“Silloin menin sisään ja kirjoitin. On keskiyö. Sade piiskaa ikkunoita. Silloin ei ollut keskiyö. Ei satanut.” 

–Samuel Beckett: Molloy.

Essee sisältää juonipaljastuksia. Jos haluat katsoa esityksen ilman ennakkotietoa, lue se vasta esityksen jälkeen. 

Lopetus-esitys on Imre Kertészin samannimisen romaanin näyttämösovitus nykyteatterille. Unkarinkielisen alkuteoksen julkaisi arvostettu Magvető-kustantamo vuonna 2003, samanaikaisesti Suhrkampin saksankielisen käännöksen kanssa. Romaanin ensimmäinen versio oli kuitenkin keskeneräiseksi jäänyt näytelmä, jota Kertész alkoi kirjoittaa vuonna 1990.

Tässä ”komediassaan” (Lopetus. Komedia kolmessa näytöksessä / Felszámolás, komédia három felvonásban) Kertész suunnitteli kuvaavansa Unkarin vallitsevaa tilannetta kommunistihallinnon romahduksen jälkeen 1980-luvun lopulla, todennäköisesti ironiaa säästelemättä. Näytelmä ei kuitenkaan koskaan valmistunut, vaan sen katkelmat punoutuivat osaksi romaania, jonka hän viimeisteli kolmetoista vuotta myöhemmin. Romaanissa tämän varhaisemman näytelmän otteet muodostavat osan julkaisemattomista käsikirjoituksista, jotka päähenkilö B. (Kertészin alter ego) jättää jälkeensä. Näiden tekstien pohjalta yksi kertojista, Keserű, yrittää rekonstruoida tapahtumia kirjailijaystävänsä itsemurhan ympärillä.

Janne Reinikainen Keserűn roolissa. Kuva: Mitro Härkönen

Eri kertojien äänistä ‒ B:n kustannustoimittaja Keserűn muistelmista, B:n entisen vaimon Juditin monologista, B:n jäähyväiskirjeistä elämänsä tärkeille naisille sekä hänen julkaisemattoman näytelmänsä katkelmista, luonnoksista ja muistiinpanoista ‒ avautuu vähitellen kuva B:n elämästä sekä kadonneesta, ”kohtalottomasta” sukupolvesta, joka eli sorron varjossa, vailla selkeää suuntaa.

Kuten kaikki monista näkökulmista kerrotut tarinat, myös tämä kertomus on epävakaa, ja sen kuvaama ”todellisuus” on kyseenalainen. Kertojat johtavat harhaan, päähenkilö ei olekaan se, joksi häntä luulimme, näkemykset eroavat toisistaan ja ihmiset säästelevät totuutta, salaavat sen tai jopa valehtelevat. Vain yksi on varmaa: ironinen tunnustus, että rappio etenee vääjäämättä kohti epäsankarillista maailmanloppua, johon me kaikki olemme osallisia.

Tämän esseen aloittava Beckett-sitaatti tulee Lopetus-romaanin motosta. Jo romaaninsa alussa Kertész varoittaa lukijaa keskeisestä ongelmasta: todellisuuteen ei ole mahdollista päästä suoraan käsiksi, totuuden ja taiteen välinen suhde on monimutkainen. Kertészin elämäkerturi Clara Royer on todennut, että kirjailija uskoi totuuden olevan saavutettavissa vain taiteen kautta. Itse asiassa Kertészin kirjallinen uskontunnustus oli elää ja kirjoittaa yhtä ja samaa romaania. 

Tismalleen tästä on kyse myös Lopetuksen Keserűlla: hänen on löydettävä B:n kadonnut romaani, tämän pääteos, todellisuuden puhtaaksikiteytynyt muoto, jotta voisi löytää siitä vastauksen kysymykseen, voiko hänen oma elämänsä jatkua. Tai kuten Keserű itse asian ilmaisee: ”Olenko vai enkö ole?”

Todellisuuden ja fiktion välinen raja hämärtyy entisestään, kun käy ilmi, että kadonnut romaani, jonka olemassaolosta fiktiivinen Keserű on vakuuttunut, onkin Imre Kertészin todellinen teos Kaddish syntymättömälle lapselle / Kaddis a meg nem született gyermekért (1990). Sen päähenkilö, kirjailija B., perustelee vaimolleen, miksi Auschwitz pakottaa hänet ehdottomasti kieltäytymään lapsenhankinnasta. Tässä kohtaa Kertészin romaanin Möbiuksen nauha sulkeutuu itseensä, ja sen keskipisteessä nähdään hänen koko tuotantoaan yhdistävä aihe: Auschwitz.

"Vaikka näyttäisi siltä, että puhun jostakin aivan muusta, puhun Auschwitzista”, Kertész kirjoittaa fiktiivisessä päiväkirjassaan Kaleeripäiväkirja / Gályanapló (1992). Elämäkerturi Clara Royerin mukaan Kertészin tuotannon ytimen muodostavat Auschwitz, totalitaarisen hirmuhallinnon särkemä ihmisyys sekä eurooppalaisen olemassaolon keskeinen kokemus: depersonalisaatio, yksilöllisyyden asteittainen häviäminen. Nämä teemat ovat läsnä myös Lopetuksessa.

”Arvoitus nimeltä Auschwitz” ja ”eurooppalaisen kulttuurin trauma” ovat aiheita, joita kirjailija B. pyrkii elämänmittaisella tutkimusmatkallaan ymmärtämään. Tässä kokeessa havainnoija ja havainnoinnin kohde ovat sama henkilö: hän itse. Kertész ei hyväksy tunteisiin vetoavia selityksiä holokaustille. Sen sijaan hän tarkastelee sitä perusteellisesti, syvällisesti ja lähes tieteellisellä täsmällisyydellä käyttäen kieltä, joka pitää tunteilun loitolla. Hänen pyrkimyksenään on selvittää, mikä ihmisluonnossa mahdollistaa osallistumisen toisten tuhoamiseen. Hänen johtopäätöksensä on pökerryttävä: pyövelin ja uhrin asemat ovat keskenään vaihdettavissa. Romaanissa B. selittää Keserűlle, että meidän ”katastrofien aikakaudellamme” kukaan ei kykene vastustamaan sitä voimaa, painetta, jonka synnyttää ”kammottava yhteiskunnallinen järjestys – valtio, diktatuuri, mikä milloinkin”. Tämän voiman tavoitteena on murtaa minuuden ydin ja korvata se kaaoksella. ”Joka ihminen kantaa harteillaan katastrofia. Ja tarvitaan erikoista elämäntaitoa jäädä eloon”, B. summaa. Sen vuoksi tässä maailmassa, jossa ihmisen teot näyttävät loogisesti johtavan pahaan, juuri hyvyys on selittämätön ja epälooginen teko.

Jos tarkastelemme tätä ajatusta laajemmassa historiallisessa mittakaavassa, rauhan, vapauden, demokratian ja vaurauden aikakaudet eivät kestä kauan. Romaanissa vapauden hetket, kuten kommunistivallan romahtaminen vuonna 1989, mainitaan vain ohimennen, lähes ohimenevänä poikkeustilana. Sitten valtion ote vahvistuu jälleen, ja itsenäisyyden tarjoaman hengähdystauon tilalle astuvat uudet sortavat yhteiskunnalliset rakenteet.

Erityisen hyvin tämä piti paikkansa Itä-Euroopassa, kuten Kertész sai omakohtaisesti kokea. Toisen maailmansodan natsimiehityksen raunioille rakennettiin uusi totalitaarinen järjestelmä, uuden ideologian varaan perustuva diktatuuri. Kyseessä oli yhteiskunta, jossa kukaan ei todella uskonut järjestelmään, mutta jossa kaikki siitä huolimatta sopeutuivat siihen, kuten Kertész on todennut. Tässä absurdissa maailmassa, jossa vapaus oli ankarasti rajoitettu, sorron vastustaminen, siitä irrottautuminen ja edes jonkinasteisen henkilökohtaisen vapauden saavuttaminen merkitsivät paradoksaalisesti vapaaehtoista sisäistä maanpakoa järjestelmän rajojen sisällä (niille, jotka eivät poistuneet maasta). Se tarkoitti vetäytymistä tietoisesta osallistumisesta kaikkeen, mikä liittyi valtioon ja sen instituutioihin. Nobel-luennossaan Kertész huomauttaa, että suurin kapina sortoa vastaan on oman minuuden, yksilöllisyyden säilyttäminen. Tällä passiivisella vastarinnalla, joka hänen mukaansa oli ”ainoa vaihtoehto yhteistyölle järjestelmän kanssa”, on kuitenkin korkea hinta. Romaanin henkilöistä jokainen joutuu sen maksamaan, tavalla tai toisella.

Lopetus-romaanissa on toinenkin voimakas kertoja. Toisessa osassa esiin murtautuu vahva naisääni: nainen, jonka elämän hänen rakastamansa miehet ovat pilanneet ‒ peräti kolmesti! Hän on B:n eronnut vaimo Judit, jonka monologin, avoimen tunnustuksen saamme kuulla. Judit halusi vapautua itse rakentamastaan vankilasta, pyyhkiä pois juutalaisen menneisyytensä ja löytää pelastuksen rakkaudesta Adamiin. Rakkaus, ”tämä omalaatuisen julma armon muoto”, muodostaa banaalin, ironisen, epäuskoisen, höpsön ja leikkisän päätöksen, jonka Judit ja Adam lopulta löytävät, vaikkakin ehkä vain fiktiivisessä versiossa, komediakäsikirjoituksessa, eikä välttämättä heidän ”todellisessa” elämässään.

Keserűn kohdalla näköpiirissä ei kuitenkaan ole edes fiktiivistä onnellista loppua. 

Nobel-puheessaan Kertész varoitti vastuustamme holokaustin perinnön suhteen: ”elämän ja kuoleman kysymykseksi on muodostumassa se, säilyykö tämä trauma kulttuurina vai neuroosina, rakentavassa vai tuhoisassa muodossa eurooppalaisissa yhteiskunnissa.”  Tämä on tärkeä perintö, ja on yhä jatkuva velvollisuutemme pitää siitä huolta.

Paitsi ajatuksen yhteisesti jaetusta vastuusta, tämä romaani sisältää myös lukemattomia ”uinuvia kirjoja” – tarinoita, todistuksia ja katkelmia – joiden uskon herättävän lukijassa tai katsojassa uusia, vielä uinuvia kirjoja. Niiden välityksellä voimme jatkaa totuuden ja merkityksen etsintää, kenties jopa nähdä kirkkaammin jotakin tämänhetkisen, ”niin kutsutun todellisuuden” olemuksesta. Sillä yhtä asiaa emme saa tehdä: laskea kirjoja käsistämme ja antaa kertomusten vaieta.

Katalin Trencsényi    

Suom. Jyrki Koskelo

Lähteet

Gustafsson, Madeleine: ”Imre Kertész: A Medium for the Spirit of Auschwitz”, translated from the Swedish by Victor Kayfetz, NobelPrize.org, 17 November 2003.

https://www.nobelprize.org/prizes/literature/2002/kertesz/article/

Kertész, Imre: Kaddis a meg nem született gyermekért [Kaddish for an Unborn Child]. Magvető, Budapest, 1990.

Kertész, Imre: Gályanapló [Galley Boat-Log], Holnap, Budapest, 1992.

Kertész, Imre: “Banquet Speech”. NobelPrize.org., 2002. https://www.nobelprize.org/prizes/literature/2002/kertesz/speech

Kertész, Imre: “Nobel Lecture”. NobelPrize.org. 2002.

https://www.nobelprize.org/prizes/literature/2002/kertesz/lecture/ 

Kertész, Imre: Felszámolás [Liquidation]. Magvető, Budapest, 2003.

Kertész, Imre: Liquidation, transl. Tim Wilkinson, Penguin, Vintage, London, 2017.

Royer, Clara: Kertész Imre élete és halálai [Imre Kertész: “L’histoire de mes morts” – essai biographique], transl. Anna Marcisovszky. Magvető, Budapest, 2019.