kaikkialla teatterissa.”  

Kertoisitko kummitusjutun?

”Aikoinaan pukuhuoneeni oli teatterin yläkerrassa, missä on nykyisin värjäämö. Sieltä pääsi käytävään ja sitä kautta yhä syvemmälle teatterin sokkeloihin. Pukuhuonekaverini Ulla Laurion kanssa lähdimme kerran tutkimusretkelle teatterin uumeniin. Könysimme ties minne, oli pimeää ja jännittävää, enkä itse enää uskaltanut mennä pidemmälle, mutta Ulla jatkoi matkaa. Myöhemmin hän kertoi, kuinka oli talon perimmäisessä päädyssä nähnyt valkoiseksi maalatun, ikkunattoman huoneen, jonka keskellä oli tuoli. Kenties se oli Ida Aalbergin huone, josta hän lähtee öisin liikkeelle… Parin päivän päästä olin iltanäytännön jälkeen yksin teatterilla, kun näin maskeerauspeilistä, että käytävän rautaovi alkoi hitaasti aueta… silloin alkoi pelottaa! Raskas ovi pysyi raollaan, mutta ketään ei tullut sisään. Hiivin kohti ovea. Kun pääsin noin puolen metrin päähän, ovi paiskautui kiinni. Kului muutama sekunti, kun olin kaikkine kampsuineni juossut portaat alas ja ulos teatterikujalle”, Siimes nauraa.

Mikä tekee teatterista taiteenlajina sinulle tärkeän?

”Kiistatta se, että se tapahtuu livenä. Se, että saa hengittää samaa esitystä yleisön kanssa yhä uudelleen. Ja joka kerta ainutkertaisena. Virtuaaliseksi muuttuneessa maailmassa todellinen yhdessäolo on yhä tärkeämpää. Ja esitysten aikaansaamat uudet tunteet ja ajatukset ovat aina hyvästä. Tuntuu kuin heräisi henkiin!”

Paula Siimeksen taiteilijajuhlaa vietetään Lady T -näytännössä 19.9.2026.